Jäätävää

Ulkona on hyytävän kylmä. Minä kääriydyn sisällä huppariin ja pidän tiukasti villasukat jalassa. Kirpeä ilma houkuttelee kauneudellaan ulos, mutta minä en siedä kylmää. Luulen, että olen syntynyt väärään maahan; kerrospukeutuminen on yksi niistä asioista, joita vihaan eniten. Mutta taas, miten nuo koivun oksiin tiivistyneet pisarat voivatkin näyttää niin kauniilta? Ja kuinka kuura muodostaa jään pinnalle niin yksilöllisiä kukkia, jääpuutarhan? Mitä, jos saisinkin yhden niistä kiinni? Tarttuisin sormillani kiteisiin ja pitelisin kämmenellä hellästi. Ehkä ne veisivät sulaessaan myös minun palelevan sieluni.

Kuvat on otettu lauantaiselta retkeltä Rauhaniemen rannassa, kun palelin parinkymmenen asteen pakkasessa kameroineni jääpuutarhassa.

Odotettavissa...

Pian se alkaa taas. Nimittäin tämä:

Junassa kohti Turkua ja Tukholman laivaa. Artikkelit lähtivät mukaan.

Tukholman satama. Odotusaika piti käyttää hyödyllisesti, eli siis mahdottomaa termistöä sisältävää artikkelia tankatessa.

Kaavakokoelmani. Tämä oli jonkun toisen idea, mutta aion käyttää sitä silti taas tänä vuonna.

Helsinki. Sunnuntai-aamun opiskelut. Muistan, että kyseinen vanha pääsykoetehtävä oli aivan järkyttävä, enkä tainnut ymmärtää sitä ihan täysin koskaan. No, uusi yritys tänä vuonna!

Kuvat puhukoot puolestaan. Kevääni tulee olemaan jälleen kerran tätä, loputonta lukemista ja laskemista. Olen jo saanut hankittua itselleni pienen paniikin tajuttuani, että nyt todella ollaan jo vuoden 2014 puolella ja aikaa pääsykokeisiin on enää vajaa puoli vuotta! Tahdon enemmän kuin mitään onnistua pääsykokeessa tänä vuonna. Haluan osata tilastomatematiikan riittävän hyvin sekä opiskella uudet artikkelit huolellisesti. Asettamani tavoite ei ole helpoimmasta päästä saavuttaa, tiedän sen jo kokemuksesta. Pelkäänkin nyt, että olen jo menettänyt mahdollisuuteni päästä tänäkään vuonna sisään. Mitä, jos en jaksakaan opiskella tarpeeksi? Entä jos olisikin pitänyt alkaa jo lukea? Toistaiseksi on kuitenkin ollut yhtä tyhjän kanssa edes ajatella lukemisurakan aloittamista. Töiden jälkeen olo on nimittäin niin uupunut, ettei opiskelusta tulisi yhtään mitään. Onneksi sain työnantajani kanssa sovittua, että loppiaisviikon jälkeen vähennän reilusti vuorojani koko kevääksi. Teen vain joitakin viikonloppuvuoroja, jotta saan kunnollisen lukurauhan. Että sellaista on odotettavissa tämän vuoden alkupuoliskolle. Hassua, kuinka olin taas ajatellut, että aikaa olisi paljon enemmän. Ajattelin, että ehtisin pitää jonkun pienen hengähdystauonkin ennen lukurupeamaa, mutta se on kyllä lähes turha toivo. Olen niin hermostunut lukemisen aloittamisesta, sen määrästä ja haastavuudesta, että unensaantikin on tuntunut vähän hankalalta. Minua harmittaa myös se, että koko syksyn ajan olen ollut niin kiireinen ja stressaantunut töistä, että ystävien ja kavereiden näkeminen on jäänyt aivan häpeällisen vähälle. Ja nyt kun työt vähenevät, edessä oleva uusi haaste rajoittaa ehkä jopa enemmänkin sosiaalista elämääni. Täytynee siis järjestää joku viikko, jolloin tavata kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen "viisveisannut".

