Hän, jota ikuisesti ihailen

Isäni on suunnattoman mielenkiintoinen ihminen. Hän on sellainen tyyppi, jota ei ehkä koskaan voi tuntea läpikotaisin. Isäni olemuksessa on jotain hyvin seesteistä ja rauhallista, jopa etäistä. Hän on äärettömän herkkä ja ujo, mutta tarvittaessa hyvinkin rohkea tuomaan julki ajatuksiaan hänelle tärkeistä asioista. Kun isäni puhuu, hän puhuu pääosin täyttä asiaa. Hänellä on paljon painavaa sanottavaa ja hänen tietojensa ja viisauksiensa loputon määrä hämmästyttää minut aina uudelleen ja uudelleen.

Koska isäni on jo iäkäs (76-vuotta), on suhteemme varmaan aika erilainen kuin monilla muilla. Emme ole koskaan harrastaneet painimista, pallon potkimista tai muuta fyysistä puuhastelua. Meidän yhteiset harjoituksemme ovat olleet enimmäkseen vakavan älyllisiä. Olemme keskustelleet yhdessä monista tärkeistä asioista, pohtineet elämää ja maailmaa sekä tottakai myös laskeneet leikkiä milloin mistäkin. Pienenä kaipasin enemmän kavereideni isien kaltaista hassuttelijaa, jonka kanssa saattoi temmeltää tunti toisensa perään. Ajan myötä olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä, että minulla on kypsempi isä. Olen saanut häneltä niin paljon elämän kannalta oleellisia oppeja, etten tiedä kuka edes olisin ilman niitä. Tärkeimpiin opetuksiin kuuluvat mm. nämä:

• ole nöyrä
• älä ylpeile
• ajattele mitä sanot, älä sano mitä ajattelet

Olemme isän kanssa monessa mielessä samanlaisia. Herkkyyteni ja ujouteni olen ilman muuta perinyt häneltä. Ymmärrämme toisiamme varmaan useimmissa asioissa, joskus tuntuu että näemme asiat ja maailman hyvin samalla tavalla, vaikka välillämme onkin suuri ikäero. Silti isässäni on jotain salaperäistä, jota ei sanoin voi selittää. Hän on melankoliaan taipuvainen ja hyvin pohdiskeleva. On ihanaa saada isä hymyilemään, mutta usein nauraessaankin löydän hänen silmistään merkillisen murheellisuuden.

Ammatilleen isä on aina ollut todella omistautuva. Hän on ollut eläkkeellä jo pitkään, mutta jatkaa yhä edelleenkin töiden tekemistä. Luulen, että hän ajattelee työssä menestymisen ja sen tarjoamien saavutuksien määrittelevän pitkälti hänen identiteettiään. Ihailen isässäni hänen omistautuvuuttaan ja jatkuvaa pyrkimystä uuteen, parempaan tietoon. Hän on viisain ihminen, jonka tunnen ja se on paljon sanottu se. 

Kuten olen täällä blogissa useampaan kertaan maininnut, isälläni on suuri intohimo ruuanlaittoon ja hän on siinä ihan loistava. Tällä hetkellä yhteisenä projektinamme on keittokirjan kirjoittaminen. Kokoamme kirjaamme isän muuntelemia, hyviä reseptejä, joista minä otan valokuvat. Olen innoissani tästä hommasta ja toivon, että kirjaprojektimme etenee taas pian. Muita yhteisiä harrastuksiamme on jo kauan ollut Stockmannilla pyöriminen (:D) sekä elokuvien katseleminen. Isäni lukee todella paljon, varmaan keskimäärin 3 kirjaa viikossa, ja harrastaa sen lisäksi klassista musiikkia (siis sen kuuntelua) sekä taidetta.

Joskus olen joutunut pohtimaan omaa käyttäytymistäni isän kanssa. Hän on niin äärettömän kiltti, että antaisi minulle todennäköisesti melkein mitä tahansa jos vain pyytäisin. Siksi minun onkin nykyään aika hankalaa ja vastenmielistäkin pyytää isältä esimerkiksi rahaa tai palveluksia. Pelkään ettei hän halutessaankaan osaisi kieltäytyä ja että minusta kehkeytyy tyhmä ja hemmoteltu prinsessa. En halua olla sellainen. 

Tänään vietettävä isänpäivä on yleisesti ollut mielestäni hieman kyseenalainen juhlapyhä. Tietenkin on tärkeää muistaa omaa rakasta isää, mutta tarvitaanko siihen oma päivä? Kaikista ärsyttävintä meidän koko perheen mielestä on päivän ylikaupallinen merkitys. Tänään olen kuitenkin ollut 100% isänpäivätunnelmissa. Heräsin seitsemältä jännitykseen ja aloin ajatella isää, kaikkea hyvää hänessä. Vähän ennen kahdeksaa hyppäsin ylös sängystä ja aloin puuhastella ihan toden teolla. Olin luvannut valmistaa isänpäiväbrunssin ja se vaati hiukan töitä.

Koko aamun kello kahdeksasta yhteentoista suhin meidän keittiössämme hirveää vauhtia edes takaisin. Leivoin sämpylöitä, valmistin pannukakkuja, tein guacamolea, keitin kananmunia, katoin pöytää, tiskasin kahdesti, tein hedelmäsalaattia... Lopulta kello kävi sovitun yksitoista ja oli aika kutsua isä pöytään. Brunssi oli ilokseni todella onnistunut, ehdin tehdä kaiken suunnittelemani aikataulussa ja pöytä notkui mitä parhaimpia herkkuja, vaikka itse sanonkin. Istuimme pöydässä kokonaiset puolitoista tuntia ja kaikille tuli vatsat aivan täyteen. Päivämme aloitus oli siis ainakin omasta mielestäni kaiken vaivan arvoinen. 

Isänpäivä jatkuu meillä tällä hetkellä niin, että jokainen on vähän omissa koloissaan puuhaamassa kukin omia juttujaan. Illalla lämmitämme saunan ja sytytämme kenties takan ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Poltamme kynttilöitä ja syömme äitini valmistaman juhlapäivällisen.

Millä tavalla te vietätte isänpäivää ja mitä mieltä olette siitä? Millaisia isiä teillä on?