Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunnelmia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tunnelmia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Saisko vähän joulutunnelmaa tännekin?




Miten voi olla jo joulukuun neljäs? Olen tunnetusti jouluihminen henkeen ja vereen, mutta tämä vuosi on ollut kyllä ennätyksellinen siinä mielessä, etten ole ehtinyt valmistella joulua vielä yhtään. Kaikki joululahjat ovat ostamatta, kortit askartelematta ja joululaulut kuuntelematta. Kotimmekin on ollut vielä vailla minkäänlaisia joulukoristeita, vaikka olen niistä monena pimeänä iltana haaveillut. Olen ollut niin sitoutunut arkipuurtamiseen, etten ole saanut aikaiseksi ottaa pientä hetkeä joulutunnelman luomiseen. Joulukalenterikin jäi varmaan ensimmäistä kertaa hankkimatta, sillä en "ehtinyt" käydä kaupassa. Ja tietenkin pikkuhiljaa alkaa mieleen hiipiä jo huoli, että missäköhän vaiheessa saan kaikki jouluvalmistelut tehtyä. Tai ehkä oikeammin, meneekö tämä joulu minulta ihan kokonaan ohi? Tenttilukeminen ja kandin väsääminen jatkuu aivan varmasti vielä jonkin aikaa, joten kauheasti ylimääräistä aikaa ei ole tarjolla. En edes vielä tiedä tarkkaan, missä ja millä kokoonpanolla tulemme tänä vuonna viettämään joulunpyhiä.

Niinpä tänään järjestin aikaa. Irrottauduin opinnoistani jo varhain iltapäivällä ja keskityin täysin kotimme siivoamiseen ja laittamiseen. Eikä se lopulta vaatinut paljon, mutta yhteistuumin oli sitäkin mukavampaa. Kun vedin varastosta hakemani tonttulakin päähäni, huomasin mielialani muuttuvan heti iloiseksi. Vaikka takaraivossa tykyttää miljoonat keskeneräiset työt, oli ehkä hyvä irrottautua hetkeksi ja keskittyä huolettomaan olemiseen. 

Nyt siis tuntuu hyvältä, että saan istua tässä lattialla kynttilän ja joulukuusen valojen loisteessa, kuunnella jazz-joulukanavaa ja odottaa, että glögiveteni kiehuu. Kyllä se pieni joulutunnelma tähänkin osoitteeseen ehtii. Eikä tässä toisaalta ole minnekään kiire. Tärkeintähän on nimenomaan se, että tässä rauhallisessa tunnelmassa saa olla ja nauttia siitä tärkeiden ihmisten kanssa.






Hyvää toista adventtia!


perjantai 2. joulukuuta 2016

Tee kandia, juo viiniä

Perjantai-ilta. On ollut raskas viikko, mutta keskittymiskykyni on ollut surkea. Tämä päivä on ollut kiireinen, niinkuin suunnilleen kaikki muutkin päivät tänä syksynä. Vaikka heräsin jo 7.30, olen ehtinyt keskittyä hädintuskin pari tuntia siihen, mihin piti. Omatuntoani helpottaakseni asettaudun vielä päivällisen jälkeen läppärin ääreen, jotta voin täydentää kandini ammottavia aukkoja juuri kirjastosta kiikuttamallani DSM-V -manuaalilla. Yleensä käytän kannustimena kahvia, mutta kellonajasta johtuen suunnittelen ottavani jääkapista Jaffaa.

Ja kuinka käykään? Kun käännän selkäni hetkeksi hakeakseni loputkin tarvitsemani materiaalit riittävän lähelle opiskelupistettäni, on sillä aikaa eteeni laitettu lasinalunen ja kohta jo viinilasi. Enkä ehdi hämmennykseltäni reagoida kuin sanomalla "oho", kun Niko jo kaataa lasiini viiniä. "Tarvitset sitä".




No onhan se myönnettävä, että kyllä kandin tekeminen on aika mukavaa näin. Tässä minä istun, DSM toisella puolella, läppäri toisella. Näpyttelen ruudulle sanoja ja tuskastelen luomieni lauseiden pituutta ja monimutkaisuutta. Ne ovat juuri sellaisia, mistä en huomenna ymmärrä mitään. Mutta aina kun tulee umpikuja, siemaisen ihan vähän viiniä. Voisin melkein sanoa, että suosittelen.

