Kauneudesta

Kuljen keskustan kaduilla, vastaani kävelee tasaista tahtia toinen toistaan kauniimpia ihmisiä. Yhdellä on pitkät ja hoikat sääret, toisella vaatteet kuin suoraan muotilehden kannesta. Jollain on auringossa kimmeltävät vaaleat pitkät hiukset, seuraavalla suklaanruskeat silmät. Ja sitten, yhdellä on paksut ruskeat hiukset ja maailman kaunein hymy.

Olen halunnut kirjoittaa aiheesta kauneus jo pitkään, sillä minulla on siihen liittyen paljon asiaa. Olen itse hyvin epävarma omasta ulkonäöstäni ja minun on hyvin vaikeaa sanoa ääneen, että olisin kaunis. Ystäviini ei myöskään kuulu ainuttakaan sellaista ihmistä, joka voisi tuosta vaan todeta ulos lähdettäessä: "Kappas, olenpa minä kaunis!". Paljon todennäköisemmin kuulen sanat: "Voinko nyt varmasti lähteä näin? Näytän varmaan aivan karsealta", tai "Yäk, miten tyhmästi hiukseni ovat!". (Älkääkä erehtykö, yleensä olen itse yksi ensimmäisistä valitusvirren vuodattajista.) Silti ystäväni ovat omasta mielestäni juuri niitä maailman kauneimpia yksilöitä ja tiedän monien sellaistenkin, jotka eivät heitä niin hyvin tunne, ajattelevan heistä niin.

Muistan, kun yläasteella oli tulossa joku erityinen tilaisuus, kuten koulukuvaus tai kevätjuhla. Kaikki stressasivat hullun lailla sitä, mitä pukea päälle. Ennen H-hetkeä ensimmäisen kerroksen aula tulvi väkeä, kun kaikki tytöt kokoontuivat saman pienen peilin eteen suoristamaan hiuksiansa ja lisäämään vielä viidennen kerroksen puuteria poskillensa. Itse olin vielä tuolloin melko huoleton omaan ulkonäkööni liittyen. Saatoin laittaa ripsiväriä ja laittaa hiukseni aamulla, mutta en tuntenut oloani mukavaksi ahtaassa kimpussa muiden tyttöjen kanssa. Osaksi siitä syystä, että ylenmääräinen itsensä puunaaminen ei vain kuulunut tapoihini, ja osaksi koska toiset näyttivät silmissäni niin jumalaisen kauniilta, että tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Ja taas sain kuulla saman mantran: "Onx tukka hyvin? Eikä, viel täytyy vähän tehä jotain... Saanx lainata sun ripsarii, mulla loppu kesken??". Eikä kukaan tietenkään, TIETENKÄÄN ollut tyytyväinen lopputulokseen. Noista ajoista minulle on jäänyt hiukan harmillinen, joskin hyvin yleiseltä vaikuttava päähänpinttymä: koskaan ei saa vahingossakaan sanoa toisten kuullen olevansa mielestään hyvännäköinen. Ja tästä seuraa tietty kehävaikutus: mutta enhän minä voi olla kaunis, jos sitä ei koskaan tunnusteta.

Kävin pari viikkoa sitten pitkän ja syvällisen keskustelun erään tärkeän ystäväni kanssa siitä, mitä kauneus todella on. Tämä kyseinen ystäväni painotti keskustelussamme sisäisen kauneuden merkitystä. Hän oli sitä mieltä, että todellisuudessa kauneus ei ole ulkoista vaan kumpuaa jostakin syvältä sisästä. Kaunis hymy ja viisaat sanat olivat hänen mukaansa sellaisia asioita, jotka voivat tehdä ihmisestä viehättävän ja puoleensavetävän. Olen ystäväni kanssa monessa kohtaa samaa mieltä. Ajattelen, että pelkkä ulkoinen viehätysvoima ei voi pelastaa mätää luonnetta, mitä se ikinä sitten onkaan. Toisaalta on kuitenkin tunnustettava, että ulkonäöllä on elämässämme todella iso rooli. Sanokaa mitä sanotte, mutta ensivaikutelma ihmisestä syntyy kuitenkin aina ulkonäön perusteella. Siksi onkin epäoikeudenmukaista, että kaikilla ei ole samanlaisia kauneudenlahjoja. Ja taas kerran pitäisi tietysti ensin määritellä, mitä kauneus oikeastaan edes on.

Ystäväni sanoista ymmärsin, että hän näkee ulkoisen kauneuden tavallaan ihmisen luonteesta ja käytöksestä rakentuvaksi. Jos siis ihminen käyttäytyy hyvin, ajattelee muista hyvää sekä on järkevä ja viisas, nämä asiat välittyvät hänestä ja hän on näin ollen myös ulkoisesti kaunis. Haluaisin niin kovin uskoa tähän ajattelumalliin, mutta en valitettavasti siihen pysty. Meillä kun on kuitenkin nämä tietyt kauneusihanteet, joihin kaikki maailman ihmiset eivät millään voi mahtua. Se, mitä pidetään kauniina saattaa vaihdella vuosikymmenestä ja kulttuurista toiseen. Silti aina on joku muotti, johon kauniit ihmiset kuuluvat.

Korvaani särähtää aina, kun joku miespuoleinen toteaa: "pidän enemmän vaaleista". Tuntuu pahalta tajuta, että "hei, minulla ei siis ole mitään mahdollisuuksia, olenhan tumma!". Itse en halua luokitella mieltymyksiäni vastaavalla tavalla. En edes ajattele (ainakaan tietoisesti), että toinen väri olisi toista parempi tms. Tiedän, että ystäväni sanoisi tähän jotain tällaista: "Jokaisella on joku joka tykästyy tämän ulkonäköön. Kaikki eivät voi pitää kaikista, sillä jokaisella on omat käsityksensä siitä, mikä on kaunista". Niin, onhan se niinkin. Ja toisaalta taas mieleni valtaa sama typerä itsekeskeinen ajatus kuin aina ennenkin: minun on pakko olla kaikkien mielestä kaunis, muuten en ole sitä tarpeeksi.

Eräs toinen ystäväni totesi kerran, että kauneus syntyy siitä että uskoo olevansa kaunis. Tämä ajatus myötäilee osin aikaisemmin mainitsemani ystävän näkökulmaa ja uskon tähänkin tavallaan. Tiedän, että omalla asenteella pötkii jo pitkälle. Kannatko itseäsi ja vaatteitasi ylpeästi ja varmuudella, vai kuljetko kadulla pää painuksissa koska et taaskaan onnistunut mielestäsi näyttämään tarpeeksi hyvältä? Ulkonäkö on monelle herkkä paikka, eikä omia vääristyneitä käsityksiä itsestä korjata ihan helpolla. Lisäksi uskon kaiken olevan viimekädessä kiinni siitä, että uskaltaa olla välittämättä. Lopulta kai on vain jokaisen itse päätettävissä, onko oma onnellisuus ja itsevarmuus riippuvainen muiden mielipiteistä vai voisiko se rakentua jostain ihan muusta.


P.S. Kuvat on poimittu weheartit –sivustolta hakusanalla "beauty". So is this what beauty really looks like?