Ruissi

Ruissiviikonloppu. Se tuli niin nopeasti, että vasta eilispäivän puolivälissä tajusin kokonaan eläväni sitä jo. Viime vuonna matkasin viikonlopun jokaisena päivänä Nikon kanssa Ruissaloon hikisessä ja kovaäänisessä bussissa, nautin toinen toistaan paremmista keikoista kaveriporukassa ja kahdestaan. Paluumatka sujui aina kävellen noin tunnin mittainen matka väsynein jaloin takaisin keskustaan. Tuo matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti analysoiden päivän elämyksiä ja nauttien ihanasta kesä-Turusta yhdessä.

Kaiken huipentumana pidän viimeistä katsomaamme keikkaa sunnuntai-iltana. Olimme jo kauan aikaa sitten päättäneet, että Mew:n keikka on Ruissimme viimeinen, ja tämä päätös oli ehdottomasti yksi parhaista tekemistämme. Se tunnelma tuolla keikalla ja sen jälkeen... Kun lähdimme kotiin, tuntui lähes raa'alta alkaa puhumaan kokemastamme ääneen. Mew:n luoma tunnetila oli sellainen, josta halusin pitää viimeiseen asti kiinni, jäädä siihen. Ja mikä hassuinta, pystyn tavoittamaan yhä edelleenkin jotain siitä.

Viime vuoden Ruisrock oli siis monessa mielessä ainutlaatuinen. Olin ollut Ruississa aikaisemmin vain kerran ja silloinkin vain kahtena päivänä. Viime vuonna tapasin kuitenkin ihmisen, joka jakoi innostukseni (ja joiltakin osin myös ylitti sen!) musiikkia ja keikkoja kohtaan. Yhteisestä Ruisrock-viikonlopusta sovittiin jo todella varhaisessa vaiheessa, ennen kuin edes kunnolla tunnettiin toisiamme. Lisäksi muu Ruissiporukka oli mitä mainioin: nautiskelimme festaritunnelmasta välillä isollakin porukalla, jossa yhdistyivät tyttöporukkamme yliopistossa sekä heidän siippansa ja ystävänsä.

Tänä vuonna sain seurata Ruissia viime vuodesta täysin poikkeavalla tavalla. Olin koko viikonlopun töissä, mikä esti paitsi oman osallistumiseni, myös mahdollisti ruissiväen tarkastelun hiukan erikoisesta näkökulmasta. Oli huvittavaa seurata festarikansaa kassan takaa kertakäyttösadetakkeja ja aurinkorasvaa myyden. Ilahduin siitä monipuolisesta asiakaskunnasta, joka myymäläämme hallitsi noina muutamana tuntina viikonlopun päivinä. Värikkäitä asuja kukkaseppeleineen ja lettikampauksineen näkyi joka puolella. Ihmisten puheessakin kuuli koko murteiden kirjon, mikä oli ihanan virkistävää. En varsinaisesti kaivannut festareille, mutta pakko myöntää, että iltapäivän tunneille ehdittäessä ja myymälän yhtäkkiä hiljentyessä mieleeni hiipi pieni haikeus. Sinne ne nyt sitten meni. 

Turussa asuminen tarjoaa mitä mainioimmat puitteet omalle osallistumiselle suomen vanhimmalle rock-festivaalille. Pidän Ruisrockia muutenkin yhtenä Suomen ehdottomasti monipuolisimmista ja kiinnostavimmista festareista. Viime vuonna oli aivan huikeaa kokea, miten helppoa festareilla käyminen voi olla (minä kun en mitenkään kovasti innostu perinteisestä telttamajoittumisesta). Viikonloppu oli raskas, mutta täynnä elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä. Tämän vuoden vaihtoehto ei kuitenkaan ollut mitenkään huono. Eilen päästyäni iltavuorosta kävimme Nikon alkaneen loman kunniaksi syömässä ja kotiin kävellessämme havainnoimme jälleen merkkejä Ruisrock-väestä. Koko kaupunki on elossa, aurinkoinen, vehreä, iloinen ja raikas. Tällä kertaa nautin Ruissista näin, ulkopuolisena. Se oli hassua, mutta tuntui yllättäen ihan hyvältä. Nyt kun Ruisrock 2016 kääntyy vähitellen auringonlaskupuolelleen, muistelen viime vuoden kokemuksiani ja ajattelen, että ehkä taas ensi vuonna. Se on ainakin varmaa, ettei viime vuosi jäänyt viimeiseksi Ruissikseni!

Toivottavasti kaikki rockaajat ovat nauttineet viikonlopustaan ja pääsevät myös turvallisesti kotiin.


P.S. Kuvat ovat vuoden 2015 Ruisrockista.