Niin, enää vajaa kuukausi kandin palautuspäivään.




keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Parasta syksyssä

Olen havainnut itsessäni jonkinasteista melankoliaa. Väsyttää, turhauttaa, paleltaa, ärsyttää ja vielä kerran väsyttää. Aamuisin on varsin työlästä päästä hereille ja päivän viimeisen luennon kohdalla tuntuu lähes poikkeuksetta suorastaan mahdottomalta jaksaa pyöräillä takaisin kotiin.

Pitkät päivät ovat uuvuttavia, mutta onneksi syksyssä on kiireestä huolimatta paljon hyvääkin. Jokin hämyisissä syysilloissa on mielestäni todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Lisäksi raskaan päivän jälkeen ja vastatuulen johtaman paluumatkan jälkeen voi hyvällä omallatunnolla vain heittäytyä sohvalle ja nautiskella myrskysäästä turvallisesti sisätiloissa. Ajattelinkin nyt koota pientä listaa asioista, jotka ovat mielestäni juuri tänä syksynä olleet niitä ihan parhaita.

1) Kynttilät. Klassikko. Ei ole syksyä, jolloin kynttilöiden polttaminen ilta toisensa perään ei tuntuisi kaikista tärkeimmältä. Parin viikon ahkeran tunnelmoinnin seurauksena kolme pöytäkynttilää osoittavat vetelevänsä jo viimeisiä hetkiänsä. Täytynee uusia varastot.

2) Tapahtumat. Vaikka välillä on tuntunut siltä, että täysin vapaa viikonloppu tekisi terää, niin täytyy todeta olevani todella onnekas saadessani viikko toisensa jälkeen osallistua mitä mukavampiin tapahtumiin ja illanviettoihin. Arjessa on ihan riittävästi puurtamista ja pähkäilemistä. Tekee varmasti ihan hyvää nähdä monipuolisesti ihmisiä ja hellittää aina välillä työnteosta.

3) Iltakävelyt uudessa ympäristössä. Meille on kehittynyt jo ihana kävelyreitti uuden kodin ympäristössä. Olen jäänyt ihan koukkuun tähän iltarituaaliin. Se auttaa rentoutumaan ja irrottautumaan päivän stressaavista asioista. Yleensä kävelylenkin aikana ehtii jutella yhtä ja toista ja monesti sen jälkeen olo on kaikin tavoin vapautunut ja puhdistunut.




4) Useat omenakilot. Toimme viime Tampere-reissulta kaksi isoa muovikassillista omien omppupuiden satoa. Eilen tein ensimmäistä kertaa itse omenasosetta ja siitä tuli hyvää!

5) Omena-kaurapaistos. Edelliseen viitaten, omenoita on PALJON. Ja jos minulta tai vieressäni istuvalta henkilöltä kysytään, niin omena-kaurapaistos vaniljakastikkeen kera on syksyn ehdoton ykkösjälkkäri. En kehtaa edes kertoa, montako uunivuoallista tätä herkkua on jo mennyt...

6) Väriloisto ja aurinko. Vaikka aamulla on vaikea päästä ylös sängystä, niin viimeistään pyöräillessäni viimeisen sillan yli ennen yliopistoa voin todeta heräämisen olleen sen arvoista. Tulen niin hyvälle mielelle saadessani ihastella Aurajoen pintaan piirtyviä väriloisteisia puita. Parhaina päivinä saan nauttia sokaisevasta auringonlaskusta vielä kotiin pyöräillessänikin.

Mikä teidän mielestä on juuri tässä syksyssä parasta?



 


Värikästä ja kaikin puolin onnellista lokakuun alkua!


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Se päivä lauantain ja maanantain välissä

Näin sunnuntaimorkkiksessa, läpi viikon liian lyhyiksi jääneillä yöunilla ja eilisestä ystävien hääjuhlasta toipuessa tekee mieleni kirjoittaa muutama sana niistä itsestään: sunnuntaista.

