Olimme siis perheeni kanssa alkuviikosta käymässä Helsingissä. Reissun keskeisin tarkoitus oli mennä katsomaan Steve McCurryn valokuvanäyttelyä Taidehalliin. Fanitamme äidin kanssa kyseistä fotojournalistia paljon, sillä hänellä on uskomaton kyky vangita jokaiseen kuvaansa hetken hauraus ja rumuus tekemällä siitä kuitenkin hyvin aidon ja kauniin. McCurry tuli kuuluisaksi parikymmentä vuotta sitten häkellyttävällä kuvallaan afgaanitytöstä, jonka silmistä kuvastuu koko tämän pienen elämän tuska ja huoli. Kuva on aiheen karuudesta huolimatta -tai juuri sen ansiosta- hurjan kaunis ja puhutteleva.
Tytön tarina ei lopu tähän yhteen kuvaan: McCurrya jäi vaivaamaan tytön kohtalo (ei mikään ihme sinänsä: ajatelkaa että olisitte ponnistaneet maailman maineeseen kuvaamalla yhtä äärimmäisessä kurjuudessa elävää ihmistä, jonka tulevaisuus on yhtä synkkää jatkumoa). Taiteilija alkoi etsiä pakonomaisesti tätä yhtä tyttöä (kai helpottaakseen syyllisyyttään) matkustamalla samaiselle pakolaisleirille lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hänellä ei ollut tytöstä mitään muuta dokumenttia kuin itseottamansa valokuva vuosien takaa. Kuin ihmeen kaupalla McCurry löysi kuin löysikin tytön, jolla nyt oli mies ja kaksi (?) lasta. McCurryn ihailijat halusivat auttaa tätä köyhyydessä elävää kuvankaunista naista ja hänen perhettään. Naiselle lahjoitettiin niin paljon rahaa, että hän saattoi ostaa itselleen ja perheellensä talon.
 |
| Afgaanityttö |
 |
| Sain viimeisen ison, valokuvaajan allekirjoituksella varustetun julisteen. Olen onnentyttö! |
Uskomaton tarina, vai mitä? Voi vaan miettiä, kuinka oikeudenmukaista tuokaan lopulta on kaikesta huolimatta. Millä perusteella juuri tämä yksi nainen kaikista niistä tuhansista samaa kohtaloa kärsivistä palkitaan? En siis väitä, etteikö tämä nainen olisi taloaan ja parempaa elämää ansainnut, mutta tietysti voi miettiä asiaa aina monelta kantilta. Miten yhteisö suhtautuu yhden jäsenensä "ilmaiseen onneen"? Aikamoinen katkeruus ja kateus saattaa olla edessä, ja siinä suhteessa ei naisen elämä taida kovin kummoista olla.
Suosittelen näyttelyä ihan jokaiselle, joka Helsingin suunnalla sattuu liikkumaan ja muillekin vähänkin valokuvauksesta kiinnostuneille. Näyttely oli rehellisesti sanottuna paras näkemäni. Sen esillepano oli todella harkittu, ja kuvia oli juuri sopiva määrä. Näyttelyn yhteydessä pyörii myös kaksi dokumenttia McCurrysta. Toinen kertoo hänen matkastaan viimeisen värifilmin kanssa ja toinen juuri tästä mysteerisestä afgaanitytöstä ja hänen etsimisestä ja vihdoin löytämisestä.
Helsinkiin sattui visiittimme kohdalle helleaalto. Nautiskelimme meren läheisyydestä ja sen aiheuttamasta vilvoittavasta tuulesta. Keskiviikkoaamuna kävimme kiertämässä kauppatorin, jossa parveili (ja tällä kertaa sanan jokaisessa merkityksessä) lokkeja.
Iltapäivällä tiemme erkanivat ja minä lähdin "hiukan" kiertelemään alennusmyyntejä. Olen etsinyt valehtelematta Tampereen joka ikisestä rättikaupasta sopivia shortseja tuloksettomasti, ja missioni Helsingissä olikin kotiuttaa edes jonkinlaiset kaupunkikelpoiset lahkeiset. Olin ajatellut, että suhteellisen nopea Foorumissa kiertely tuottaisi tuloksia, mutta yhtäkkiä huomasin kolunneeni kauppakeskuksen jokaisen kolkan ostamattani yhtään mitään. Kello kävi jo seitsemää, eli olin huomaamattani viettänyt tukahduttavan kuumissa vaatekaupoissa lähes kolme tuntia! Olin rättiväsynyt ja pettynyt. En kuitenkaan luovuttanut vielä, vaan lähdin uudella tarmolla kohti Foorumin H&M:ää, vaikka olin mielestäni kiertänyt jo aluksi sen joka ainoan nurkan. Minulta oli kuitenkin jäänyt huomaamatta yhdet todella kivan näköiset shortsit, jotka roikkuivat rekissä aivan nenäni edessä. Niinpä lähdin uudestaan henkkamaukan kilometrin mittaiseen sovituskoppijonoon.
