Music in me: osa 1

Olen suunnitellut jo kauan kokonaista postausta suhteestani musiikkin. Sain nyt vihdoin idean pitää hiukan päiväkirjaa siitä, millä kaikilla tavoin musiikki on elämässäni läsnä. Kirjoitan nyt ensimmäisen heinäkuun viikon ajan joka päivä jotain musiikkiin liittyvää.


Tiistai 1.7.

Tänään on töissä iltavuoro, joten sitä ennen on kohtuullisen paljon aikaa vain hengailla ja tuskailla lähestyvää töihin lähtöä. Päätin tänään käyttää jonkin verran ajastani musiikin harrastamiseen, se kun on jäänyt viime aikoina aika vähälle. Istuin sähköpianon ääreen ja tapailin pari viikkoa sitten aloittamaani kappaletta. Yritän tällä hetkellä löytää siihen oikeat sanat, mutta se tuntuu vaikealta. Biisi käsittelee (tai tulee käsittelemään) aika vaikeitakin tunteita tämän hetkisessä elämässäni, kun kaikki on aika epävarmaa ja pelottavaakin. Toivon kuitenkin kovasti, että saisin tämän valmiiksi. Ihan sama, vaikkei sitä kehtaisi soittaa kenellekään muulle, se merkitsee minulle silti paljon.

Lukion alussa kirjoitin ahkerasti omia biisejä, sillä se tuntui luontevimmalta tavalta ilmaista itseäni. Haaveilin jopa ammattimuusikon urasta. Sitten tapahtui asioita, tuli vaikeaa, ja musiikkiharrastukseni jäätyi oikeastaan kokonaan pariksi vuodeksi. Vasta lähiaikoina olen taas uskaltanut antaa mielikuvitukseni viedä ja olla välittämättä siitä, minkälainen lopputulos on. Tauosta on kuitenkin jäänyt itselleni aikamoinen epävarmuus, enkä enää luota taitoihini senkään vertaa kuin ennen.

Kun kerran istahdin soittimeni ääreen, oli samalla oiva tilaisuus verestää myös muutamaa laulutunneilla käytyä kappaletta. Painin taas kerran samojen äänenkäytöllisten ongelmien kanssa. Tänä vuonna minulle onkin avautunut äänessäni ihan uusi ulottuvuus laulutuntien ansiosta, enkä hallitse sitä ainakaan vielä yhtään. Aika noloa rääkyä kotona vanhempien kuullen, mutta minkäs teet. Kai se sitten siitä jossain vaiheessa lähtee taas luistamaan...

Vielä ehdin hienosti laittaa Spotifyn soittolistan soimaan ennen tositoimia. Listaltani löytyy lähinnä radiosta bongattuja hauskoja ja energisiä kappaleita (esimerkkinä The Kooksin biisi Naive, jonka tahtiin tänään bailasin yksikseni), mutta myös muutamia itselleni henkilökohtaisesti todella tärkeitä kappaleita kuten Bon Iverin Holocene tai Sigur Ros:n Heysátan.


Keskiviikko 2.7.

Aamupuuhien taustalla soi Coldplay. Mielestäni X&Y on paras bändin julkaisemista levyistä. Siinä on monta itselleni tärkeää kappaletta ja lisäksi se on minusta Coldplayta parhaimmillaan: yksinkertaista, puhdasta ja helppoa kuunnella. Toki jokainen yhtyeen levyistä on omalla tavallaan hieno, ja tiedän että moni pitää niitä jopa taideteoksina ja kutsuu Coldplayta maailman parhaaksi bändiksi. Itse en ole ihan niin fanaattinen enkä kuuntelekaan bändin levyjä kovin useasti. Silloin, kun kuitenkin laitan Coldplayn levylautaselle, on turvallisen tuttu ja rauhallinen tunnelma taattu.

Bussimatkalla keskustaan kuuntelin isosiskoltani pari viikkoa sitten saatua Goldfrappin levyä. Olen rakastunut. Siskoni joutui muuton vuoksi karsimaan hiukan levyhyllyään ja lahjoitti minulle muutaman kiekon. Tämä Goldfrapp vei sydämeni heti ensi minuuteista, ja olenkin kuunnellut sitä nyt edestakaisin viimeiset viikot. Siskollani on suurimmaksi osaksi mahtava musiikkimaku ja tunnistin tästäkin levystä siskoni persoonan. Ehkä juuri siksi se on niin hyvä.


Torstai 3.7.

Tämän viikon ainoana vapaapäivänäni laitoin puhelimen musiikkikirjaston sekoitukselle, koska en osannut päättää, mitä haluaisin kaikista eniten kuunnella. Näin käy aika usein. Jotenkin jumitun aina johonkin yhteen levyyn (kuten nyt tuohon Goldfrappiin) niin pitkäksi aikaa, että lopulta kyllästyn. Vaikka sitten haluaisinkin välillä kuunnella jotakin muuta, en tahdo millään muistaa yhtäkään verrattaen hyvää levyä. Ärsyttävää!

Iltapäivä kului rattoisasti ja hikisesti ensin muokkauksessa ja sitten body balancessa. Molemmat tunnit sisälsivät lastillisen hyvää musiikkia ja varsinkin tuon balancen musiikit ovat aina tuntuneet todella omilta. Nautin siitä, että liikkuessa voi samalla kuunnella oikeasti laadukasta musiikkia, se vie ajatukset johonkin muualle ikävistä arkipäivän asioista. Kotimatkalla tuli kuunneltua vielä muutama listahitti radiosta.

Muistan, että kun täytin 18 ja olin ensimmäisiä kertoja baarissa, en tuntenut suunnilleen yhtäkään soittolistan kappaleista. Tuntui kurjalta, kun kaikki kaverit kiljuivat vieressä, että "ei vitsi, tää on tosi hyvä biisi! Mennään tanssimaan!" ja sitten tanssilattialla kaikki huusivat kilpaa minulle täysin tuntemattomien kappaleiden sanoja. 

Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut pikkuhiljaa lämpiämään näille "biletysbiiseille". Merkittävä käännekohta taisi olla Calvin Harrisin ja Florence Welchin (joka on yksi suosikkilaulajistani) yhteistyön tulos Sweet nothing. Sen jälkeen olen kiinnostunut enemmän ja enemmän melodisista tanssibiiseistä. Pointti on, että kappaleessa täytyy olla jokin idea ja teema, pelkkää jumputusta en jaksa kuunnella.



Tässäpä ensimmäinen osa musiikkiaiheisesta päiväkirjastani. Lisää seuraa loppuviikosta!