Final countdown

Kruunasin suhteellisen tapahtumarikkaan lomaviikkoni eilen hyvin tapahtumarikkaalla lauantailla. Aamulla lähdin valokuvauskurssille, jossa kävimme läpi aikaisempaa tehtävää. Meidän oli pitänyt luoda aukeamalle kuvakollaasi, jossa käytimme sekä omia että muiden ryhmäläisten kuvia. Tarkoituksena oli ilmeisesti ainakin tutkiskella omia tunnelmia siitä, kun oma kuva näkyy toisen työssä. Teemana oli kurssiympäristö ja kaikkien kuvat oli jaettu dropboxiin jonka kautta kukin pääsi suunnittelemaan omaa aukeamaansa. Minulle itselleni tuotti aika paljon vaikeuksia ensinnäkin kuvata melkoisen karua ympäristöä kiinnostavalla tavalla enkä olekaan järin tyytyväinen omiin kuviini. Sen sijaan yllätyin, miten mielenkiintoisia kuvia moni oli saanut otettua ihan samoissa olosuhteissa. Lisäksi sain nähdä, että joitakin minunkin kuvia oli käytetty, mikä oli tietenkin ihan hauska huomio :) Vaikka olin todella epävarma omasta aikaansaannoksestani, aukeamiani kehuttiin aika paljon. Se oli mukavaa ja lisäsi taas kerran motivaatiota ja innostusta jatkaa valokuvaamista.

Tunnin jälkeen lähdin vauhdilla keskustaan, missä tapasin pitkästä aikaa enoni vaimoa Anskua. Emme ole aikaisemmin nähneet kaksin, vaan aina kyseessä on ollut pitkään ja hartaasti suunniteltu tapaaminen koko perheen voimin. Oli siis ihanaa nähdä Anskua kaksin ihan kaikessa rauhassa, jutella syvällisiä ja vaihtaa kuulumisia ilman että tarvitsi huomioida muita samaan aikaan. Ansku on aivan ihana ihminen, ihailen häntä ja hänen elämänasennettaan suuresti ja olen suunnattoman iloinen että tunnemme toisemme. Totesimme taas eilen, että meillä on aina jotenkin klikannut tosi hyvin, olemme monessa suhteessa samantyyppisiä ihmisiä, joten meidän on helppo jakaa ajatuksia. Ansku on mulle todella tärkeä ystävä ja kuten aina, mulle tuli mielettömän onnellinen olo nähdessäni hänet pitkästä aikaa.

Kaupungilta lähdin sitten käymään kotona vaihtamassa vaatteet ja vähän hengailemassa muuten vaan. Illalla suuntana oli taas kerran keskusta, sillä olimme Marin kanssa sopineet menevämme elokuviin ja kahville. Kävimme siis katsomassa Take this waltz -elokuvan ja täytyy sanoa, etten oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Tavallaan se oli hauska ja vaihteen vuoksi vähän erilainen amerikkalainen draama, mutta hämmennyin välillä kun mielestäni leffan tyyli kääntyi suunnilleen puolivälissä melkein päälaelleen. Kun alku oli ollut huvittava ja komedianomainen, muuttui elokuva loppua kohden suunnilleen pelkäksi vetistelyksi. Tuskaannuin myös ihan vähän ärsyttävään päähenkilöön, joka oli mielettömän lapsellinen ja huomionhakuinen tyyppi. En ihan saanut selville mikä hänen ongelmansa oli :D Anyway, oli elokuva millainen hyvänsä, oli huippuihanaa tavata Maria pitkästä aikaa ja sovittiin pitävämme tulevaisuudessa paremmin yhteyttä. Kaipaan jotenkin enemmän kavereiden seuraa, vaikka toisaalta tuntuu että olen tänä syksynä niin uupunut, että pelkkä sosiaalisten tilanteiden ajattelu saa välillä karvat nousemaan pystyyn. Niin paljon kuin välitänkin ystävistäni, tuntuu välillä vaikealta jaksaa aina hymyillä ja olla pirteä. Luulenpa kuitenkin, että tämä on ihan yleistä jokaiselle joskus ja toivonmukaan mahdollisimman pian ohimenevää.

