Hyvästä ja pahasta

Minulla on ollut jo vuosikausia eräs dilemma. Olen pohdiskellut ihmisyyttä ja sitä, mikä tekee ihmisestä hyvän tai pahan. Näen ympärilläni hienoja ihmisiä. Hymyileviä, auttavaisia, kauniita ja kultaisia. Itsessäni taas näen useimmiten pahuutta. Tuntuu, että vaikka kuinka yritän olla hyvä ja tehdä vain hyviä tekoja, epäonnistun siinä toistamiseen. Välillä vaivun niin syvälle epätoivoon, että ajattelen olevani maailmankaikkeuden pahin yksilö, auttamattomasti huono ja epäonnistunut.

Minussa on myös eräs piirre, josta en pidä ollenkaan: tarvitsen aina palautetta omasta toiminnastani. Jos teen omasta mielestäni hyvän teon, odotan kuulevani siitä kiitosta. Jos palautetta ei kuulu, tai jos se eroaa vähänkin itse ajattelemastani, tunnen olevani epäonnistunut ja huono. Järjellä ajatellen tiedän, ettei maailmassa juurikaan saa palautetta yksittäisistä hyvistä teoista. Jos lohdutat sairasta äitiäsi, voi olla, ettei tämä jaksa kiittää siitä. Jos yrität auttaa hädässä olevaa ystävääsi, voi olla, että käsityksenne auttamisesta ovat hyvin erilaiset. Tiedänkin siis, että hyvien tekojen taustalla tulisi olla vain oma tunne ja käsitys siitä, mikä on oikein. Mikä on hyvää.

Kuten niin moneen muuhunkin asiaan, myös tähän yhdistyy mielessäni ansaitseminen. Huonona päivänä tai hetkenä ajattelen olevani niin läpeensä paha ihminen, etten ansaitse yhtään mitään hyvää. Yritän vastustaa ajatusta parhaani mukaan, mutta välillä se tuottaa vaikeuksia. En näet koe saavani mitään todistetta siitä, että en olisi paha. Ja koska paha on paha, en ymmärrä miksi minun kuuluisi saada samoja asioita kuin ns. hyvien ihmisten.

Mutta mitä sitten on hyvyys? Onko se jotain sisäänrakennettua altruismia vai kulttuurin ja kasvuympäristön muokkaamia käyttäytymistapoja? Kun ajattelen ympärilläni olevia ihmisiä, en näe heissä pahaa. Osaan ajatella, että ihmisten teot ovat vain tekoja, niillä ei välttämättä tarvitse olla etuliitettä hyvä tai paha. Silti tuntuu vaikealta soveltaa tätä ajatusmallia omaan itseeni. Pelkään olevani tietämättäni ilkeä tai itsekäs, ja jokin kummallinen taikausko saa minut ajattelemaan, että sen vuoksi elämäni on tuomittu olemaan huonoa.

"Kauneus on katsojan silmässä". Ehkä kulunein sanonta ikinä, mutta tavallaan hyvin tottapitävä. Erehdymme usein ajattelemaan, että ympärillämme vallitsee tietyt säädökset ja mittarit siitä, mikä on kaunista tai hyvää. Kuitenkin hyvyyteen pätee aivan samat säännöt kuin kauneuteenkin. Jokaisella on omat käsityksensä siitä, mikä on hyvää tai kaunista. Kaikkia on mahdotonta miellyttää, se vain on karu fakta. Samalla tavalla, kuin ihmiset pitävät enemmän eri näköisistä ihmisistä, he myös arvostavat erilaisia tekoja.

Huomaan ajattelevani itsestäni, että enemmän kuin tekoni, pahuuteeni vaikuttaa se, mitä sisälläni olen. Välillä tuntuu siltä, ettei mitkään hyvät tekoni korvaa sitä pahuutta mikä on sisälläni. Silti olen viimeaikoina pysähtynyt miettimään tätä asiaa enemmänkin, pyöritellyt sitä mielessäni ja pohtinut eri kanteilta. Muistan ikuisesti Harry Potterista erään kohdan, missä puhutaan pahuudesta. Sen sanoma on suunnilleen tämä: Kukaan ei ole yksinään hyvä tai paha. Kaikissa ihmisissä on niitä molempia. Se, mikä merkitsee, ovat valintamme. Se, toimimmeko enemmän hyvän vai pahan mukaan.

Tiistaina minulla oli viimeinen laulutunti tämänhetkisen opettajani kanssa, sillä hän siirtyy syksyllä opettamaan toiselle paikkakunnalle. Jäähyväissanoiksi hän sanoi minulle: "Tärkeintä on tehdä sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Kaikki muu tulee perässä. Sitten kun on tehnyt ensin itsellensä hyvää, voi jakaa sitä muille". Nämä sanat pysäyttivät minut. Vaikka itselleni on vielä vaikeaa ajatella näin omalla kohdallani, ymmärrän silti idean sanojen pohjalla. Ja se tuntuu helpottavalta.

P.S. Kaikki kuvat weheartit.com:sta.