Ystävällistä jännitystä

Oon yksin kotona. Käytiin äidin kanssa Nepalilaisessa ravintolassa syömässä ja sitten äiti lähti junalla Helsinkiin päin. Isä meni sinne siis jo aamupäivällä. En ole elämässäni viettänyt kovin pitkiä aikoja ihan yksin. Ehkä vasta lukion alettua mut saatettiin jättää yöksi yksin kotiin. Tavallaan aika hullua, olin silloinkin jo sen 15 vuotta ja tiedän monta, jotka vaikkapa asuvat yksin jo sen ikäisenä. Meillä on kuitenkin aina ollut mielettömän tiivis perhe ja itse olen ollut pitkään todella riippuvainen mun vanhemmista, etenkin äidistä. Jotain meidän perheen dynamiikasta kertoo ehkä se, että isä kysyi multa tänään aamupalapöydässä, miten selviän täällä yksin. Kysyin vastaan että kuinka niin, mihin hän vastasi taas kysymyksellä: "Tuleeko sulle ikävä?" Ensin vastasin jotain siihen suuntaan, että mulla on joka päivälle paljon tekemistä, nään ystävääni Juuliaa, menen Emman tupareihin jne. jne. Hetken hiljaisuuden päästä totesin: "Saattaa mulle silti tulla teitä ikävä. Kyllä mulle varmaan tulee teitä ikävä." Isä hymähti siihen lempeästi ja sanoi: "Niin mullekin."

Yksinäisyys. Se koetaan aina jotenkin hirveän negatiivissävyitteisenä, tai ainakin mun korvaan se särähtää jollakin tavalla. Sanasta yksin tulee mulle mielikuva tummiin pukeutuneesta ihmisestä pimeässä ja selkä kumarassa. Ehkä, koska olen aina ollut hyvin herkkä eroille ja huono sietämään yksinäisyyttä sen tässä merkityksessä, mun on ollut vaikeaa nähdä sanan taakse. Pienenä en kestänyt ollenkaan, jos äitini lähti vaikka viikon työmatkalle. Kerran olin niin huonona isän kanssa kotona, etten saanut syötyä, nukuttua tai tehtyä oikeastaan yhtään mitään muuta paitsi itkettyä. Nykyään en enää ikävöi perhettäni samalla tavalla kuin ennen (onneksi, muuten olisi kyllä syytä olla TODELLA huolissaan :D). Saatan helposti viettää pitempiä aikoja yksin, ja tiedän että jos haluaisin ja jos siihen olisi syy, voisin vallan mainiosti asua yksin. Nykyään jopa odotan malttamattomana sitä hetkeä kun äiti ja isä poistuvat kotoa yöksi. On ihanan vapauttavaa olla välillä täysin omissa oloissaan, päättää aikatauluistaan, syödä mitä haluaa milloin haluaa, katsoa leffoja tarvitsematta miettiä mitä muut ajattelevat ja lukea aamulla Hesari uutena ja tuoreena juuri siinä järjestyksessä kuin itse tahtoo. Yksin tarkoittaa ihmistä itseä, jotain omaa ja arvokasta. Siihen sisältyy hirveä määrä mahdollisuuksia, vapauksia, iloa, riemua, vahvuutta ja itsenäisyyttä. Joskus mietin, että jos ei osaa olla yksin, niin miten voi sitten osata olla yhdessä kenenkään kanssa? Vain olemalla yksin jonkun aikaa voi oppia tuntemaan itsensä kunnolla.

Mä en vielä tunne itseäni. En tiedä kuka oikeasti olen tai mitä haluan. Siksi yksin olokin saattaa joskus tuntua tosi kipeältä ja vaikealta. Kun äkkiä onkin ihan oikeasti yksin kaikkien ajatustensa ja tunteittensa kanssa, voi helposti iskeä pakokauhu. Ei ole kivaa, että joutuu sietämään yllättäviäkin tilanteita tai tunteita ilman ketään, jolle sillä hetkellä niistä avautua. Yksinäisyys onkin oikeastaan todella pelottavaa. Tänään olen miettinyt niitä, jotka muuttavat tänä syksynä pysyvästi pois kotoa jollekin uudelle paikkakunnalle, yksin. Miten he selviävät? Kenelle he soittavat kun tapahtuu jotain yllättävää, pelottavaa tai ahdistavaa? Entä miten he toimivat silloin kun elämässä tapahtuu jotain valtavan ihanaa tai hauskaa? Yksin asumisella on omat etunsa ja haittansa niinkuin kaikella muullakin. Voi olla aivan mahtavaa päästä eroon holhouksesta, rajoista ja ulkopuolelta asetetuista vaateista. Toisaalta voi olla hetkiä, jolloin tuntuu ettei mikään tunnu todelliselta yksin. Tiedän ja uskon, että jokainen ihminen on kykeneväinen olemaan yksin. Se vaan vaatii totuttelemista.

Miten sitten kuvailla sitä tunnetta, mikä seuraa kun tajuaa olevansa yksin? Se on kuin jonkinlaista haikeutta, ikävää. Epätodellisuuden tunnetta kun samoja asioita ei ole kukaan toinen kokemassa. Se on kaukaista itkua, hiljaista epävarmuutta. Ja toisaalta se on ystävällistä jännitystä. Raukeutta, rauhallisuutta, onnellisuutta, vapautta. Oman olemassa olon tiedostamista, sen vaalimista. Hengittämistä.

Lopulta tosiasiahan on se, että jokainen meistä on yksin joka ikinen hetki elämästämme. Eihän kukaan pääse päämme tai kehomme sisään vaikka olisimme kuinka suuressa ihmismassassa tahansa. Aina jokaisen omat ajatukset ja tunteet ja liikkeet ja teot ovat niitä täysin omia. Muut voivat vain arvailla. Ja vain me itse voimme tietää ja tuntea itsemme niinkuin ei kukaan toinen. Toisaalta olemme vastuussa itsestämme ja muista, siitä mitä teemme kulloinkin ja miten. Toisaalta taas voimme tietää olevamme oikeutettuja olemaan juuri niitä, keitä olemme oikeasti ilman että kukaan voi väittää vastaan. Ja sekös vasta onkin ihanaa!

Huh, tulipas vähän fiilisteltyä Sigur Rós:in soidessa lempeästi taustalla. Huomenna on kasiin kouluun lähtö, mutta pääsen kerrankin autolla kouluun (tässä siis taas yksi yksinäisyyden etu! :D). Huomenna on edessä melkoisen tiivistahtinen ja haastava päivä, joten eiköhän nyt olisi aika mennä keittämään teetä ja istahtaa hetkeksi nauttimaan yksinäisyydestä, hiljaisuudesta sekä Joyce Carol Oatesin romaanista.






Kauniita unia!