Kotona olin eilen vasta puoli yhdentoista jälkeen heitettyäni ensin Marin kotiin. Sitten oli siis vuorossa iltapala ja suoraan nukkumaan. Tänään yritän saada pakolliset kouluun liittyvät asiat tehtyä ja keskittyä muuten vain olemiseen. Kudon pipoa, luen kirjaa, harjoittelen laulukoulun oppilasmatineaan laulujani, käyn jumpassa, saunon ja syön isän ihanaa ruokaa... Lähtölaskenta loman loppuun on jo alkanut ja huomenna on edessä uusi raskastakin raskaammalta tuntuva kouluviikko, sillä meillä on lauantainakin parin oppitunnin verran koulua. Ei siis auta muu kuin yrittää tsempata ja ehkä keksiä jotain pientä kivaa jonnekin väliin vähän piristämään tätä synkkää maisemaa.

Loppuun ajattelin listata vielä asioita, joita olen menneen viikon aikana saanut tehtyä, niitä on kertynyt mielestäni ihan kivasti:

• näin Juuliaa, tutustuin koiranpentuun ja otin Juuliasta onnistuneita henkilökuvia koulun valokuvauskurssia varten.
• suoritin pimeänajon
• suoritin autokoulun 2-vaiheen
• luin Mukan Maa on syntinen laulu loppuun
• kävin laulutunnilla ja jumpassa
• äänitin Ilonan kanssa radiotyön lopputyötä varten materiaalia niin, että saamme mitä todennäköisimmin työmme valmiiksi ennen kurssin loppua (se on kuulemma tosi harvinaista, yleensä lopputyöt jäävät lojumaan kuukausikaupalla)
• värjäsin ensimmäistä kertaa tukkani itse kotona ja olen vielä ihan tyytyväinen lopputulokseen (kuvaa ehkä tiedossa myöhemmin, nyt olen sunnuntain kunniaksi aika olemattoman näköinen :D)
• leivoin herkullisia omenasarvia kolmen viikon yrittämisen jälkeen
• otin hämärä vuodenaika -kuvia koulun valokuvauskurssia varten
• aloitin kauan haaveilemani neulomistyön ja olen saanut sen jo melkein valmiiksikin
• olin valokuvauskurssilla
• näin Anskua pitkästä aikaa 
• olin Marin kanssa elokuvissa ja kahvilla 

Aika paljon on siis tullut tehtyä. Olen suhteellisen tyytyväinen aikaansaannoksiini, vaikka toisaalta mietin, että yksi täydellinen lepopäiväkään ei kenties olisi tehnyt minulle pahaa... No, ehkä joululomalla sitten! :) Nyt siirryn harjoittelemaan lauluja sekä jatkamaan pipon vääntämistä, iloista sunnuntaita kaikille!

Lomalla

Syysloma tuli ainakin omalta osaltani todella ratkaisevalla hetkellä. Tällä viikolla olen nimittäin ollut niin kertakaikkisen uupunut, etten tiedä miten olisin enää edes jaksanut olla koulussa. Tähänastista lomaani olen käyttänyt mm. valokuvaamiseen, leffojen katsomiseen, lukemiseen, nukkumiseen, kavereiden tapaamiseen, bodybalanceen, saunomiseen, laulamiseen... Tänään illalla mua odottaa pimeänajo ja huomiselle on varattuna autokoulun 2-vaihe. Jännittää aika paljon ja lisäksi mun olo on nyt niin veltto, että saa nähdä miten ajot tänä iltana tulee sujumaan...