Sellaista mietin tänään. Ja sen sijaan, että olisin tarttunut oppikirjaan, tulin purkamaan väsymystäni ja ahdistustani tänne.

Käännekohdassa

Eilen vietin vähän erilaista vuodenvaihdetta. Minut oli kutsuttu varmaan kolmelle mökille juhlimaan uutta vuotta, mutta koska olin töissä kuuteen asti ja tiedossa oli vain tämä yksi vapaapäivä ennen loppuviikon työrupeamaa, päädyin jäämään kotiin vanhempieni kanssa. Olin vähän pahalla mielellä kun en päässyt viettämään iltaa ystävieni kanssa, mutta totesin ettei aina voi voittaa. Sitäpaitsi olin kyllä sen verran väsynyt pitkästä työpäivästä, että saunominen, seisova pöytä, elokuva sekä muutama minibiljardi tuntui ihan tarpeeksi houkuttelevalta vaihtoehdolta ulkona keikkumiselle. Vuosi vaihtui siis osaltani hyvin rauhallisissa merkeissä, joskaan ei ehkä kaikista huolettomimmissa: viime aikoina olen käyttänyt paljon vapaa-aikaani erilaisten tärkeiden asioiden pohdiskeluun eikä vuodenvaihde tehnyt tähän poikkeusta, päinvastoin.

Minusta tuntuu, että elän tällä hetkellä tietynlaista transitiovaihetta. En ole enää lapsi, mutta en kyllä tunne pahemmin olevani aikuinenkaan. Olen ollut ahdistunut ajan kulumisesta, enkä tahtoisi kohdata sitä faktaa, että täytän tänä vuonna 21. Minun ikäiseni ihmiset alkavat jo vähitellen perustaa perheitä ja luoda ihan omaa elämää. Itse en voisi kuvitellakaan esimerkiksi tulevani äidiksi vielä pitkään aikaan. Pelkään, että mahdollisuuteni omaan perheeseen ovat jo luetut, vaikka järjellä ymmärränkin että elämää on vielä paljon edessäpäinkin. Silti poden nyt jonkinlaista elämänkriisiä, enkä oikein osaa suhtautua oikealla tavalla tämänhetkiseen tilanteeseeni. Olen lukenut viimeaikoina pari ajatuksia herättävää kirjaa, joista viimeisin Olemisen sietämätön keveys oli minulle jollain tapaa hyvin silmiä avaava kokemus. Jäin miettimään kirjassa esillä olleita teemoja ja olen pohtinut, miten ne linkittyvät omaan elämääni. Itsenäisyys ja kehollisuus olivat minulle tärkeitä teemoja, ja niitä käsiteltiin kirjassa mielestäni todella hyvin. Sain lukiessani hienoista rauhaa ja helpotusta siitä, että joku muukin saattaa kamppailla samojen vaikeiden kysymysten äärellä.

Yksi tärkeä aihelma pohdinnoissani on ollut menneisyys, muistot ja se, miten taustamme vaikuttaa meihin aikuisinakin. Olen kiinnittänyt erinäisistä syistä tavallista enemmän huomiota vanhempieni tapaan reagoida. Olen huomannut, että samat toimintatavat toistuvat herkästi erilaisissa tilanteissa, vaikka niissä olisikin vain jokin yhteinen tekijä. Olen miettinyt, mitkä asiat omassa menneisyydessäni ovat muokanneet minusta juuri tällaisen. Mitkä tapahtumat ovat saaneet minut pelkäämään niitä asioita, mitä nyt tunnun pelkäävän aivan hurjan paljon? Entä mitkä ovat niitä asioita, jotka ovat tehneet minusta tyytymättömän? Missä olen kokenut pettymyksiä ja miten se näkyy minussa nyt? Olen todennut kerta toisensa jälkeen, että juuri tällaiset asiat tekevät minusta minut, ja niiden kohtaaminen ja myöntäminen ovat tärkeitä askeleita kohti oman itseni ymmärtämistä.

