Näytetään tekstit, joissa on tunniste YO. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste YO. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. kesäkuuta 2013

Kesäkuvia ja muuta jännää

Koska viimeisestä kunnon postauksesta on ehtinyt kulua jo tovi ja tapahtumia tälle välille on niitäkin kertynyt kiitettävästi, ajattelin kertoa kuulumiseni pienellä kuvapläjäyksellä. Tässä postauksessa on siis kuvia tähänastisen kesäni joistakin huippuhetkistä mukaan lukien tietenkin omat ylioppilasjuhlani. Kuvat tulevat aikajärjestyksessä ja ovat minun itseni tai äitini ottamia. Nauttikaa!



Kävimme isän kanssa lounaalla terassilla kun oli kuumaa ja kaunista.

Tomaatti-mozzarella bruchetta


Vastavalmistunut:







YO-juhlissa







Itsetehty pätkiskakku, nam!



Jatkoille lähdössä...







Lahjapöytää:





Käytiin äidin kanssa pienellä pyöräretkellä.







Viime viikon lauantaina lähdimme äidin kanssa ajelemaan Mikkeliin neljän vuorokauden kestoiselle pop-jazz -laululeirille.














Torstaina juhlistimme isän syntymäpäivää ulkona syömisen merkeissä.



Kaalikääryleitä ja ohrattoa

Kahden suklaan kakkua ja vaniljajäätelöä

Oli muuten pirun hyvää!



Juuri äsken saavuin Helsingistä parin päivän mittaiselta visiitiltä. Enemmän siitä tulossa pian!

Hauskaa torstai-iltaa!

perjantai 31. toukokuuta 2013

Minä & lukio

Sorry kaikki jo näin etukäteen. Tämä postaus tulee käsittelemään, kuten otsikko kertoo, KOULUA. Ihan niinkuin siitä ei jo olisi saatu tarpeekseen. Mutta ihan totta, minkäs minä sille mahdan, että olen viimeisen viikon verran laskenut öitä siihen, että 1.6. saapuu ja minä, siis olen tosissani MINÄ saan vihdoin ja viimein tuntea mustavalkoisen lakin painon kutreillani?! Viimeiset päivät ovat arvatenkin menneet aika lailla valmistelujen parissa: milloin on kitketty puutarhaa esityskelpoiseksi, milloin rahdattu 13 pulloa kuohuviiniä Alkosta, milloin siivottu taloa lattiasta kattoon ja milloin ihan vaan fiilistelty ja suunniteltu tulevan juhlapäivän kulkua.


Tarkemmin itse juhlista ajattelin tehdä jonkinlaisen kuvapläjäyksen (jos jotain kelvollisia kuvia tulee otettua) sitten jälkikäteen. Nyt kuitenkin keskityn siihen, mitä kaikkea oma lukioaikani on pitänyt sisällään ja miten tällä hetkellä, kaiken sen läpikäyneenä suhtaudun kokemaani sekä ehkä koko laitokseen ylipäänsä.











Lukion aloitti elokuussa 2009 hauras, monin paikoin rikottu, mutta silti yleisesti ottaen iloinen ja utelias nuori nainen, minä. Yläastekokemukseni ovat asia erikseen, mutta sanottakoon että niiden jäljiltä olin huomattavan pelokas ja varovainen sen suhteen, tutustuisinko kehenkään tai oikeammin pitäisikö kukaan minusta. Olin tottunut olemaan seinäruusu, se tyttö joka vain oli ja joka ehkä otettiin hieman itsestäänselvyytenä. Olin saanut kaikenlaista paskaa niskaani menneinä kolmena vuotena ja siksi tuntui aivan mahdottomalta ajatella, että mikään tulisi koulun vaihdoksen myötä muuttumaan. Olin kuitenkin tarmokas ja tein lukion alussa päätöksen: en jäisi laakereilleni makaamaan, vaan tekisin parhaani, jotta tutustuisin uusiin kiinnostaviin ihmisiin.