Olen siis saanut kuitenkin ihan kiitettävästi täytettä lomaviikolleni, vaikka ensisijainen tarkoitus kai olisi vain olla ja levätä. Kuten olen aikaisemminkin todennut, totaalisen levon käytännön toteuttaminen on mulle aika haastavaa ja tuntuukin niin väärältä, että tällä viikolla saisi suunnilleen herätessään päättää, mitä päivältä haluaa. Avuksi on ollut se, että olen oikeasti vain niin väsynyt etten edes jaksa tehdä juuri mitään. Lisäksi lomaani täyttää mukavasti jotkut koulu, valokuvaus ja autokoulujutut. Luen parhaillaan äidinkielen tunnille Timo K. Mukan Maa on syntinen laulua, joka on muuten tosi hyvä. Mainitsemieni autokoulusuoritusten lisäksi yritän saada vielä joitakin valokuvauskurssien tehtäviäkin suoritettua tässä vapaan viikon kuluessa.

Mulla on myös tulossa marraskuun alussa kirpparipöytä, jota varten olisi pikkuhiljaa hyvä alkaa miettiä myytävää. Odotan innolla, että pääsen karsimaan vaatehuoneestani kaiken ylimääräisen pois ja saan sinne lisää tilaa. Yritänkin siis tässä joku päivä tarttua toimeen ja kylmästi lajitella kamppeet myytäviin ja säilytettäviin.

On hassua, miten paljon saattaa suunnitella tekevänsä/saavansa aikaan yhden lomaviikon aikana. Huomaan kuitenkin jo nyt, ettei aikani tule todennäköisesti riittämään kuin murto-osaan kaikesta suunnitellusta. On nimittäin vain hyväksyttävä, että jokaisesta päivästä kuluu huomattava osuus jo pelkästään heräämiseen ja elpymiseen (:D) ja huomaan usein ajattelevani, että ehkä huomenna on energisempi päivä tähän ja tuohon. Todellisuudessa tällä hetkellä tuntuu, ettei päivät tästä hetkeen tämän pirteämmiksi muutu. Mutta ei se mitään, tätä vartenhan kai lomat on suunniteltu!

Kaiken muun lomassa olen ehtinyt haaveilla jo talven tulosta. Tuolla jäätävässä viimassa tarpoessa mieltä lämmittää ajatus siitä, että kohta saa ripustaa jouluvalot ikkunaan ja alkaa näpertää pimenevissä illoissa joululahjoja. On ollut hassua huomata, miten paljon joulu jakaa ihmisiä. Yksi kaverini on jo nyt, lokakuussa, ripustanut valoja ikkunaan ja perustanut lahjapajan huoneeseensa. Toinen kaverini taas on valittanut minulle ääneen sitä, kuinka hänen työpaikalleen on jo nyt, lokakuussa, tuotu kuormittain joulutavaraa, glögiä ja pipareita. Hän ei voi sietää liian aikaista jouluhössötystä, vaan suorastaan tuntuu ahdistuvan siitä. Itse taidan sijoittua jonnekin näiden kahden ääripään välille. Rakastan joulua, pidän siitä paljon enemmän kuin kukaan muu meidän perheessä. Olen ihan innolla näpertämässä joulukortteja ja koristamassa kuusta sun muuta. Rakastan joulun rauhallista tunnelmaa ja nimenomaan sen luomista yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa. Silti koen lokakuun olevan hieman liian aikainen hetki alkaa todenteolla valmistautua joulunodotukseen. Mutta nämä asiat ovat todella yksilöllisiä ja mielestäni on ihan ok haluta aloittaa joulun valmisteleminen hyvissä ajoin. Ja toisaalta on myös ihan ok inhota joulun alennusmyyntejä, hässäkkää ja touhotusta. Joulun kun pitäisi mielestäni olla juhla, jonka jokainen saa viettää juuri haluamallaan tavalla.