Olin etsinyt siistejä, mustia, suhteellisen istuvia shortseja. Nämä eivät siis aivan täysin täyttäneet kriteereitäni, mutta ne olivat halvat ja olin kaiken helteisen kiertelyn jäljiltä niin väsynyt, etten enää jaksanut nirsoilla. Onnellisena poistuin siis osin boikotoimastani halpavaateketjun liikkeestä suuntanani ratikkapysäkki. Matkalla ulko-ovelle muistin yhtäkkiä, että Vero Moda, se kauppa jossa ihan ensisijaisesti olin ajatellut käydä, oli jäänyt väliin! Ei siis auttanut muu kuin tarpoa vielä viimeisen kerran käytävän toiseen päähän. Vero Modan rekistä löytyi kuin löytyikin juuri halajamani näköiset pöksyt ja vielä omaa kokoani! Syyllisyyden tuntoisena kiikutin löytöni kassalle ja sadattelin kärsimättömyyttäni H&M:llä. Ajattelin, että tulisin seuraavana päivänä palauttamaan henkkamaukan ostokseni.
Ratikkapysäkille matkatessani minut yllätti kaatosade. Väsyneenä ja kosteana matkan jäljiltä pääsin lopulta kotiin ja kerroin surkeana vanhemmilleni shortsidraamani. Vaatteet saivat kuitenkin molemmilta vanhemmiltani myötämielisen arvion ja nyt olen jo itsekin aivan tyytyväinen ostoksiini. Molemmille shortseille on jo ollut käyttöä. Vero Modan mustille kaupunkikäytössä löysän yläosan kanssa ja H&M:n siisteille eilisissä Mirkun synttäribileissä.
Illalla kävelimme Munkkiniemen Torpanrantaan jo kantapaikaksemme muodostuneeseen kahvilaan. Paikka on aivan ihana, sympaattinen ja söpö upeine merimaisemineen. Kaupan päälle saimme ilmaisen musiikkielämyksen kun Hietaniemen rannassa käynnissä olevan Green Dayn keikan äänet kantautuivat vettä pitkin myös meidän korviimme. Niinpä istuimme siinä terassilla popsien salaattia ja hörppien talon valkoviiniä. Kotimatkalla törmäsimme hanhikeskittymään. Rannassa tepasteli kolme hanhipariskuntaa poikasineen sekä yksi yksinäinen ylle, jota muut hanhet avoimesti sorsivat. Jäimme hetkeksi tarkkailemaan näiden luontokappaleiden puuhia ja sain hämmentyä huomatessani, kuinka ihmeen samanlainen sosiaalinen kuvio lintujen maailmassa vallitsee kuin meillä ihmisilläkin. Hierarkia oli varsin selkeä ja minun ihan todella kävi sääliksi sitä yhtä syrjäytynyttä hanhiparkaa...
Toinen huippuhyvä löytö on sekin Vero Modasta (eihän kukaan huomaa, mikä on lempikauppani??). Torstai-iltana pyörähdin äitiä odotellessani ihan huvin vuoksi kyseisessä liikkeessä ja hyppysiini osui tämä ihana löysä puuvillasekoiteneule. Kun hintalapussa luki -70%, oli melkein pakko suunnata sovituskopeille. Hintaa paidalla oli alunperin 24,95 ja minä maksoin siitä vajaat kahdeksan euroa. Tämä oli siis mielestäni aika kiva löytö, varsinkin kun materiaalin pitäisi olla todella miellyttävää ja kestävää.
Tässä taisi olla kaikki tällä erää. Nyt lähden valmistautumaan lauantaipäivään ja koitan tehdä siitä mahdollisimman hyvän ja hauskan. Koittakaa tekin!
P.S. Toivottavasti osasitte lukea tekstini sopivalla huumorilla ja aistitte rivien välistä myös rippusen sarkasmia ja itseironiaa. En minä ihan näin pöljä oikeasti ole...ainakaan koko ajan! :D
