Hyvästit ensimmäiselle omalle kodille

Työntäyteisellä kesälläni on ollut yksi kääntöpuoli: En ehtinyt kunnolla hyvästellä ensimmäistä omaa kotiani. En saanut otettua yhden yhtä kuvaa viimeisistä hetkistäni paikassa, joka on lähes kahden vuoden ajan (onko siitä tosiaan jo niin paljon aikaa kun muutin Turkuun?!) ollut minun kotini. En voinut ennakoida sitä, mikä olisi se viimeinen yö asunnossani. En tiskannut vielä viimeisen kerran pikkuruisessa keittokomerossa, sumuttanut vielä kerran sokerikuoriaisia pois leipälaatikoista tai kironnut rispaantunutta rullaverhoa olohuoneen ikkunan välissä. En myöskään viettänyt vielä viimeisen kerran omaa hiljaista ja yksinäistä aikaa, ilman mitään erityisiä virikkeitä, kuunnellen vanhan talon ääniä ja seuraten olohuoneen ikkunasta Finnkinon asiakkaiden liikkeitä. En keskittynyt nauttimaan viimeisen kerran aamuauringosta, joka siilautui ohuiden verhojeni lävitse olohuoneen lattialle lämmittäen sen polttavaksi.

Ensimmäiseen omaan kotiini on liittynyt paljon tunteita, välillä raivoisia ja turhautumisen kyllästämiä ja välillä taas onnentäyteisiä ja tyytyväisyydellä höystettyjä. Se oli se paikka, jossa pääsin ensikertaa kokeilemaan itsenäistä elämää. Sinne on kertynyt muistoja niistä sateisista sunnuntaista, jolloin tunsin itseni todella yksinäiseksi ja toisaalta niistä hauskoista illanvietoista ystävien kanssa, kahdesta vapusta, joina olohuoneen matolle on kaatunut skumppaa eikä sillä ole ollut mitään väliä. Muistan ne yöt, jolloin kääntelehdin yksin sängyssäni, enkä tuntenut taloa turvalliseksi. Ja sitten muistan myös ne  hitaat ja raukeat aamut hyvinnukuttujen öiden jälkeen kun olen istunut aamiaispöytään toisen kanssa ja asunto on tuntunut lämpimältä ja kotoisalta.

Koska muutokset ja erot vaativat minulta aina luonteestaan riippumatta paljon totuttelua ja osittain tuskaistenkin tunnelmien läpikäymistä, olin varautunut suunnattomaan ikävään ja eroahdistukseen ensimmäisestä kodistani luopuessani. Olen tottunut siihen, että minun täytyy tehdä huolellista ajatustyötä jo kauan ennen varsinaista muutosta. Niinpä nytkin kävin mielessäni jo etukäteen läpi niitä tunteita ja ajatuksia, joita mahdollisesti itse muuton yhteydessä kokisin. Muuttopäivän lähestyessä en yllätyksekseni kuitenkaan tuntenut oikeastaan mitään. Olin niin keskittynyt stressaamaan sitä, miten ehtisin pakata kaiken ajoissa ennen kuin innokkaat muuttoapulaiset veisivät puoliksi täytetyt muuttolaatikot mennessään, ettei kapasiteettini ilmeisesti riittänyt käsittelemään mitään muuta. 

Puhuin kyllä muutosta paljon, oikeastaan koko ajan. Äidin, isän, Nikon, ystävien ja työkavereiden kanssa, aina puheenaiheena tuntui olevan muutto. Mieleni täyttyi siitä. Kuitenkin lopulta kävi niin, että todelliset hyvästit asunnolleni jätin ihan sattumalta muuttopäivän aamuna kun kävelin jo ensimmäisen uudessa kodissa nukutun yön jälkeen yksin lähes tyhjään asuntooni. Kello oli vasta kahdeksan aamulla kun hieman yllättäen tulleen avainten luovutukseen liittyvän painostuksen seurauksena aloin kuurata kylpyhuoneeni lattiaa. Asunto tuntui aivan autiolta ja hiukan oudolta. Aurinko paistoi verhottomista ikkunoista esteettömästi aina eteiseen asti. Pysähdyin ihan hetkeksi katselemaan asuntoa siitä kummallisesta näkökulmasta ja silmänräpäyksen ajan tunsin vienoa haikeutta. Tämä oli minulle tuttu paikka, minun kotini. Ja tavallaan se ei kuitenkaan ehkä koskaan ollut sitä niin paljon, että olisin todella surrut siitä luopumista. Harjatessani vessan lattiaa tunsin onnea siitä, että sain ottaa tämän lyhyen hetken itselleni ja asunnolleni. Sanoin hyvästit hiljaa mielessäni, eikä se kestänyt kauaa. Ehkä minuutin tai kaksi. Kiitos. Olit hyvä, mutta tulet ehkä olemaan parempi jollekulle toiselle. Hyvästi.

P.S. Onneksi on Niko, joka ehti napata näitä kuvia viimeisistä hetkistäni ensimmäisessä omassa kodissani.