Elokuvan voima

Kävimme viime viikolla katsomassa elokuvan Liisan seikkailut peilimaailmassa ja täytyy sanoa, että se oli vaikuttava. Olen varmaan joskus kertonut siitä kummallisuudesta itsessäni, etten ikinä osaa itkeä elokuvissa. Viime tiistaina oli kuitenkin toisin, eikä minun tarvinnut houkutella kyyneleitä tuleviksi, vaan kerrankin jokin minussa antoi itkulle periksi. Elokuva vaikutti minuun monilta osin niin syvästi, että olen jäänyt pohtimaan sen käsittelemiä teemoja tähän päivään asti. Tässä kohtaa täytyy varoittaa, että tekstini saattaa tästä eteenpäin sisältää joitakin juonipaljastuksia, joten jos olet suunnitellut meneväsi katsomaan kyseistä elokuvaa (mitä todellakin lämpimästi suosittelen!) niin tämän lukeminen loppuun on omalla vastuullasi.

Tarinanahan Liisa ihmemaassa kertoo ennen kaikkea itsenäistymisestä, omaksi erilliseksi persoonaksi kasvamisesta ja itsensä kohtaamisesta sellaisena kuin oikeasti ja aidosti on. Liisa on itsenäisen ja voimakkaan naisen malliesimerkki, minkä vuoksi hahmoa onkin pidetty pienille tytöille hyvänä roolimallina. Liisan rohkeus uhmata itseään suurempia ja vahvempia auttaakseen heikommassa asemassa olevia ja pelastaakseen toisten minuuden on aivan uskomaton. Elokuvaa katsellessani mietin toistuvasti, miten paljon hyvää Liisa voisi tässä maailmassa tehdä. Ja mikä parasta: hänen kaltaisiaan ihmisiä todellakin on! Tunnen lähipiirissänikin monta liisamaista persoonaa, jotka omalla positiivisuudellaan ja periksiantamattomuudellaan voivat jakaa ympärilleen käsittämättömän paljon hyvää. Liisasta tulisi varmasti erinomainen psykologi, sillä hän ei pelkäisi epäonnistumisia tai toisten kokemia vaikeuksia, vaan uskaltaisi lähestyä jokaista ihmistä avoimesti ja ennakkoluulottomasti sekä tarjota epätoivoisimmassakin tilanteessa apuansa. Liikutuin elokuvassa tajutessani, miten kipeästi ja kovasti toivoisin olevani enemmän Liisan kaltainen itsekin. Mietin, miten paljon vaatii itsetuntemusta, että voi väsymättä valaa ympärilleen uskoa ja luottamusta maailmaan. Tietenkään en oikeasti usko kenenkään voivan olla täydellinen kopio elokuvan roolihahmosta. Jotakin niin kouriintuntuvaa elokuvan Liisassa kuitenkin oli, että toivoisin pystyväni omaksumaan häneltä edes pienen palasen siitä oikeudentunnosta, valoisuudesta ja päättäväisyydestä, mikä hänestä paistaa.

Elokuvassa ehkä voimakkaimmin minut tavoittanut teema liittyi hyvyyden ja pahuuden väliseen tasapainoon. Yksi keskeisimmistä juonikuluista tarkasteli valkean kuningattaren ja herttakuningattaren välirikkoa ja sen alkujuuria. Oli hienoa, miten niin sanotussa lasten sadussa (ikäraja on 12-vuotta, joten kyllä tämä elokuva mielestäni sopii paremmin nuorille ja aikuisille kuin ihan perheen pienimmille) pahuus-teemaa ei käsitelty perinteisellä tavalla, vaan paljon realistisemmin ja inhimillisemmin. Herttakuningattaren pahuutta huokuva olemus sai elokuvassa selityksen, jonka kautta ei enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö  kuningattaren käytös olisi voinut olla toisenlaisella taustalla aivan erilainen. Oivallus, jonka tein elokuvan aikana oli se, ettei paha ole koskaan puhtaasti paha eikä hyvä puhtaasti hyvä. Ja mikä tärkeintä, pahuudelle tai pahuutta ilmentävälle käytökselle on aina syy ja selitys. 

Elokuvassa herttakuningattaren kokema vääryys lapsuudessa valkoisen kuningattaren taholta oli tarpeeksi aiheuttaakseen sen, että tämä koki ikään kuin oikeudekseen vaatia kaikkien häntä vähänkin uhmaavien henkilöiden päät vadille. Mielenkiintoista ja pysäyttävää oli se, miten vähäpätöisestä asiasta herttakuningattaren käytös ulkopuolisen näkökulmasta oli saanut alkunsa sekä miten pienenpienestä asiasta, yhdestä ainoasta anteeksipyynnöstä, oli lopulta kiinni se, jatkoiko kuningatar julmuuttaan vai ei. Herttakuningatar ei ollut koko elämänsä aikana toivonut mitään muuta kuin että valkoinen kuningatar olisi myöntänyt tehneensä aikanaan väärin ja pyytänyt tekoaan anteeksi. Tämä yhtälö tuntuu tietenkin aivan käsittämättömältä. Herääkin kysymys, kuinka yhdessä ihmissuhteessa kokemansa vääryyden pohjalta voi oikeuttaa itselleen täysin järjettömän ja julman käytöksen viattomia ihmisiä kohtaan. Mutta lopultahan se menee juuri näin ja kohtaamme vastaavanlaista toimintaa jokapäiväisessä elämässämme. Sisällä kaihertava ja polttava vääryyden kokemus kääntyy herkästi muita vastaan löytämättä parempaa tietä ulos. Ja muutenkin, kuka lopulta määrittelee, mikä on oikein ja mikä ei? Voimme sanella lain puitteissa, että päiden katkominen on väärin ja siitä kuuluu saada rangaistus. Itse päiden katkoja saattaa kuitenkin sisimmässään tuntea, ettei mikään teko ikinä riitä paikkaamaan sitä vääryyttä, mitä hän on joskus itse joutunut kokemaan.

