Good night... good luck!

Unettomuus. Tuo kutsumaton, viheliäinen, kaiken sumentava vieras on hypännyt viereeni sänkyyn. Koskaan ennen elämässäni en ole kärsinyt nimeksikään unettomuudesta. Tietysti joskus erityisen stressaavina kausina olen saattanut nukkua vähän huonommin tai uni ei ole tahtonut heti tulla. Ja sitten joskus kun mielessä on ollut paljon kaikenlaista, olen nähnyt erityisen paljon painajaisia. Mutta ikinä, IKINÄ, en ole valvonut monena yönä putkeen neljään asti aamuyöllä saamatta hetkeksikään unta.

Toisin on nyt. Jo useamman viikon ajan minulla on ollut todellisia vaikeuksia päästä uneen. Pyörin sängyssä rättiväsyneenä, mutta mieleni ei anna periksi. Olen kokeillut kaikki vippaskonstit melatoniinista loppuillan rauhoittaviin venytyksiin. Välillä olen noussut ylös ja sytyttänyt valot, kävellyt vähän ja syönyt keittiössä yöpalaa. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Yön pimeinä tunteina sisältäni on kuoriutunut ihan kummallinen tyyppi: kiukkuinen, turhautunut, kärsimätön ja ankara. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää, että jos se uni ei kerran tule, niin sitten se ei tule. Tuskin se kiukuttelu ja sadattelu mitään tulosta tuottaa, mieluumminkin yrittäisi vain olla rauhassa. Mutta se on niin vaikeaa. 

Ensimmäistä kertaa ymmärrän esimerkiksi äitiäni, joka on kärsinyt univaikeuksista niin kauan kuin muistan. Nyt tiedän todellakin, miltä tuntuu, kun koko keho huutaa lepoa, mutta uni karkaa joka minuutti kauemmaksi ja kauemmaksi. Minusta se on tuntunut suunnilleen siltä, kuin jokaisella uloshengityksellä vatsaani ja rintakehääni kasvaisi iso ontto kohta. Sisäänhengitys antaa toivoa ihanasta, upottavasta uneliaisuudesta ja sitten tulee uloshengitys, joka vie aallon lailla kaiken raukeuden mennessään.

Yliopistolla on nyt aika kiirettä tai ainakin tuntuu, että hommat vaan kasautuu vähän liiaksikin. Ja sitten kun yöllä miettii, että "apua, taas se kello tulee puoli kaksi, pahalta näyttää, en taida taaskaan saada nukuttua" ja "nyt se on taas puoli neljä, enää neljä tuntia siihen että pitää nousta, eihän huomisesta tule taas mitään", niin huonostihan siinä käy. Nimittäin mitä enemmän murehtii hupenevaa uniaikaa, sitä epätodennäköisemmäksi koko nukahtaminen ylipäänsä tulee.

Onneksi sitten, kun olen kerännyt riittävän pitkään univelkaa, olen saanut jonkun yön nukuttuakin. Kokonaisen viikon valvoskelun jälkeen nukuin yhden yön kellon ympäri. Seuraava yö sen sijaan oli taas helvetillinen. Yritän ajatella, että tämä on taas vaan joku vaihe. Että nyt on vaan vähän liikaa jänniä juttuja mielessä. Eikä tähän tilanteeseen varmaan oikeasti paljon muu auta, kuin se, että antaa itselleen vähän armoa. Olenkin pariin kertaan poistanut ihan tarkoituksella herätyksen puhelimesta, että saisin edes toisesta päästä vähän enemmän lepoa. 

Onko siellä päässä joku, jolla olisi hyviä vinkkejä nukkumatin houkuttelemiseen sänkyyn? 

P.S. Tämän postauksen myötä lähetän sympatiani kaikille, jotka kärsivät tai ovat joskus kärsineet unettomuudesta. Tsemppiä!

Onko minusta tullut valittaja?

Olen tässä viimeisen viikon aikana havainnoinut itseäni ja huomannut erään ikävän piirteen itsessäni: olen alkanut valittaa! Olen huomannut, että kerron samat itseäni pahasti vaivaavat ja elämääni pilaavat asiat, arkaluontoisetkin, liian monelle ja liian monta kertaa. Aina jälkikäteen kadun ja harmittelen, että miksen silloinkaan voinut vaan ottaa rennosti ja koittaa unohtaa ikävät ajatukset. Koska mikä on sen häiritsevämpää, luotaantyöntävämpää ja ikävämpää kuin ikuinen valittaja? Vastaukseni: ei mikään.

Puolustuksekseni on sanottava, että kulunut viikko todellakin on ollut kaiken huippu epäonnisuudessaan, enkä ihan täysin aiheettomasti aina ole valittanutkaan. Silti huomaan, että valituskavalkadissani on myös paljon ihan typerää, hölmöä, turhaa ja muiden fiilistä latistavaa. Olen ollut huomaavinani, että valituskierteeni lähtee usein omasta huonommuudentunteestani. Jalostan sen sitten käsittämään ihan kaikkea, mikä menee pieleen elämässä ja annan sille uusia merkityksiä. Olen jäljittänyt valittamiseni siihen, että pahan olon yllättäessä ei aina ole jotakuta, jolle puhua ja purkaa mieltä. Silloin sitä helposti patoaa sisällensä liudan pahoja ajatuksia ja sitten seurassa ne yhtäkkiä purkautuvat ja ikään kuin saavat uuden muodon.

Olisi niin ihanaa, jos voisi olla vain tyytyväinen tähän hetkeen ja siihen mitä kaikkea hyvää minunkin elämään mahtuu. Saisin olla todella onnellinen siitä, että olen päässyt valtavien ponnistelujen jälkeen haaveilemaani alaa, minulla on katto pääni päällä sekä ystäviä. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen ja yksiselitteinen, vaan sisältää myös joukon pelkoja, epävarmuutta, epäonnistumisen mahdollisuuksia sekä ikävää.

Ehkä valitukseni häiritsee tällä hetkellä eniten minua itseäni. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että annan itsestäni jatkuvasti kiittämättömän ja nyrpeän vaikutelman muille ihmisille. En halua pilata muiden päivää omilla ongelmillani, vaan mieluumminkin haluaisin päästä osaksi onnellisia ja rentoja hetkiä. Yritänkin nyt hyvän sään aikana rajoittaa omaa ääneen lausuttua valitusta ja siirtää sen mieluummin vaikka musiikkiin tai päiväkirjan sivuille. Edelleen olen tosin sitä mieltä, että joskus vaikeat olotilat voivat kyllä haluamattakin päästä ihmisten ilmoille, eikä se ehkä ole maailmanloppu.

P.S. Tänään olen onnellinen siitä, että jaksoin kirjoittaa hirveän vaikean esseen aiheesta uskonto ja konfliktit loppuun, lukea tenttikirjaa, aloittaa työhakemusten rustaamisen sekä pyyhkiä lattiat. Aika paljon siis yhdelle sunnuntaille!

P.P.S. Kuvat ovat otoksia joululomalta Tampereelta.

Mukavaa alkavaa viikkoa!