Sunnuntaissa on oma tunnelmansa. Ikinä ne eivät ole yhtä vapautuneita ja rentoutuneita kuin lauantait, sillä yleensä sitä joutuu aina tavalla tai toisella latautumaan jo pitkin sunnuntaita tulevaan työviikkoon. Toisaalta edes maanantait eivät välttämättä ole niin kamalia päiviä kuin ne viikon viimeisenä päivänä kuvittelee. Jos sunnuntaita pitäisi kuvailla jotenkin muuten kuin tylsällä ja mitäänsanomattomalla viikonpäivän nimellä, se olisi melkein täydellisen makuinen kahvi, puoliksi heränneet silmät, mielen täyttävät haaveet ja paperin ulkopuolelle ulottuva lista tehtäviä asioita. Se olisi aina liian pitkäksi venyviä hetkiä ja vetelehtivää tahtia kohti ruokakauppaa. Se olisi puhtaat lakanat sängyssä ja kiireetön illallinen, jonka valmistaminen aloitettiin liian myöhään. Se olisi lähes tavoitettavissa oleva jokin, mikä sitten kuitenkin pääsee väsyneestä otteesta irti liian aikaisin.

Toisin sanoen. Sunnuntait voisivat olla hyviä päiviä. Ne voisivat olla jopa loistavia päiviä vailla kiirettä ja täynnä makuja ja tuoksuja. Mutta ne eivät ole sitä. Sunnuntait ovat, ainakin oman kokemukseni mukaan, enemmän tai vähemmän maustettu ahdistuksella tekemättömistä asioista ja haluttomuudella ryhtyä mihinkään.

Miksi sitten -ja tätä ihan oikeasti ihmettelen itsessäni- en voisi vain jäädä tyynesti sänkyyn lepäämään ja viettää tämän päivän velvollisuuksien ulottumattomissa? Tai vähän toisin ilmaistuna: miksi en osaa nauttia vielä viimeisestä vapaapäivästä ennen uutta, erilaisia ponnistuksia vaativaa viikkoa? Olenkin yrittänyt kehittää erilaisia keinoja estää sunnuntaiahdistusta syntymästä. Aamulla herätessäni haluan yleensä miettiä joitakin mukavia asioita, joita tämän sunnuntain aikana voisi tehdä. Haluan nauttia aamukahvista ja raukeasta tunnelmasta pitkään, käydä kävelyllä, tehdä aikaa vievää ruokaa, saunoa ja katsoa elokuvaa. Mutta minun ei ole helppoa vähät välittää siitä valitettavasta tosiasiasta, että seuraavana päivänä joudun kohtaamaan kaikki ikävät ja velvollisuudet. Siksi helpotankin usein syyllisyyttäni jakamalla itselleni erilaisia työtehtäviä pitkin sunnuntaita.

Tänä viikonloppuna tein poikkeuksen. Koska olen elänyt viimeajat eilisten häiden bestmanin kanssa samassa taloudessa, kului viikonloppu pitkälti häävalmisteluissa ja itse juhlissa. Onnellisuuden täytteisestä tunnelmasta huolimatta mieleeni hiipi pieni ahdistus opiskelutöistä, jotka minulla ovat kesken. Sain kuitenkin Nikolta ehdottoman kiellon tehdä mitään opiskelujuttuja koko viikonloppuna. Ainut tehtäväni oli viettää häähumuista viikonloppua ja tänään varsin hidastempoista sunnuntaita. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä samalla hätyytellen kummittelevia ahdistuksenalkuja mielestäni pohdin, että ehkä tämä onkin sunnuntaiden perimmäinen tarkoitus. Ehkä tekee ihan hyvää vähän uhmata omaa mieltä ja oppia sietämään sitä sunnuntaiden ärsyttävää ominaisuutta olla samaan aikaan ihanan hattaraisia ja inhottavan kiusallisia. Ja sitten kuitenkin nauttia niistä.

Mahdollisimman morkkisvapaata sunnuntai-iltaa!

perjantai 12. elokuuta 2016

Hyvästit ensimmäiselle omalle kodille

Työntäyteisellä kesälläni on ollut yksi kääntöpuoli: En ehtinyt kunnolla hyvästellä ensimmäistä omaa kotiani. En saanut otettua yhden yhtä kuvaa viimeisistä hetkistäni paikassa, joka on lähes kahden vuoden ajan (onko siitä tosiaan jo niin paljon aikaa kun muutin Turkuun?!) ollut minun kotini. En voinut ennakoida sitä, mikä olisi se viimeinen yö asunnossani. En tiskannut vielä viimeisen kerran pikkuruisessa keittokomerossa, sumuttanut vielä kerran sokerikuoriaisia pois leipälaatikoista tai kironnut rispaantunutta rullaverhoa olohuoneen ikkunan välissä. En myöskään viettänyt vielä viimeisen kerran omaa hiljaista ja yksinäistä aikaa, ilman mitään erityisiä virikkeitä, kuunnellen vanhan talon ääniä ja seuraten olohuoneen ikkunasta Finnkinon asiakkaiden liikkeitä. En keskittynyt nauttimaan viimeisen kerran aamuauringosta, joka siilautui ohuiden verhojeni lävitse olohuoneen lattialle lämmittäen sen polttavaksi.