Tänä vuonna suunnittelen tekeväni joitakin valokuvausta sivuavia lahjoja perheelleni. Lisäksi haluaisin alkaa neuloa jotain kivaa, pipoa tai kaulahuivia, lahjaksi jollekulle. Haluaisin myös avata isältä saamani Ihanat askartelut-kirjan ja tehdä sieltä jotakin joululahjaksi sopivaa. Ideoita siis on taas kerran ihan mukavasti, odotan vain sitä hetkeä kun muilta kiireiltä tai väsymykseltä saan aikaiseksi tarttua tuumasta toimeen.


Nyt lähden valmistautumaan pimeän ajoon, jos saisin vaikka tämän väsymyksen vielä hetkeksi talttumaan.

Oikein mukavaa lomaa kaikille, joilla se nyt on ja jokatapauksessa rentoa keskiviikko-iltaa!

Mikä vauhti!

Tänään ohjelmassani on ollut:

1. arvioiva ajo
2. äidinkielen tunti
3. laulutunti
4. käväisy Hulluilla Päivillä
5. studiokuvaus koululla valokuvauskurssia varten

Oli siis aika kiireinen ja tekemisen täyteinen päivä ja siltä kyllä nyt tuntuukin. Olin jo arvioivan ajon jälkeen aika väsynyt siitä jännityksestä ja keskittymisestä. Vaikkei arvioivan ajon tarkoitus ole olla uusi ajokoe, en voi sille mitään, että jos kyydissä on opettaja niin paineet nousevat heti aika korkealle. Itse autoilu meni ihan hyvin ja se jatkuu vielä ensi viikolla pimeänajolla sekä 2-vaiheella. Jännitettävää on siis vielä edessäkin päin. 

Laulutunti oli tapansa mukaan hyvä, rentouttava ja nostattava kokemus. Hassua, miten erilaiselta ääneni kuulostaa kun tuotan sen edes jokseenkin "oikein". Lisäksi musta on erikoista, että kaikki tuntuu loksahtavan aina tunnilla jotenkin kohdalleen ja tajuan asioita. Sitten kun kotona harjoittelen, niin tuntuukin heti tosi epävarmalta. Luulen, että tämä on kuitenkin aika pitkälti psykologista, sillä opettajan kommenteista päätellen olen harjoituksen myötä tullut jo nyt taitavammaksi. Ja se jos mikä on ilo kuulla!

Hulluilla Päivillä käväisin vaan ostamassa päivittäiskosmetiikkaa kun sellaiset sattuivat sopivasti olemaan lopussa... Käynti aiheutti kyllä taas jonkinlaisen ahdistuksen ja päänsäryn sekä uuvutti kaiken muun päälle aika hurjasti. Koko Hullut Päivät on mielestäni vähän kyseenalainen juttu. Monesti olen kavereiden kanssa pohtinut, miten todellinen ja merkittävä päivien alennus lopulta on. Tässäkin taitaa siis piillä jonkinasteinen psykologinen efekti: Hullarit on jo niin tunnettu ja tuttu juttu, että niiden asema alennusmyynneissä on todella vakiintunut. Pelkästään jo Stockmannin brändäämä keltamusta muovikassi houkuttelee astumaan muuten ehkä liian hintavan tavaratalon uumeniin. Itsestäni olen huomannut, että päivillä on pakko päästä käymään, oli mikä oli. Ei auta, vaikka tiedostan mahdollisuuden siitä, että saisin samat tuotteet muualta vielä halvemmalla, Stockmann on kuitenkin Stockmann ja ihmispaljous kaikessa ahdistavuudessaan jotenkin niin tuttua ja turvallista. Huomaan ajattelevani "kun nuo kaikki muutkin tuolla noitten kassien kanssa!" :D

