Pohdintapäivä

Olin eilen iltapäivällä ruotsin kurssikokeen abiuusinnassa, sillä koe oli jäänyt englannin YOn vuoksi minulta välistä. Oli huipputurhauttavaa istua neljän jälkeen tekemässä rakenteen monivalintoja sekä rustaamassa kirjoitelmia, vaikka sen ruotsin L:n olenkin jo melko varmasti ansainnut. Eilen tuli nyt sitten kuitenkin ihan virallisesti suoritettua viimeinenkin ruotsinkielen lukion oppimäärään kuuluva osio ja olen siitä tosi tyytyväinen.

Yritin kaikesta turhautumisesta huolimatta repiä kokeesta edes jotain positiivista irti. Valitsin kahdesta vaihtoehdosta kirjoitelmani aiheeksi vastauksen kirjoittamisen nettitekstiin aiheesta miksi toiset haluavat käydä armeijan ja toiset eivät? Aihe herätti osin yllättäenkin paljon ajatuksia ja jäinkin vähän pohtimaan sitä vielä kokeen jälkeenkin.

Ensinnäkin haluan sanoa, että mielipiteeni tästä kysymyksestä on vain yksi muiden joukossa, eikä todellakaan mikään kiveen hakattu. En edes oikeastaan ole varma olenko pakollisen asepalveluksen kannalla vai en. Olen sitä mieltä, että jokaisella tulisi olla oikeus kieltäytyä asepalveluksesta mikäli se on vastoin omaa maailmankatsomusta. Onneksi meillä täällä Suomessa onkin täysin mahdollista suorittaa aseellisen palveluksen sijaan siviilipalvelus. Olen joskus pohtinut, miten suurta rohkeutta kuitenkin vaatii ilmoittaa kieltäytyvänsä edelleenkin enemmistön suosimasta asepalveluksesta. Minulle itselleni on tullut sellainen käsitys, että aseista kieltäytyjiä saatetaan pitää nössöinä tai muuten huonompina kansalaisina. Tätä käsitystä en allekirjoita, sillä uskon ettei ampumarata itsessään tee kenestäkään toista parempaa. 

Aineeseeni kirjoitin, että jotkut ihmiset valitsevat siviilipalveluksen, koska eivät halua olla missään tekemisissä aseiden ja väkivallan kanssa. Kunnioitan heidän periaattellisuuttaan ja mielestäni on reilua, ettei tällaisten ihmisten ole pakko lähteä armeijaan. Kuitenkin asiaa voi miettiä myös toisesta näkökulmasta. Jos meillä ei olisi armeijaa tai minkäänlaista aseellista puolustusta, olisimme aika heikossa asemassa maailmalla. Vaikka itsekin olen 100% kaikkea väkivaltaa ja sotaa vastaan, ajattelen että silti tässä maailmantilanteessa on tärkeää että jokainen kansa varautuu myös pahimpaan. Meillä Suomessa puolustusvoimat toimivat mielestäni kuitenkin erittäin maltillisesti verrattuna moneen muuhun maahan.

Eräs ystäväni on paraikaa armeijassa. Haastattelin häntä viime kesänä kun lähtö asevoimiin kutsui ja hän vaikutti suhteellisen innokkaalta lähtemään. Jälkeenpäinkään en ole yhtä ainutta pahaa sanaa armeijasta hänen suustaan kuullut, vaikka tiedänkin hänen odottavan jo vapautumistaan. Itse ystäväni on sanonut, että omalla asenteella on mehdollisesti suurin vaikutus siihen, miten armeijassa viihtyy. Uskon hänen sanaansa kyllä ihan täysin. Jos lähtökohta on se, että armeija on perseestä eikä malta odottaa ensimmäistä kotilomaa, on mahdollisuudet jaksaa edes määrätty minimiaika melko vähäiset. Kaverini on pärjännyt hienosti ja edennyt asemassaan hyvin juuri oman suhtautumisensa ansiosta. Silti tiedän, ettei hän ole millään tavalla sodanmielinen, päinvastoin. Mutta ehkä hän kokee velvollisuudekseen asettaa oma panoksensa Suomen puolustukseen.

