Viikon varrelta

Tänään olin tunteellinen. Heti aamulla herkistyin kuunnellessani bussissa Sigur Rós:n kappaletta. Olin matkalla koululle viimeistelemään elokuvatyön projektiani. Sain viimein valmiiksi henkilökuvan omasta isästäni ja liikutuin katsoessani valmiin tuotoksen lävitse. Illalla katsoimme elokuvan myös kotona yhdessä viinilasillisen äärellä. Oli ihanaa saada vaivalla tehty työ päätökseen.

Viikonloppuna olin tosiaan Helsingissä käymässä. Kävin parissa näyttelyssä, join parasta kahvia pitkään aikaan, söin valtavan annoksen sushia, katsoin yhden Bondin, näin Tuulia sekä kävin tapaamassa uutta ihmeellistä enkeliä. Vauva oli kertakaikkiaan lumoava näky. Häntä ei voinut kuin tuijottaa. "Harmi vaan", että minut revittiin hyvin nopeasti isompien tyttöjen sekä veljenpoikani Arielin leikkeihin. Oli virkistävää ottaa kontaktia minulle tärkeisiin sukulaisiin. Toivon, että uuden vauvan myötä myös me muut näemme enemmän.

Stockmannin edustalla oli lauantaina alkuillasta lasipullojen soittaja. Koko juttu oli ihan taianomaista ja jotenkin täydellisen käsittämätöntä. Miehellä oli mieletön määrä pulloja, jotka oli jokainen hyvin tarkasti viritetty vastaamaan aivan oikeaa nuottia. Lisäksi mies soitti vielä älyttömän taitavasti ja häntä oli melkein pakko jäädä kuuntelemaan hyytävästä säästä huolimatta.

Jos jotakuta kiinnostaa Helsingissä hyvä ruoka sekä kahvi, suosittelen lämmöllä Forumin Kaarna -ravintolaa. Miljöö on siisti ja lempeä, ruoka ihan mielettömän hyvää ja cappuchino suorastaan taivaallista <3

Tuntuu, että tällä hetkellä on koko ajan todella paljon menossa. Pitäisi valmistautua kirjoituksiin,  jotka alkavat todella maanantaina äidinkielen esseekokeella. Toisaalta tekemistä olisi myös itse ylioppilasjuhlien osalta ja aina tuntuu riittävän niitä ystäviä, joille on liiennyt aivan liian vähän aikaa jo kauan. Olen lähes jatkuvasti menossa, mikä ehkä vähitellen alkaa rassata minua enemmänkin. Vaikka suuri osa tekemisistä on mukavaa, tuntuu kiire ja stressi silti vähän liian raskaalta. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, on juuri nyt ihan omassa päässäkin tarpeeksi taisteltavaa ja miettimistä, niin että energiaa kuluu jo ihan pelkkään olemiseenkin.

Mikä kuitenkin on ihanaa, on se, että viikonloppuni on täynnä iloista tekemistä. Huomenna vietän Ellan parikymppisiä ja olen jo nyt aivan innoissani! Sunnuntaina vuorossa on Samuli Putron konsertti, niin että esseekokeeseen valmistautuminen sujuu mukavasti Tampere-talon penkkiä kuluttaen.

Tällä viikolla on Tampere film-festivaalit, ja olimmekin eilen perheen kesken katsomassa Chaplinin Sirkus -elokuvaa. Se on suosikkini jo lapsuusajalta ja eilinen elävän musiikin säestyksellä suurelta valkokankaalta nähty versio oli todellinen elämys. Lapsena olin kova sirkustelija, jos niin voi sanoa. Olin itsekin jonkun aikaa sirkuksessa ja unelmiini kuului päästä isona ihan oikeaksi sirkustähdeksi. Teimme muutaman ystäväni kanssa useita akrobatiaesityksiä ja noista ajoista on jäänyt minulle erittäin lämpimiä muistoja. Ehkä juuri tämän sirkusinnostukseni vuoksi myös tämä Chaplinin elokuva kolahti minuun jo tuolloin. Chaplinin komiikka on kyllä vertaansa vailla. Nauran itseni kuoliaaksi joka ainoa kerta kun katson hänen elokuviansa. Eilisessä Sirkuksessa hauskuutta loivat paitsi kulkurin aina yhtä huvittava olemus ja kommellukset, myös henkilöhahmojen statuksista ja käyttäytymisestä syntyvät ristiriidat. Hauskin kohtaus oli ehkä se, missä kulkuri tasapainottelee nuoralla kolmen apinan kanssa. Se, mikä elokuvassa minua on kuitenkin eniten vuosien varrella koskettanut, on tietysti kulkurin ja sirkusprinsessan rakkaustarina.

Huomasin eilen katsovani elokuvaa nyt hieman eri näkökulmasta kuin ennen. Muistin, että päähenkilöiden välinen suhde olisi ollut paljon dramaattisempi ja että koko elokuva olisi loppunut paljon surullisemmissa tunnelmissa. Eilen kuitenkin tuntui, ettei tarinassa oikeastaan ollut niinkään kysymys syvästä rakkaustarinasta, vaan ennemminkin siitä, miten erilaisista taustoistaan huolimatta ihmisissä on aina jotain hyvin samanlaista. Lisäksi kulkurin tyttöä kohtaan tuntema syvä huoli ja välittäminen olivat osoitus siitä, miten huonoimmistakin oloista tulevalla voi olla vaikka kuinka paljon annettavaa toisille.

Tässä olivat kuulumiseni tällä kertaa, nyt lähden nukkumaan ja huomenaamulla kohti valokuvauskurssia. Ihaninta viikonloppua kultaiset!