Niin kävikin, ja vielä melkeinpä täysin ilman ponnisteluja. Sain nimittäin hyvin pian huomata, että TYK kouluna oli sellainen, jossa kuka tahansa saattoi koska tahansa mennä käytävällä juttelemaan kenen tahansa kanssa. Tutustuin siis aivan supernopeudella moniin uusiin ihmisiin ja loin monia hyviä ja kestäviä ihmissuhteita. Kerran satuin mainitsemaan parille kaverille menneiden vuosien karuudesta, ja he olivat aidosti ymmällään. Muistan vieläkin kuinka he ihmettelivät sitä, että olisin joskus voinut olla yksinäinen. Olinhan niin sosiaalinen ja iloinen ihminen, juuri sellainen johon tahtoi tutustua.

Ensimmäinen vuosi lähti siis käyntiin todella hyvin. Keräsin ympärilleni ystäviä ja koin olevani siinä suhteessa rikkaampi kuin koskaan ennen. Lisäksi olin motivoitunut koulunkäyntiin: tahdoin osoittaa olevani tämän huippuhyvän koulun tasoinen opinnoissani. Niin sitten aloin lukea. Ja stressata. Muistan ensimmäisen koeviikon siitä, että itkin ja panikoin lukemisia jo viikkoja etukäteen. En osannut yhtään arvioida, paljonko tulisi kuhunkin kokeeseen lukea ja ylimitoitin valmistautumiseni. Tämä piirre tietynlaisen täydellisyyden tavoitteluun minussa syntyi vasta lukion alussa, mutta on sen jälkeen jatkanut kehitystään ja joiltakin osin ehkä muuttanut muotoaankin. Joka tapauksessa pärjäsin kaiken panostukseni vuoksi koulussa todella hyvin, itse asiassa paljon paremmin kuin ala- ja yläasteella.


Kun pintapuoliset asiat alkoivat olla kunnossa (kaverit, koulu yms.), nostivat ikävät kokemukset mielessäni päätään. Kevään mittaan muutuin mielialaltani ailahtelevammaksi ja ahdistuneemmaksi. Enää en ollut se sama iloinen tyttö joka kerran astui ensimmäistä kertaa TYKin ovesta sisään. Tuolloin kirjoitin paljon biisejä tunnoistani ja ajatuksistani, purin sisäistä tuskaani paperille sekä kitaran kielille ja pianon koskettimille.








Toinen vuosi toi tullessan uudet haasteet. Vointini ei ollut merkittävästi kohentunut, pikemminkin päin vastoin. Kesän aikana oma pahoinvointini oli näkynyt muun muassa äitini ja minun tulehtuneina väleinä. Huusimme toisillemme lähes päivittäin, kävimme raastavia riitoja ja lopulta tuntui, että olisi yksinkertaisesti parempi kaikille jos olisin jossain muualla. Olin peloissani ja kauhuissani, sillä en todellakaan ollut vielä valmis irrottautumaan kotoani ja perheestäni. Syksyn myötä aloin oireilla syömättömyydellä ja suhteeni äitiin oli jonkin aikaa suorastaan katkolla. Kaikesta huolimatta ja kaikeksi ihmeeksi koulunkäyntini ei arvosanojen puolesta kärsinyt yhtään. Ruoskin itseni aina vaan parempiin suorituksiin, arvotin hyvin paljon olemassaoloani kouluarvosanoilla. Tässä kohtaa on mainittava, että TYKissä on sen paljon puhutun hyvän yhteishengen ohella myös aimoannos kilpailuhenkeä. Se ei ehkä näy samalla tavalla ulospäin ja saattaakin hyvin pitkälti olla jokaisen omaa tulkintaa ja itsen vertailua muihin. Oli miten oli, välillä tuntui siltä, etten ollut mitään jos en saanut kokeesta kymppiä tai jos en pingottanut vuoden päiviä hullun lailla. Toisen vuoden joulun jälkeen tilanteeni oli kehittynyt niin pahaksi, että jouduin jäämään koulusta sairaslomalle.