Viimeisin voimainponnistus tänään oli tuo studiokuvaus, mikä vei kyllä ainakin minusta viimeisimmätkin mehut. Ensin piti raivata koko kuvisluokka tyhjäksi eli kantaa raskaat pöydät kasoihin luokan reunoille ja pinota tuolit. Sitten järjesteltiin salamavalot paikoilleen ja laskettiin taustapahvi alas. Seuraavaksi pimennettiin huone ja testattiin salamat ja tadaa! siinä oli sitten hieno studio. Oli kyllä hauskaa päästä kokeilemaan kunnon salamakuvausta, mutta huomasin sen olevan todellakin vaikeampaa kuin kuvittelin. Otin melkein koko ajan kuvia, mutta silti tuntuu, että kun lopussa vaihdoimme osia, tuli kaverin nopsaan räpsimistä kuvista tuhat kertaa parempia kuin omistani. No, hän onkin huippuvalokuvaaja ja luonnonlahjakkuus. Ja kai sitä täytyy vaan uskotella itselleen, että jokaisesta kuvaussessiosta aina oppii jotakin uutta.

Pääsimme lopettamaan viiden maissa ja olin jo melkein lähdössä tarpomaan bussipysäkille kun muistin äkkiä, että mullahan on tänään auto käytössä. Tästä voitaneen päätellä jotakin vallitsevasta väsymystilasta. 

Nyt siirrynkin siis päivälliselle ja kenties lepäämään, hauskaa keskiviikko-iltaa kaikille!

Tässä ja nyt

Eilen olin supertehokas. Pääsin koulusta puolilta päivin ja lähdin suorilta käsin uhmaamaan syksyistä viimaa. Hyppäsin bussiin ja matkustin vähän matkaa mielessäni olleelle paikalle, jossa tavoitteenani oli napata joitakin kuvia koulun valokuvauskurssille. Tehtävänantona oli mm. arkkitehtuuri-aiheinen kuva ja luulen, että saatoin saadakin sopivan kuvan vastaamaan tehtävää. Lisäksi käppäilin vähän aikaa kamera kourassa sillä halusin ottaa joitakin syksyisiä kuvia läheisestä puistosta. Mm. tällaista sain kortille tallelle:

Päätin liueta paikalta siinä vaiheessa kun näiden kaverit alko lähestyä mua. Vaikutti epäilyttävästi siltä, että ne oletti mulla olevan jotain kivaa annettavaa.

Koska satuin olemaan lähistöllä, poikkesin samalla reissula autokouluun varaamaan pimeänajon, arvioivan ajon sekä kakkosvaiheen. Kaikki tulee siis olemaan parin viikon sisään hoidettuna! Autokoulun nurkilla on myös kirppari, josta kävin varaamassa pöydän marraskuun alkuun. Tuntuu, että taas olisi aika tehdä ihan kunnollinen inventaario vaatehuoneessa ja kylmästi luopua niistä vaatteista, joita yksinkertaisesti ei ikinä tule käytettyä. Pois heittäminen on kamalaa, joten ehkä parempi vaihtoehto on monessakin mielessä myydä vaatteet niitä kaipaaville. Aina positiivista, jos jää itse vielä plussalle! :D

Vielä ennen Lauran tapaamista ehdin käväistä kosmetologikoululla; sain ihanilta tytöiltä 19-v synttärilahjaksi 30 euron lahjakortin kosmetologikoululle. Itse lahjakortti oli menossa ensi viikolla vanhaksi (sain sen HIUKAN myöhässä!) joten nyt oli ihan viimeiset hetket hyödyntää etu. Sain kuin sainkin varattua kasvohoidon jo täksi iltapäiväksi! Olin aika yllättynyt, mutta kieltämättä ihan tyytyväinen asioiden kulkuun. Sitten tosiaan näin Lauran, käytiin kahvilla ja löydettiin vielä Lauralle sopivat syyskengätkin alesta. Siitä sitten viiletin vielä Bodybalanceen ja kaiken tämän jälkeen olin kotona seitsemän maissa. Aikamoinen päivä oli siis eilen ja se on tavallaan otettukin ehkä tänään takaisin.

