Ihan mukava päivä, eikö niin?

Eilen vietimme äidin kanssa yhteisen päivän isän ollessa kollegoittensa kanssa mökillä. Todella harvoin olemme äidin kanssa ihan kaksistaan, joten olimme suunnitelleet jo hyvissä ajoin jotain ohjelmaa. Omat yöuneni jäivät aika lyhyiksi (nukuin vain viisi ja puoli tuntia), joten aamu oli vähän väsynyt. Halusin, että päivämme onnistuisi, sillä olimme odottaneet sitä kauan. Äiti oli hyvällä tuulella, kauppareissulla kuuntelimme Olavi Uusivirran levyltä kahta kappaletta, joihin äitini on rakastunut ikihyväksi. Hän lauloi mukana ja minä hymyilin. Hymyilin, vaikka en tuntenut oloani iloiseksi, pikemminkin hämmentyneeksi ja haikeaksi. En olisi halunnut kuunnella Hautalaulua, sillä se on liian surullinen. Kotiin palattuamme oli jo nälkä. Valmistimme yhteistuumin ihanaa kanasalaattia, vaikka äitini ei erityisemmin pidä ruuanlaitosta. Yritin nauttia lempiruuastani ja taustalla soivasta musiikista. Takaraivossani tiesin kuitenkin koko ajan, ettei hymyni ollut aitoa eikä pirteyteni luonnollista. Teeskennelty hymy on kuitenkin parempi kuin ei mitään, näin olen lukenut joskus jostain. Aivot eivät ilmeisesti tee eroa tekohymyn ja aidon hymyn välillä, vaan ne aktivoivat samoja lihaksia kasvoissa. Lihasten aktivoituminen taas viestittää aivoille, että tämä ihminen on iloinen. Aivot puolestaan alkavat tuottaa mielihyvähormooneita, jolloin ihminen ihan oikeasti voi tuntea olonsa ihan hyväksi, vaikkei se oikeasti sitä olisikaan. Pidin siis hymyä yllä, ja toki se oli myös osittain ihan todellistakin.

Neule: kirpparilöytö,
Chinot: Bershka,
Laukku: Michael Kors

Kengät: Converse

Joimme kahvit ja sen jälkeen lähdimme pyöräretkelle. Pyöräilimme Ylöjärvelle ja takaisin, vaikka voimani tahtoivat ehtyä jo alkumetreillä. Hampaat irvessä poljin pitkää ylämäkeä ajatellen, että jos oksennan, niin sitten oksennan. Ainakin olo helpottaa siitä. Helpotukseksenne voin kertoa, että lopulta oloni oli varsin hyvä onnistuneen lenkin jälkeen, enkä oksentanut! :) Matkaan oli kulunut hieman ennakoitua pitempi aika, joten aikataulussa pysyäksemme ryhdyin kiireen vilkaa ruuanlaittoon. Valmistin meille yhteistä herkkuamme, mistä isäni ei ole yhtä innostunut: täytettyjä uunibataatteja sekä vihersalaattia. Nautiskelimme päivällistä gurmee-oluiden kera ja juttelimme niitä näitä. Kellon lähestyessä yhdeksää lähdimme bussilla kaupunkiin katsomaan Venetsialaisia (=mökkikauden päättäjäiset). Otimme kameran mukaan ja harjoittelimme vähän ilotulitusten kuvaamista. Se on muuten vaikeampaa kuin uskoisi. Lisäksi emme saaneet parasta mahdollista paikkaa valojen ihailuun, eikä kuvista siksikään tullut kovin kummoisia.

Minä sillalla väsyneenä odottamassa tapahtuman alkua

Puoli yhdeltätoista olimme taas kotona, mutta päivämme ei loppunut siihen. Seuraavaksi oli vuorossa päivällä Indiskasta ostettujen lyhtyjen kokoaminen, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi tehtäväksi. Hermoni meinasivat pettää pahemman kerran, mutta lopputulos oli kyllä vaivan arvoinen. Ripustimme lyhdyt ruokahuoneeseen, sytytimme kynttilät ja nautimme vielä iltapalaksi äidin leipomaa omenapiirakkaa, teetä sekä kahvilikööriä. Juttelimme vielä tovin, kunnes kello tuli puoli yksi ja päätimme lähteä untenmaille.

Päivämme oli meidän molempien mielestä onnistunut: mikään asia ei mennyt pahasti pieleen, vaan saimme nauttia toistemme seurasta koko pitkän päivän. Rakastan äitiäni suunnattomasti ja olen iloinen, että saan olla hänen kanssaan. Meillä on ollut välillä todella vaikeaa yhdessä, mutta nyt tuntuu että suhteemme on tasapainoisempi kuin koskaan aikaisemmin. En tiedä, ajatteleeko äitini samoin, mutta tältä ainakin minusta tuntuu. Pidän perhettä elämäni tärkeimpänä asiana. Minusta on tärkeää, että vanhempien edessä voi vapaasti näyttää heikkoutensa ja vajavaisuutensa. Ja samalla on myös hienoa, että pelkkä yhdessäolo voi joskus helpottaa oloa merkittävästi.

P.S. Olen tämän viikon aikana säveltänyt ja sanoittanut lähes valmiiksi ensimmäisen oman biisini suunnilleen kolmeen vuoteen. Tuntuu oudolta, helpottavalta ja pelottavalta samaan aikaan. Idea oli äitini: hän kehotti minua maanantaina purkamaan tämänhetkisiä tunteitani ja ajatuksiani musiikkiin ja luomaan niistä jotakin uutta. Biisi ei ole todellakaan hyvä, ei sinne päinkään. Ylitin kuitenkin itseni kun uskalsin pitkän tauon jälkeen tarttua kynään ja laskea sormeni jo pölyyntyneelle pianolle.