 




Kevään aikana keräsin voimia, sisustin huonettani sekä ikävöin kouluun. Tavallaan oli helpotus joutua olemaan hetki ilman mitään suorittamista, minulta kun kiellettiin hyvin pitkälti kaikki liikuntaa myöten. Toisaalta päiväni kävivät todella pitkiksi ja oli ahdistavaa istua yksin kotona miettimässä oman pään aikaansaannoksia sillä välin kun muut olivat töissä ja koulussa. Onneksi sainkin aloittaa koulun uudestaan pääsiäisen jälkeen kylläkin ihan minimaalisella panoksella. Kävin parilla kurssilla ja tapasin kavereitani, olin tavallaan taas kiinni elämässä.







Katkoksen vuoksi moni asia oli nyt kuitenkin aivan toisin. Oli suorastaan mahdottomuus saada suoritettua lukio loppuun kolmessa vuodessa, varsinkin kun vielä toisen vuoden keväänä kävin koulussa vain harvakseltaan. Jouduin siis tekemään raskaan päätöksen ja lykkäämään valmistumistani vuodella. Se otti todella koville: joutuisin taas aloittamaan tavallaan alusta ihmisiin tutustumisen ja suhteiden luomisen osalta. Tuntui, ettei minusta olisi siihen ja pelkäsin todellakin jääväni täysin yksin. Koulumme eduksi on ehdottomasti luettava se, että siellä nelivuotisuus ei ole mikään ennenkuulumaton asia. Monet saattavat lykätä opintojaan esimerkiksi harrastusten vuoksi, toiset taas haluavat kirjoittaa kymmenen ainetta eivätkä ehtisi käydä kaikkia tarvittavia kursseja kolmessa vuodessa. Joka tapauksessa tieto siitä, etten sentään olisi ainut nelivuotinen koulussamme helpotti ehkä hieman sopeutumista tilanteeseen.

Kolmas vuosi olikin osaltaan totuttelua uuteen. Olin koulussa ja siellä olivat myös kaikki vanhat kaverini. Ainut vaan, että poissaoloni vuoksi suhteeni useimpiin näistä ihmisistä ei enää koskaan palannut ennalleen, vaan aina tuntui että välillämme oli jonkinlainen muuri. Yksi ystävä kannatteli minut läpi tuon syksyn, mutta jäi hänkin kauemmaksi talven tullen ja lukulomalle jäätyään ei ollut enää senkään vertaa läsnä, ihan ymmärrettävästi. Kolmannen vuoden syksyllä minulle tapahtui kuitenkin jotain todella ihanaa: ilmoittauduin kansanmusiikin kurssille ja tapasin siellä nykyiset bändikaverini. Olin pahoinvointini vuoksi jättänyt elämästäni jo kauan sitten aikaisemmin minua ilahduttaneen asian, musiikin, ja vasta tuon kurssin ja niiden ihanien ihmisten ansiosta sain vähitellen palautettua musiikkia elämääni. Pitkästä aikaa uskalsin laulaa ja kokeilla rajojani. Tuntui hyvältä viettää aikaa samanhenkisessä porukassa vailla suorituspaineita ja arvostelua.





Neljäs vuosi tarjosi minulle hurjasti yllätyksiä. Olin ihan oikeasti varautunut siihen, etten enää tutustu kehenkään ja suurin piirtein kitkutan vuoden läpi väkisin. Pian koulun alun jälkeen sain kuitenkin huomata, että ennen täysin vieraat ihmiset hymyilivät minulle koulun käytävillä. Kursseilla tutustuin helposti uusiin ihmisiin ja loin nopeasti paljon uusia ihmissuhteita. Nämä ihmiset eivät tienneet minusta etukäteen mitään. He eivät osanneet arvottaa nelivuotisuuttani automaattisesti eikä siihen edes ollut välttämättä tarvetta. Oli helpottavaa aloittaa "puhtaalta pöydältä" täysin uusien ihmisten kanssa. Tämä viimeinen vuosi antoi minulle ehkä eniten. Sain lisää aikaa keskittyä elämiseen ja itseeni, mitä kyllä suosittelisin monelle muullekin. Lisäksi sain etuoikeuden tutustua kaksinkertaiseen määrään upeita ihmisyksilöitä. Kaikkien karikoiden ja vaikeuksien jälkeen en osaisi ajatella juhlivani huomisaamuna valmistumistani missään muualla kuin Tampere-talossa enkä keidenkään muiden kanssa kuin tämän mielettömän abiturienttiryhmän. Olen sanoinkuvaamattoman onnekas.