Koulun jälkeen menin Ainon kanssa kahville. Rupateltiin hetki yhdessä kaikenlaista ja sitten kun tuli aika, saatoin Ainon bussipysäkille. Mulla oli vielä vajaa tunti aikaa kasvohoidon alkuun, joten kävin pyörähtämässä H&M:n alennusmyynneillä kun Aino oli maininnut että siellä oli jotain ihan kivoja juttuja. Ajatuksenani on ollut jo kauan etsiä H&M:ltä punaista bleiseriä ja kappas mitä sieltä alerekistä löytyikään!

Näin ei oikeesti voi käydä! Olin ihan innoissani kun tämä ennen lähes 40 maksanut vaatekappale löytyi huimaan 15 euron hintaan. Se oli melkein ihan pakko ostaa, vaikka pahalta tuntuikin kaiken tämän muun hemmottelun lisäksi. Kasvohoito sitten oli arvatenkin IHANA. Olen nyt ollut ihan reporankana täällä kotona sen jälkeen. Kaikki raajat tuntuu olevan pumpulista ja on vähän hölmistynyt olo. On niin ihanan rentouttavaa makoilla jonkun taitavan ihmisen käsissä tunnin ajan ja lähteä huolletun ihon kanssa pois. Tämä oli siis aivan huippulahja, olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen ihanille tytsyille, KIITOS <3 Lisäksi musta tuntuu mukavalta käydä kosmetologikoulun hoidoissa, koska tiedän olevani samalla ns. hyödyksi niille opiskelijoille. Ja tietysti hinnatkin ovat edes pikkuisen inhimillisempiä kuin muualla. Tämän päivän hoidosta mulle itselle jäi 8 euroa maksettavaksi, ja harvoinpa sitä moisesta hemmotteluhoidosta yhtä halvalla pääsee!

Tänään meillä oli koulussa joku Las Vegas teemapäivä, ihmiset oli pukeutuneet coctailmekkoihin ja pukuihin ja meillä oli koululla casino, aulassa soi bilemusiikki ja käytävää koristi punainen matto. Oma panostukseni päivän teemaan oli...no...olematonta.

Mulla on yksi pikkumusta, mutta en kertakaikkiaan osaisi ikinä laittaa sitä kouluun oli sitten mikä teemapäivä tahansa. Uskalsin silti pitkästä aikaa laittaa mekon päälleni ja sain aamupalapöydässä äidiltä kehuja, että on taas kauniit vaatteet päällä (ihmekös tuo, äiti on nimittäin tämän mekon mulle alunperin ostanutkin). Mutta tuli tietenkin tosi hyvä mieli kehuista, oli kiva lähteä kouluun siitä. Nyt kuitenkin vaihdoin päälleni pitkät housut ja uuden bleiserin kun mulla on vielä asiaa kaupungille ja tuolla on todellinen koiranilma. Siellä ei säästy kuivana. 

Jokatapauksessa, pakko lähteä testaamaan. Tänään kasvohoidossa kuulin jonkun asiakkaan toteavan: "voisiko viikonloppu paremmin alkaa?" ja kysyin samantien samaa itseltäni. Vastaukseni kuuluu: eipä juuri. Aina olisi tietty jotain, mikä olisi voinut mennä tai olla paremmin kuten nyt tuo kaatosade. Tärkeää olisi kuitenkin harjoitella olemaan juuri tässä ja nyt ja nauttimaan siitä. Ja minähän yritän! Joten pitemmittä puheitta hauskaa ja ennenkaikkea rentouttavaa viikonlopun alkua kaikille!

Pohdintapäivä

Olin eilen iltapäivällä ruotsin kurssikokeen abiuusinnassa, sillä koe oli jäänyt englannin YOn vuoksi minulta välistä. Oli huipputurhauttavaa istua neljän jälkeen tekemässä rakenteen monivalintoja sekä rustaamassa kirjoitelmia, vaikka sen ruotsin L:n olenkin jo melko varmasti ansainnut. Eilen tuli nyt sitten kuitenkin ihan virallisesti suoritettua viimeinenkin ruotsinkielen lukion oppimäärään kuuluva osio ja olen siitä tosi tyytyväinen.