Pöyristyttävää, mutta samalla täysin loogista oli se, ettei valkoinen kuningatar halunnut myöntää virhettään pitääkseen kiinni hänelle puetusta viattomuuden kaavusta. Sillä kuka meistä nyt haluaisi myöntää tehneensä pahaa kun kaikki uskovat meistä vain hyvää? Tosiasia on kuitenkin se, ja tämän ymmärsin varsin selvästi ynnätessäni elokuvan tapahtumia havaintoihini omassa elämässäni, ettei kukaan voi välttyä tekemästä joskus pahaa. Tärkeää on tietenkin se, voiko tuota "pahuutta" tai ehkä oikeammin väärin tekemistä hyväksyä itsessään. Jos nimittäin voi nähdä ja hyväksyä omat heikkoutensa ja särönsä, on myös helpompaa pyytää anteeksi ja pyrkiä korjaamaan tekemänsä vääryys. Jos ihminen kieltää itseltään epäonnistumisen, on hänen vaikea sallia myöskään muille ihmisille vajaavaisuuksia tai antaa niitä heille anteeksi. Elokuvassa Liisa uskalsi kohdata itsessään ne asiat, joissa hän oli toiminut kyseenalaisesti. Hän oli riittävän rohkea tuntemaan, että oli tehnyt väärin ja kantoi siten vastuun teoistaan. Liisalle ei ollut vaikeaa pyytää anteeksi, mutta hän ei myöskään jäänyt vellomaan omaan toimintaansa, vaan otti siitä kerralla opikseen. Juuri tämä kertoo mielestäni sellaisesta kypsyydestä, mikä on erittäin keskeistä, mutta mitä kaikki ihmiset eivät ehkä koskaan täysin saavuta. On pelottavaa myöntää tehneensä väärin, mikäli tulkitsee sen saastuttavan heti koko minuuden ja itsestä luodun kuvan hyvänä ihmisenä.

Elokuvan jälkeen olin aikamoisessa ajatus- ja tunnevyöryssä. Puhuimme Nikon kanssa meitä mietityttäneistä kohdista ja kerroin, mitkä kohtaukset olivat liikuttaneet minua sekä siitä, mitä niistä ajattelin. Jatkoimme keskustelua vielä seuraavinakin päivinä, kun osasimme molemmat eritellä ajatuksiamme vähän paremmin. Kauhistelin sitä, miten paljon muistutan omassa lapsellisuudessani ja älyttömissä raivareissani herttakuningatarta. Se teki minut surulliseksi. Onneksi Niko lohdutti, etten hänen mielestään muistuta herttakuningatarta lainkaan, vaikka olenkin välillä vaikea. Ehkä tässä tulee esille juuri se, miten minun pitäisi itse oppia hyväksymään, etten aina onnistu tai toimi kaikkien kirjoittamien sääntöjen mukaisesti. Ehkä voisin tässä suhteessa kasvattaa hiukan itsetuntemustani ja saada siten vähän enemmän rohkeutta ja varmuutta. Ehkä siten voisin jonain päivänä olla pikkuisen liisamaisempi.

  

Tähän loppuun haluan vielä kertoa yhden erikoisen asian. Kun olin pieni ja katsoin sitä Disneyn piirrettyä Liisa ihmemaassa -elokuvaa, en voinut sietää sitä. Ahdistuin kaikista niistä kummallisuuksista, joita pieni Liisa-tyttö kohtasi ihmemaassa. En ymmärtänyt alkuunkaan, mikä elokuvan perimmäinen ajatus oli. Nyt voisin melkeinpä sanoa, että elokuvan Liisa on idolini. Joku, jonka kaltainen haluaisin olla ja jonka toiminnasta yritän ottaa mallia. Tavoitan Liisan tarinassa niin paljon, että pidän sitä tällä hetkellä kenties parhaana satuna. Ehkä tämä muutos suhtautumisessani kertoo jotain sadun luonteesta. Liisa ihmemaassa ei todellakaan ole vain lasten satu. Se on tarkoitettu myös ja mielestäni yhä kasvavassa määrin aikuisille.

Mitä mieltä te olette Liisasta? Entä mitä ajattelette siitä, ettei hyvyys ja pahuus ole toisistaan irrallisia? Ja jos olette käyneet katsomassa Liisan seikkailut peilimaailmassa, niin mitä ajatuksia se teissä herätti?