Viime aikoina uutisissa on ollut välillä kiivastakin keskustelua lukion merkityksestä ja etenkin ylioppilaskirjoitusten tarpeellisuudesta. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että minulle lukio on tarjonnut todella hyvän ja kattavan yleissivistyksen. Tärkeämpää on kuitenkin ehkä se, mitä minulle on tapahtunut näiden neljän vuoden aikana. Kun nyt muistelen sitä Saaraa, joka tuolloin syksyllä 2009 aloitti lukion, voin sanoa olevani nyt todella montaa kokemusta rikkaampi. Ei ole väliä, ovatko kaikki kokemukset olleet niin hyviä. Lukio on valmistanut minua elämää varten. Toki se on välillä ollut kohtuuttomankin raakaa ja aimoannos liian suorituskeskeistä. En kuitenkaan osaa sanoa, olisiko ylioppilaskirjoituksista luopuminen mikään ratkaisu lukion ongelmakohtiin. Se on totta, että painopisteen tulisi olla juuri näissä opiskelijan sisäisissä muutoksissa, motivaatiossa ja mielenkiinnossa. Numerot kun eivät loppujen lopuksi merkitse yhtään mitään.





Mitä mieltä te olette lukion funktiosta tai ylioppilaskirjoitusten tarpeellisuudesta?

lauantai 18. toukokuuta 2013

Kevään 2013 ylioppilas esittäytyy

Hyvästi kolmentoista vuoden puurtaminen koulunpenkillä, tervetuloa elämäni kesä, sanon minä!

Hain eilen koululta kauan odotetut kirjoitustulokset, joista varmistui, että saan parin viikon päästä lakin päähäni. Saldoksi kertyi 2xL, 2xE ja 2xM. Hyvät paperit on siis tulossa, vaikka itseäni harmittaa hiukan tuo enkun M, joka tosiaan jäi kahta pistettä vaille E. Mutta ei saa murehtia liikoja, pääasia on, että juhlat on tulossa ja ennen kaikkea elämä on edessä!

Toissapäivänä sain myös viimein käsiini valmiin yo-mekkoni, josta tuli täydellinen. Kutsukortit lähtivät myös torstaina postiin, joten nyt kaikki alkaa todellakin olla viimesilausta vaille valmista juhlia varten. Ihanaa. Ensi tiistaiksi varasin itselleni kampaaja-ajan ja sen lisäksi täytyisi vielä harjoitella juhlakampausta sekä käyttää ne korkokengät sisään.

Viimepäivinä olen yrittänyt palautua menneiden viikkojen, kuukausien ja vuosienkin stressistä ja paineista. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin huomaan, että voin todella herätessäni kuulostella, miltä vointi tuntuu ja edetä sen mukaan tekemisten kanssa. Koskaan ei tarvitse vielä aamulla tietää, minne päivä johtaa ja mitä kaikkea se sisältää. No okei, myönnettäköön, etten ehkä ihan täysin osaa vielä elää tälläkään tavalla: erittäin aikataulutetun pitkän jakson jälkeen on aika hankalaa siirtyä sellaiseen asenteeseen, ettei millään ole mitään väliä, eikä mitään ole pakko tehdä. Olenkin siis ollut menossa ihan joka päivä pääsykoepäivän jälkeen, vaikka kehoni on ehkä välillä rukoillut armoa. Tänään ainut sovittu meno on vasta illalla ystääni tuparit, ja sitä ennen aion ottaa ihan lunkisti. Voisin vaikka pötköttää sängyssä, lukea kirjaa ja lehtiä, harjoitella sitä kampausta, laulaa sekä viimeistellä meidän kesäistä valokuvanäyttelyä varten otetut kuvat.



Kesäistä ja rentoa viikonloppua!