Yritin kaikesta turhautumisesta huolimatta repiä kokeesta edes jotain positiivista irti. Valitsin kahdesta vaihtoehdosta kirjoitelmani aiheeksi vastauksen kirjoittamisen nettitekstiin aiheesta miksi toiset haluavat käydä armeijan ja toiset eivät? Aihe herätti osin yllättäenkin paljon ajatuksia ja jäinkin vähän pohtimaan sitä vielä kokeen jälkeenkin.

Ensinnäkin haluan sanoa, että mielipiteeni tästä kysymyksestä on vain yksi muiden joukossa, eikä todellakaan mikään kiveen hakattu. En edes oikeastaan ole varma olenko pakollisen asepalveluksen kannalla vai en. Olen sitä mieltä, että jokaisella tulisi olla oikeus kieltäytyä asepalveluksesta mikäli se on vastoin omaa maailmankatsomusta. Onneksi meillä täällä Suomessa onkin täysin mahdollista suorittaa aseellisen palveluksen sijaan siviilipalvelus. Olen joskus pohtinut, miten suurta rohkeutta kuitenkin vaatii ilmoittaa kieltäytyvänsä edelleenkin enemmistön suosimasta asepalveluksesta. Minulle itselleni on tullut sellainen käsitys, että aseista kieltäytyjiä saatetaan pitää nössöinä tai muuten huonompina kansalaisina. Tätä käsitystä en allekirjoita, sillä uskon ettei ampumarata itsessään tee kenestäkään toista parempaa. 

Aineeseeni kirjoitin, että jotkut ihmiset valitsevat siviilipalveluksen, koska eivät halua olla missään tekemisissä aseiden ja väkivallan kanssa. Kunnioitan heidän periaattellisuuttaan ja mielestäni on reilua, ettei tällaisten ihmisten ole pakko lähteä armeijaan. Kuitenkin asiaa voi miettiä myös toisesta näkökulmasta. Jos meillä ei olisi armeijaa tai minkäänlaista aseellista puolustusta, olisimme aika heikossa asemassa maailmalla. Vaikka itsekin olen 100% kaikkea väkivaltaa ja sotaa vastaan, ajattelen että silti tässä maailmantilanteessa on tärkeää että jokainen kansa varautuu myös pahimpaan. Meillä Suomessa puolustusvoimat toimivat mielestäni kuitenkin erittäin maltillisesti verrattuna moneen muuhun maahan.

Eräs ystäväni on paraikaa armeijassa. Haastattelin häntä viime kesänä kun lähtö asevoimiin kutsui ja hän vaikutti suhteellisen innokkaalta lähtemään. Jälkeenpäinkään en ole yhtä ainutta pahaa sanaa armeijasta hänen suustaan kuullut, vaikka tiedänkin hänen odottavan jo vapautumistaan. Itse ystäväni on sanonut, että omalla asenteella on mehdollisesti suurin vaikutus siihen, miten armeijassa viihtyy. Uskon hänen sanaansa kyllä ihan täysin. Jos lähtökohta on se, että armeija on perseestä eikä malta odottaa ensimmäistä kotilomaa, on mahdollisuudet jaksaa edes määrätty minimiaika melko vähäiset. Kaverini on pärjännyt hienosti ja edennyt asemassaan hyvin juuri oman suhtautumisensa ansiosta. Silti tiedän, ettei hän ole millään tavalla sodanmielinen, päinvastoin. Mutta ehkä hän kokee velvollisuudekseen asettaa oma panoksensa Suomen puolustukseen.