Ei se silti helppoa ole. Olen valvonut sängyssä miettien, minkälaisen vanhuuden haluan itselleni luoda. Olen tullut todella surulliseksi ja toivottomaksi, sillä pelkään edessäni olevan juuri sellainen tulevaisuus, jota en missään tapauksessa halua. Olen miettinyt, miltä tuntuu kun keho ei enää tottele, kun jalat eivät kanna tai pää ei toimi totutulla tavalla. Me kaikki vanhenemme joskus, ja sen myöntäminen on raastavaa. Toivoisin, että osaisin elää oman elämäni niin hyvin, ettei minun tarvitsisi vanhoilla päivilläni murehtia. Toivoisin myös, että saisin elää arvokkaan vanhuuden ja että tukenani olisi perhettä ja rakkaita ystäviä. En halua jäädä yksin.

Uskon, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Teemme jatkuvasti valintoja, jotka ohjaavat kulkuamme. On kuitenkin myös paljon asioita, joille emme voi mitään. Monesti tuntuu, että juuri näiden asioiden hyväksyminen on kaikista vaikeinta. Jos päätämme itse olla toimimatta jollakin tavalla itsemme tai läheistemme hyväksi, on se oma valintamme. Elämässä väistämättömät yllättävät käänteet sekä vastoinkäymiset taas ovat päätösvaltamme ulottumattomissa ja tuottavat meille epävarmuudentunnetta. Olisi hienoa pystyä käsittelemään nuo hankalat asiat niin, ettei niistä koituisi kohtuutonta kärsimystä. Toisaalta olisi myös upeaa oppia arvostamaan omaa elämäänsä niin, että päättäisi toimia niiden asioiden eteen, joille voi itse vaikuttaa. Asioiden ylitsepursuava pohtiminen ja analysoiminen voi toki olla myös hajottavaa. Silti uskon, että oman elämän säännöllisellä tutkiskelulla on myös oma merkityksensä. Jos en koskaan pysähtyisi katsomaan taakseni, kuinka voisin ikinä löytää oman itseni ja paikkani maailmassa?

Kävelen äidin kanssa tutulla metsäpolulla. Mieleeni tulvii muistoja lapsuudestani, kun teimme koko perheen voimin kävelyretkiä metsässä ja tunsin olevani niin turvassa. En jaksanut silloin kävellä pitkään ja valitin jatkuvasti. "Äiti, koska ollaan kotona?" oli kysymys, joka toistui noin viiden minuutin välein.

Kaupan kassalla istuessani ohitseni lipuu kettukarkkipussi. Palaan välittömästi lapsuuteeni, loputtomiin lauantai-iltoihin, jolloin sain karkkipäivän kunniaksi syödä noita marmeladeja napani täyteen. Kettukarkeissa parasta oli niiden nimi (oikeasti siis pihlajanmarjamakeiset tms.) sekä käärepaperi.

Kuulen radiosta tutun kappaleen. Tunnen oloni rauhalliseksi, sillä musiikki vie minut kauas menneisyyteen. Tätä kappaletta äitini ja siskoni lauloivat minulle nukuttaessaan minua.

Tämä teksti oli minulle todella henkilökohtainen, enkä tiedä voiko siitä kukaan saada oikein mitään järkevää irti. Tuntui kuitenkin hyvältä saada kirjoitettua ylös edes murto-osa niistä ajatuksista, joita tänä käännekohtana, vuoden vaihtuessa mietin. En tee lupauksia, sillä tunnetusti ne eivät pidä. Sen sijaan päätän pohtia jatkossakin tärkeitä asioita, vaikka se välillä tekisikin kipeää. Toivon niin itselleni kuin muillekin pohdiskelevaa, mutta parempaa uutta vuotta 2014!