Toisaalta sen lisäksi, että armeija kasvattaa kuntoa sekä valmistaa aseelliseen puolustukseen, se on omalla tavallaan myös henkisesti kasvattava kokemus. Uskon, että armeijassa voi oppia elämän kannalta tärkeitä perustaitoja lähtien sängyn petaamisesta, sekä työelämää helpottavia vuorovaikutustaitoja. Viimeistään armeijassa joutuu ottamaan todellista vastuuta itsestään ja hoitamaan omat asiansa ihan toisella tavalla kuin kotona. Kaikesta tästä huolimatta luulen, että täsmälleen samoja taitoja voi oppia myös siviilipalveluksessa tai opiskellessaan ja muuttaessaan pois kotoa.

Kaksi suurta ja ongelmallista kysymystä ovat mielestäni totaalikieltäytyjät sekä kysymys naisten asevelvollisuudesta. Monesti pohditaan, olisiko tasa-arvon kannalta oleellista että naisillakin olisi asevelvollisuus. Tähän kysymykseen en osaa itse juurikaan ottaa kantaa, sillä ymmärrän molemmat näkökulmat. Tavallaan on todella epäoikeudenmukaista, että ainoastaan miehet joutuvat suorittamaan asepalveluksen. Tiedän, että juuret tähän jakoon ovat kaukana menneessä, että naisilla oli aikaisemmin tehtävänä huolehtia kodista ja lapsista ja että miesten fyysinen voimakkuus antoi paremmat mahdollisuudet raskaampiin tehtäviin. Maailma on kuitenkin muuttunut, eikä miesten ja naisten välillä ole enää läheskään yhtä suuria fyysisen vahvuuden eroavaisuuksia. Nykyään onkin jo ihan mahdollista, että nainen haluaa suorittaa asepalveluksen ja eikös sitä jo vaaditakin joihinkin ammatteihin, kuten poliisin ammattikoulutukseen? Mielestäni on ihan hienoa, jos nainen päättää mennä armeijaan, mutta en silti osaisi kuvitella itseäni siinä tilanteessa. Siksi on hyvin vaikea sanoa, valitsisinko ase-, vai siviilipalveluksen jos se olisi Suomessa naisillekin pakollista.

Kuuluvatko totaalikieltäytyjät vankilaan on toinen mieltä askarruttava kysymys. Olen aina pitänyt ihan liioiteltuna reaktiona totaalikieltäytyjien vangitsemista. Koko ajatus siitä, että rajallisia vankilapaikkoja sekä valtion varoja käytetään siihen, että täysin vaaraton ihminen teljetään selliin tuntuu hämmentävältä. Toisaalta taas voi miettiä, mitä kävisi jos totaalikieltäytyminen ei jonakin päivänä enää olisikaan rikos. Sehän tarkottaisi käytännössä sitä, ettei asepalveluskaan olisi enää pakollinen. Sitten voidaankin pohtia ja laskeskella miten valtakunnallisen puolustuksemme kävisi. Olisiko riittävästi vapaaehtoisia kantamaan oman kortensa kekoon vai kokisiko puolustusvoimat kohtalokkaan deflaation? Lisäksi on toki huomioitava, että totaalikieltäytyjä tietää tekonsa seuraukset ja usein saattaakin ryhtyä toimeen eräänlaisena mielenilmauksena.

Kaikenkaikkiaan arvostan aivan yhtälailla niitä, jotka suorittavat asepalveluksen kuin niitä, jotka valitsevat siviilipalveluksen. Tärkeintä on nimittäin mielestäni se, millä tavalla tulee itse itsensä kanssa parhaiten toimeen ja siksi on kunnioitettavaa, jos nuori ihan tosissaan pohtii omaa asemaansa maailmassa sekä arvioi oman maailmankuvansa suuntaa.

Tässä oli vähän pohdintaa taas vaihteen vuoksi. Olen jo ihan poikki tästä aivotyöskentelystä :D Ehkä nyt voikin sitten taas hyvällä omallatunnolla lähteä jatkamaan vapaata iltapäivää...

Ajatusrikasta keskiviikkoa!