Ensimmäiseen omaan kotiini on liittynyt paljon tunteita, välillä raivoisia ja turhautumisen kyllästämiä ja välillä taas onnentäyteisiä ja tyytyväisyydellä höystettyjä. Se oli se paikka, jossa pääsin ensikertaa kokeilemaan itsenäistä elämää. Sinne on kertynyt muistoja niistä sateisista sunnuntaista, jolloin tunsin itseni todella yksinäiseksi ja toisaalta niistä hauskoista illanvietoista ystävien kanssa, kahdesta vapusta, joina olohuoneen matolle on kaatunut skumppaa eikä sillä ole ollut mitään väliä. Muistan ne yöt, jolloin kääntelehdin yksin sängyssäni, enkä tuntenut taloa turvalliseksi. Ja sitten muistan myös ne  hitaat ja raukeat aamut hyvinnukuttujen öiden jälkeen kun olen istunut aamiaispöytään toisen kanssa ja asunto on tuntunut lämpimältä ja kotoisalta.



Koska muutokset ja erot vaativat minulta aina luonteestaan riippumatta paljon totuttelua ja osittain tuskaistenkin tunnelmien läpikäymistä, olin varautunut suunnattomaan ikävään ja eroahdistukseen ensimmäisestä kodistani luopuessani. Olen tottunut siihen, että minun täytyy tehdä huolellista ajatustyötä jo kauan ennen varsinaista muutosta. Niinpä nytkin kävin mielessäni jo etukäteen läpi niitä tunteita ja ajatuksia, joita mahdollisesti itse muuton yhteydessä kokisin. Muuttopäivän lähestyessä en yllätyksekseni kuitenkaan tuntenut oikeastaan mitään. Olin niin keskittynyt stressaamaan sitä, miten ehtisin pakata kaiken ajoissa ennen kuin innokkaat muuttoapulaiset veisivät puoliksi täytetyt muuttolaatikot mennessään, ettei kapasiteettini ilmeisesti riittänyt käsittelemään mitään muuta. 







Puhuin kyllä muutosta paljon, oikeastaan koko ajan. Äidin, isän, Nikon, ystävien ja työkavereiden kanssa, aina puheenaiheena tuntui olevan muutto. Mieleni täyttyi siitä. Kuitenkin lopulta kävi niin, että todelliset hyvästit asunnolleni jätin ihan sattumalta muuttopäivän aamuna kun kävelin jo ensimmäisen uudessa kodissa nukutun yön jälkeen yksin lähes tyhjään asuntooni. Kello oli vasta kahdeksan aamulla kun hieman yllättäen tulleen avainten luovutukseen liittyvän painostuksen seurauksena aloin kuurata kylpyhuoneeni lattiaa. Asunto tuntui aivan autiolta ja hiukan oudolta. Aurinko paistoi verhottomista ikkunoista esteettömästi aina eteiseen asti. Pysähdyin ihan hetkeksi katselemaan asuntoa siitä kummallisesta näkökulmasta ja silmänräpäyksen ajan tunsin vienoa haikeutta. Tämä oli minulle tuttu paikka, minun kotini. Ja tavallaan se ei kuitenkaan ehkä koskaan ollut sitä niin paljon, että olisin todella surrut siitä luopumista. Harjatessani vessan lattiaa tunsin onnea siitä, että sain ottaa tämän lyhyen hetken itselleni ja asunnolleni. Sanoin hyvästit hiljaa mielessäni, eikä se kestänyt kauaa. Ehkä minuutin tai kaksi. Kiitos. Olit hyvä, mutta tulet ehkä olemaan parempi jollekulle toiselle. Hyvästi.


P.S. Onneksi on Niko, joka ehti napata näitä kuvia viimeisistä hetkistäni ensimmäisessä omassa kodissani.