Täällä on meidän tuoksu

Asia nousi esiin ensimmäisen kerran varmaan jo viime syksynä. Olimme molemmat hiukan turhautuneita siitä, että jouduimme raahaamaan viikosta toiseen eräänlaista muuttokuormaa mukanamme. Vaikka välimatka oli lyhyt ja tavarat siirtyivät paikasta toiseen suhteellisen helposti repussa, alkoi olla uuvuttavaa kanniskella tavaraa edes takaisin muutaman päivän välein. Esimerkiksi ruokaostoksilla piti aina miettiä, kuinka monta päivää vielä asutaan tässä osoitteessa. Että kannattaako ostaa yksi vai kaksi purkkia maitoa tai tehdäänkö ruokaa vain yhdelle päivälle useamman sijasta. Olimme seurustelleet vasta puolisen vuotta, mutta asuimme käytännössä yhdessä. Erillään nukutut yöt ovat jääneet koko yhdessäolomme aikana muutamiin poikkeuksiin.

Puhuessamme asiasta päädyimme aina samaan lopputulokseen: ei ennen kuin takana on kokonainen vuosi seurustelua. Eihän meillä ole mikään kiire. Ja kun tuo maaginen vuosi yhdessäoloa alkoi olla täynnä: ei ennen kuin kohdalle osuu juuri-se-oikea. Eihän meillä ole mikään hätä minnekään. Olen itse ollut koko ajan varsinainen jarruttelija. En halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, en katua jälkikäteen. Mutta kevään tullen aloin itsekin lämmetä ajatukselle yhä enemmän. Aloin olla todella kyllästynyt ja väsynyt siihen, että aina piti suunnitella elämää niin paljon eteenpäin. Tuntui houkuttelevalta ajatella, että molemmat voisivat koko ajan elää omien tavaroidensa ympäröimänä. Huomasin, että siirtyessämme osoitteesta toiseen (huolimatta siitä, oliko osoite minun vai hänen), minut valtasi suunnaton haikeus ja epämukavuuden tunne. Olin juuri tottunut siihen, miten asiat yhdessä paikassa olivat, enkä olisi millään halunnut siirtyä muualle.

Sitten se-oikea, tai ehkä paremmin sanottuna se-riitävän hyvä-sillä-täydellistä-ei-ole-olemassa ilmaantui.  Näytössä emmimme molemmat jonkin aikaa, mutta Niko rohkaisi ja minä rohkastuin, ja teimme hakemuksen. Ja kuinkas ollakaan, vajaan kahden tunnin päästä allekirjoitimme sopimukset. Nyt, vajaa kaksi kuukautta myöhemmin, istun yhteisessä keittiössämme muuttolaatikkokaaoksen jo hiukan hellitettyä, mutta silti takaraivossa kiusaten ja härnäten. Nautin siitä, että olemme nyt molemmat omassa kodissamme. Kumpikin niin omien kuin yhteisten tavaroidensa ympäröimänä, yhteisiä tai erillisiä asioita touhuten, sekä etsien ratkaisuja erinäisiin järjestely- ja sisustuskysymyksiin.

Olemme nyt nukkuneet yhteisessä asunnossamme viisi yötä ja eilen saimme omat nimemme oveen. Päivisin järjestelemme tavaroita ja tyhjennämme eteistämme vähän väliä tyhjentyneistä banaanilaatikoista. Tuskastelemme kattovalaisimien ja säilytystilan kanssa (keittiötarvikkeita on tilaan nähden aivan liikaa!) ja hetken mielijohteesta saattaa toinen juosta clasulle hakemaan puuttuvaa letkunpätkää tai muuta vastaavaa. Illan tullen kuuntelemme Spotifysta Nikon meille tekemää soittolistaa Muutto-ilta-relax-2016, katsomme kympin uutiset tai saunomme ensimmäisessä yhteisessä saunassamme. Mietimme, miten ihanalta tuntuu kun on yhteinen koti. Ja miten hyvä tunnelma kodissamme vallitseekaan. Kuinka hyvältä tuntuu nukkua täällä. Ja herätä. Kuinka huonekalut, jotka aikaisemmin eivät näyttäneet oikein miltään, sopivat kuin nakutettu tänne.

Olen huomannut, että olen itse myös jotenkin hassulla tavalla vapautunut. Vaikka olemme jakaneet arkemme tähänkin asti yhdessä, huomaan vasta nyt, että tietynlainen vieraanvaraisuus ja varovaisuus on ollut ainakin minun puolestani välillämme, kunnes se katosi sillä hetkellä kun saimme avaimet  uuteen asuntoomme. Eilen huomasimme, että täällä tuoksuu meiltä. Aika hyvä fiilis.