Toisaalta sen lisäksi, että armeija kasvattaa kuntoa sekä valmistaa aseelliseen puolustukseen, se on omalla tavallaan myös henkisesti kasvattava kokemus. Uskon, että armeijassa voi oppia elämän kannalta tärkeitä perustaitoja lähtien sängyn petaamisesta, sekä työelämää helpottavia vuorovaikutustaitoja. Viimeistään armeijassa joutuu ottamaan todellista vastuuta itsestään ja hoitamaan omat asiansa ihan toisella tavalla kuin kotona. Kaikesta tästä huolimatta luulen, että täsmälleen samoja taitoja voi oppia myös siviilipalveluksessa tai opiskellessaan ja muuttaessaan pois kotoa.

Kaksi suurta ja ongelmallista kysymystä ovat mielestäni totaalikieltäytyjät sekä kysymys naisten asevelvollisuudesta. Monesti pohditaan, olisiko tasa-arvon kannalta oleellista että naisillakin olisi asevelvollisuus. Tähän kysymykseen en osaa itse juurikaan ottaa kantaa, sillä ymmärrän molemmat näkökulmat. Tavallaan on todella epäoikeudenmukaista, että ainoastaan miehet joutuvat suorittamaan asepalveluksen. Tiedän, että juuret tähän jakoon ovat kaukana menneessä, että naisilla oli aikaisemmin tehtävänä huolehtia kodista ja lapsista ja että miesten fyysinen voimakkuus antoi paremmat mahdollisuudet raskaampiin tehtäviin. Maailma on kuitenkin muuttunut, eikä miesten ja naisten välillä ole enää läheskään yhtä suuria fyysisen vahvuuden eroavaisuuksia. Nykyään onkin jo ihan mahdollista, että nainen haluaa suorittaa asepalveluksen ja eikös sitä jo vaaditakin joihinkin ammatteihin, kuten poliisin ammattikoulutukseen? Mielestäni on ihan hienoa, jos nainen päättää mennä armeijaan, mutta en silti osaisi kuvitella itseäni siinä tilanteessa. Siksi on hyvin vaikea sanoa, valitsisinko ase-, vai siviilipalveluksen jos se olisi Suomessa naisillekin pakollista.

Kuuluvatko totaalikieltäytyjät vankilaan on toinen mieltä askarruttava kysymys. Olen aina pitänyt ihan liioiteltuna reaktiona totaalikieltäytyjien vangitsemista. Koko ajatus siitä, että rajallisia vankilapaikkoja sekä valtion varoja käytetään siihen, että täysin vaaraton ihminen teljetään selliin tuntuu hämmentävältä. Toisaalta taas voi miettiä, mitä kävisi jos totaalikieltäytyminen ei jonakin päivänä enää olisikaan rikos. Sehän tarkottaisi käytännössä sitä, ettei asepalveluskaan olisi enää pakollinen. Sitten voidaankin pohtia ja laskeskella miten valtakunnallisen puolustuksemme kävisi. Olisiko riittävästi vapaaehtoisia kantamaan oman kortensa kekoon vai kokisiko puolustusvoimat kohtalokkaan deflaation? Lisäksi on toki huomioitava, että totaalikieltäytyjä tietää tekonsa seuraukset ja usein saattaakin ryhtyä toimeen eräänlaisena mielenilmauksena.

Kaikenkaikkiaan arvostan aivan yhtälailla niitä, jotka suorittavat asepalveluksen kuin niitä, jotka valitsevat siviilipalveluksen. Tärkeintä on nimittäin mielestäni se, millä tavalla tulee itse itsensä kanssa parhaiten toimeen ja siksi on kunnioitettavaa, jos nuori ihan tosissaan pohtii omaa asemaansa maailmassa sekä arvioi oman maailmankuvansa suuntaa.

Tässä oli vähän pohdintaa taas vaihteen vuoksi. Olen jo ihan poikki tästä aivotyöskentelystä :D Ehkä nyt voikin sitten taas hyvällä omallatunnolla lähteä jatkamaan vapaata iltapäivää...

Ajatusrikasta keskiviikkoa!