Mielestäni on todella ihailtavaa, että ihmiset ovat yhdessä pitkään ja sitkeästi väistämättömistä vaikeuksista huolimatta. On upeaa ajatella, että voi luottaa toiseen koko sydämestään ja sielustaan ja olla kertakaikkiaan kotona toisen kanssa. Haaveilen itsekin siitä, että jonain päivänä voisin tuntea oloni helpoksi ja mukavaksi jonkun toisen ihmisen seurassa, ja että saisin jakaa elämäni ylä- ja alamäet hänen kanssaan. Isäni totesi eilen illalla seuraavasti: "twenty years of enduring love". Sanat olivat ehkä kauneimpia mitä olen kuullut, varsinkin koska ne oli osoitettu omalle äidilleni.
Tänään olen taas ollut lahjakkaasti menossa koko päivän. Aamupäivällä kävin ystäväni kanssa elokuvissa katsomassa viimeisen Houkutuksen. Se oli, kuten odotettavissa oli, enemmän ja vähemmän samanlaista teinihypetystä kuin aikaisemmatkin elokuvat. Silti se vaan oli pakko nähdä, ja jäihän leffasta toki jälkeen aika tyhjä olo kun tajusin sen todella olleen vihonviimeinen vamppyyrisarjan osa. Luin kirjat aikanani yläasteikäisenä melkoisella tunteenpalolla. Samaistuin päähenkilöön todella voimakkaasti ja pakenin välillä liian vaikealta tuntuvaa elämääni täydelliseen fantasiamaailmaan. Nyt tuntuu todella haikealta muistella sitä aikaa, kun jokainen sivu tarinaa veti puoleensa magneetin lailla ollen jotain käsittämättömän upeaa ja uutta. Olen aina ollut sellainen tyyppi, että eläydyn todella voimakkaasti tarinoihin. Aikaisemmin saatoin kadota satumaailmaan viikkokausiksi kirjan lukemisenkin jälkeen. Joskus todellisuudentajuni järkkyi jo niin paljon, että se tuntui jopa hiukan pelottavalta. Ehkä siitäkin syystä olen vasta lukioikäisenä alkanut lukea enemmän ja monipuolisemmin. Vielä yläasteella lukulistallani kiersivät aina uudestaan ja uudestaan juuri nämä Houkutukset sekä tietenkin Harry Potterit. Mitä te luitte pieninä/minkälainen suhde teillä on kirjallisuuteen?
Tämän iltapäivän olen käyttänyt äidinkielen opiskelemiseen sekä ihan pieneen englannin kertaukseen. Tuntuu jostain syystä hirveän raskaalta jaksaa keskittyä opiskelemiseen juuri nyt, ja odotankin kauhulla lähestyvää lukulomaa. Silloin kun pitäisi ihan oikeasti osata määritellä oman lukemisen määrä ja arvioida oma ajankäyttö. Olen kieltämättä tällä hetkellä ahdistuksen sietokyvyn ylärajoilla, niin vaikealta kaikki tämä työ nyt tuntuu. Onneksi lähden siis ihan kohta kaupungille tapaamaan vielä toista ystävääni. Käymme kahvittelemassa ja vaihdamme kuulumiset pitkän tauon jälkeen. Illalla pääsen vielä saunaan ja saan nautiskella isän tekemiä lämpimiä voileipiä.
P.S. Yritän ladata itseeni positiivista energiaa muistamalla, että ihan kohta on kevät. Muistakaa te se sama!
Hyvää sunnuntai-iltaa ja mukavaa viikonalkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, mitä on mielessäsi: