Muistot

Hetkessä elämisen taidosta kuuluttavat erinäiset naistenlehdet vuodesta toiseen. Välillä jopa tuntuu kuin ihmiskunnan ylle olisi langetettu kirous, jonka vuoksi emme lähtökohtaisesti osaa nauttia kuluvasta hetkestä.  Kyky nostetaan usein kaiken muun yläpuolelle ja se kuvataan jonkinlaisena autuutena ja valaistuksena. Elämän tarkoitukseksi muodostuu täydellinen nykyisyydessä elämisen opettelu. Tässä vaiheessa ilmoitan, ettei tarkoituksenani ole edes yrittää vaikuttaa sisäisen rauhan löytäneeltä zeniläiseltä. En jakele neuvoja siitä, miten tulisi elää onnellisena, sillä olisin varmasti aika tavalla väärä ihminen puhumaan moisesta. Ne, jotka minut tuntevat, voivat todennäköisesti sanoa minun olevan aika surkea hetkessä eläjä.

Se, miten tämä hetkessä eläminen nyt liittyy mitenkään mihinkään ja varsinkaan otsikkooni, perustuu ihan viime päiviin. Makasin yhtenä iltana sängyssä lukemassa Muriel Barberyn Siilin eleganssia, kun mieleni valtasi ihan kummallinen tunne. Yhtäkkiä vain havahduin siihen tosiasiaan, että elämäni ei ole ikuinen. Tiedän, tämä kuulostaa todella lattealta ja typerältä, mutta vannon että tunne oli ihan oikeasti poikkeava aikaisemmista vastaavista. Tietenkin olen tiedostanut elämän rajallisuuden jo kauan ja ajatellutkin sitä monesti. Tällä kertaa lävitseni kuitenkin virtasi aivan ihmeellisen voimakas tunneaalto. Tajusin, että jonain päivänä olen kuusikymppinen nainen ja tiedän, että elämästäni on enää vajaa puolet jäljellä. Mietin, miten ihmeessä voisin elää elämäni niin, että tuona päivänä saattaisin olla tyytyväinen siihen. Pohdin pääni puhki, miten elämänsä ehtoopuolelle lipuvat ihmiset suhtautuvat omaan elämäänsä ja lähestyvään kuolemaan.

Minä rakkaimpien ja tärkeimpien tavaroitteni kanssa: igu-igu (unirätti) sekä Puppe-koira olivat jotain, mitä ilman en voinut elää. Olin siis jo tuolloin äärimmäisen kiintyvää sorttia.

Kun ajattelin elämää ja kuolemaa tällä tavalla, tunsin tavallaan olevani enemmän läsnä kuin usein muulloin. Vaikka ajatukseni harhailivat hamassa tulevaisuudessa ja olivat muutenkin paljolti surun ja haikeuden täyttämiä, keskityin kuitenkin vain siihen, mitä minä tunnen ja ajattelen. Tuon hetken jälkeen olen tuntenut suurta tarvetta käsitellä tähänastista elämääni. Kuten jo sanottu, en siis todellakaan aio edes yrittää saavuttaa nyt yhtäkkiä mitään hetkessä elämisen autuutta. Olen tunnettu siitä, että joko haikailen menneitä tai murehdin tulevaa. Olen myös sitä mieltä, ettei hetkessä elämistä välttämättä edes voi täysin oppia. Sitä paitsi, eivätkö muistot ole juuri niitä, jotka muodostavat meidän nykyisyytemme moninaisuuden? Emmehän me olisi tässä hetkessä tällaisia ilman niitä kaikkia muistoja menneisyydestämme. Muistoissa on myös jotakin taikaa. Itse olen melko herkkä kokemaan muistoja. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi voimakas tuoksu tai maku voi laukaista minussa jonkun yksittäisen muiston ja voimakkaankin tunnereaktion. Muistan, että yhtenä kesänä pesin itseäni mökillä yhdellä hyväntuoksuisella saippualla. Kun seuraavana talvena ostimme samaa merkkiä kotiimme, muistin joka kerta suihkussa käydessäni sen tunteen, joka edellisenä kesänä minulla oli mökillä ollut. Toinen vastaava kokemus liittyy mandariineihin (:D). Yhtenä Jouluna söin silloisen parhaan ystäväni kanssa mandariineja iltapalaksi hänen ollessa meillä yökylässä. Nykyäänkin yhdistän mandariinin tuoksun ja maun Jouluun sekä tietynlaiseen onnellisuudentunteeseen.

Minä ja veljeni kissa Ninni. Rakastin tätä olentoa.

Olin luova jo vuonna 99.
Yhtenä lauantai-iltana askartelin ehdottomasti
maailman upeimmat prinsessan vaatteet.

Remontoimassa pikkumökkiämme/leikkimökkiä/varastorakennusta

Muistot ovat niin ihanan turvallisia. Ne on jo kerran koettuja asioita, joista vaikeimmatkin on selätetty. Itselleni tutut ja turvalliset asiat ovat elämän selkäranka. Olisi kamalaa menettää muistinsa ja elää maailmassa, jossa kaikki olisi aina uutta. Nyt kun elämääni on tullut töiden ja avoimen yliopiston myötä paljon uutta, huomaan turvautuvani niihin tuttuihin rutiineihin. Tuntuu hyvältä katsoa illalla kympin uutisia, joissa tutut toimittajat kertovat maailman tapahtumista. On turvallista kuunnella musiikkia, jonka tahdissa on viettänyt vuosien varrella paljon aikaa. Uudet asiat on jotenkin helpompi sietää, kun ympärillä on myös jotakin varmaa ja tuttua.

Morsiusneitona veljeni häissä

Tähän kuvaan liittyvä muisto saa perheemme nauramaan aina. Olimme juuri matkustaneet yöjunalla Ylläkselle kun tämä kuva otettiin. Olin voinut todella, todella huonosti koko matkan ja noin kaksi minuuttia kuvan ottamisen jälkeen oksensin rajusti aseman reunusta

Tykkäsin pelleillä.

Tästä katson alkaneeksi murrosikäni. Hiukseni kokivat jonkin hormonaalisen heräämisen  ja tänä päivänä huomasin niiden olevan yhtäkkiä korkkiruuvilla. Siitä se taistelu sitten alkoi.

Joten mitä vikaa on siinä, jos ei aivan täysin osaa elää joka sekuntia kuin viimeistään? Myönnän toki, että elämäni olisi huomattavasti helpompaa ellen jatkuvasti murehtisi ja miettisi, vaan antaisin asioiden vain tapahtua. Silti haluan kysyä, onko helppo elämä välttämättä aina hyvä elämä? Uskon, että muistoni ovat olemassa syystä. Joskus on ihan tarkoituksenmukaista pysähtyä miettimään omaa olemassaoloa ja menneitä hetkiä. Joskus nämä muistot voivat tuntua äärimmäisen kipeiltä, joskus taas saattaa haikailla positiivisella tavalla menneisiin hetkiin. Tavoitteenani ei olekaan nyt opetella otsa kurtussa elämään hetkessä, vaan aloitan siitä, että opin arvostamaan muistojani ja suhtautumaan niihin positiivisesti.

Näihin ajatuksiin jätän teidät tänään ja lähden nauttimaan ensimmäisestä vapaapäivästäni viikkoon sekä ehkä luomaan joitain uusia muistoja. Mukavaa alkanutta viikkoa!