Saisko vähän joulutunnelmaa tännekin?

Miten voi olla jo joulukuun neljäs? Olen tunnetusti jouluihminen henkeen ja vereen, mutta tämä vuosi on ollut kyllä ennätyksellinen siinä mielessä, etten ole ehtinyt valmistella joulua vielä yhtään. Kaikki joululahjat ovat ostamatta, kortit askartelematta ja joululaulut kuuntelematta. Kotimmekin on ollut vielä vailla minkäänlaisia joulukoristeita, vaikka olen niistä monena pimeänä iltana haaveillut. Olen ollut niin sitoutunut arkipuurtamiseen, etten ole saanut aikaiseksi ottaa pientä hetkeä joulutunnelman luomiseen. Joulukalenterikin jäi varmaan ensimmäistä kertaa hankkimatta, sillä en "ehtinyt" käydä kaupassa. Ja tietenkin pikkuhiljaa alkaa mieleen hiipiä jo huoli, että missäköhän vaiheessa saan kaikki jouluvalmistelut tehtyä. Tai ehkä oikeammin, meneekö tämä joulu minulta ihan kokonaan ohi? Tenttilukeminen ja kandin väsääminen jatkuu aivan varmasti vielä jonkin aikaa, joten kauheasti ylimääräistä aikaa ei ole tarjolla. En edes vielä tiedä tarkkaan, missä ja millä kokoonpanolla tulemme tänä vuonna viettämään joulunpyhiä.

Niinpä tänään järjestin aikaa. Irrottauduin opinnoistani jo varhain iltapäivällä ja keskityin täysin kotimme siivoamiseen ja laittamiseen. Eikä se lopulta vaatinut paljon, mutta yhteistuumin oli sitäkin mukavampaa. Kun vedin varastosta hakemani tonttulakin päähäni, huomasin mielialani muuttuvan heti iloiseksi. Vaikka takaraivossa tykyttää miljoonat keskeneräiset työt, oli ehkä hyvä irrottautua hetkeksi ja keskittyä huolettomaan olemiseen. 

Nyt siis tuntuu hyvältä, että saan istua tässä lattialla kynttilän ja joulukuusen valojen loisteessa, kuunnella jazz-joulukanavaa ja odottaa, että glögiveteni kiehuu. Kyllä se pieni joulutunnelma tähänkin osoitteeseen ehtii. Eikä tässä toisaalta ole minnekään kiire. Tärkeintähän on nimenomaan se, että tässä rauhallisessa tunnelmassa saa olla ja nauttia siitä tärkeiden ihmisten kanssa.

Hyvää toista adventtia!

Tee kandia, juo viiniä

Perjantai-ilta. On ollut raskas viikko, mutta keskittymiskykyni on ollut surkea. Tämä päivä on ollut kiireinen, niinkuin suunnilleen kaikki muutkin päivät tänä syksynä. Vaikka heräsin jo 7.30, olen ehtinyt keskittyä hädintuskin pari tuntia siihen, mihin piti. Omatuntoani helpottaakseni asettaudun vielä päivällisen jälkeen läppärin ääreen, jotta voin täydentää kandini ammottavia aukkoja juuri kirjastosta kiikuttamallani DSM-V -manuaalilla. Yleensä käytän kannustimena kahvia, mutta kellonajasta johtuen suunnittelen ottavani jääkapista Jaffaa.

Ja kuinka käykään? Kun käännän selkäni hetkeksi hakeakseni loputkin tarvitsemani materiaalit riittävän lähelle opiskelupistettäni, on sillä aikaa eteeni laitettu lasinalunen ja kohta jo viinilasi. Enkä ehdi hämmennykseltäni reagoida kuin sanomalla "oho", kun Niko jo kaataa lasiini viiniä. "Tarvitset sitä".

No onhan se myönnettävä, että kyllä kandin tekeminen on aika mukavaa näin. Tässä minä istun, DSM toisella puolella, läppäri toisella. Näpyttelen ruudulle sanoja ja tuskastelen luomieni lauseiden pituutta ja monimutkaisuutta. Ne ovat juuri sellaisia, mistä en huomenna ymmärrä mitään. Mutta aina kun tulee umpikuja, siemaisen ihan vähän viiniä. Voisin melkein sanoa, että suosittelen.

Niin, enää vajaa kuukausi kandin palautuspäivään.

Pizzaperjantai!

Kun olin pieni, meillä oli perheessäni yksi tärkeä rutiini. Tapanamme oli korkata viikonloppu pizzalla. Vanhempani kävivät yleensä perjantaisin konsertissa ja tullessaan sieltä kotiin he toivat mukanaan Kotipizzan herkkuja. Myöhemmin perinteemme muotoutui niin, että vastuu pizzan "valmistuksesta" lankesi osittain minulle. Hengailin kotona sen aikaa kun isä ja äiti olivat konsertissa. Yhdeksän aikaan sain sitten puhelun äidiltä, jonka jälkeen napsaisin uunin päälle. Perjantai-iltamme huipentuivat lähes poikkeuksetta Ristorante-pakastepizzoihin.

Sittemmin on pizzailut jäänyt vähemmälle. Meni monta vuotta niin, etten syönyt ollenkaan pizzaa. Sitten maistoin itse tekemääni ja pikkuhiljaa, pienin askelin, uskaltauduin kokeilemaan joidenkin ravintoloiden pizzoja. Turussa asuessani olen päässyt tutustumaan mitä huikeimpiin pizzoihin, joista parhaimpina Pub Niskan Kickan ja Tintå:n suussasulava vuohenjuusto-mansikka-pistaasi-pizza.

Yksi pizzakokemus on kuitenkin jäänyt minulta vajaaksi jo valehtelematta lähemmäs kymmenen vuoden ajan. Se on vieläpä juuri se, mistä koko pizzaperjantai sai alkunsa. 

Niinpä toissa perjantaina päätimme Nikon kanssa toteuttaa pitkään suunnitteilla ollut tempaus ja testata aivan naapurissamme olevaa Kotipizzaa. Oli jotenkin äärettömän nostalgista astua pienen pieneen, sankan savun täyttämään ravintolaan, jonka tuoksut toivat välittömästi mieleen lapsuuden perjantait. Ja olihan se pizzakin aika hyvää. Jopa niin hyvää, että pizzaperjantai on saattanut syntyä uudelleen!

Hyvää perjantaita ja alkavaa viikonloppua!

Parasta syksyssä

Olen havainnut itsessäni jonkinasteista melankoliaa. Väsyttää, turhauttaa, paleltaa, ärsyttää ja vielä kerran väsyttää. Aamuisin on varsin työlästä päästä hereille ja päivän viimeisen luennon kohdalla tuntuu lähes poikkeuksetta suorastaan mahdottomalta jaksaa pyöräillä takaisin kotiin.

Pitkät päivät ovat uuvuttavia, mutta onneksi syksyssä on kiireestä huolimatta paljon hyvääkin. Jokin hämyisissä syysilloissa on mielestäni todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Lisäksi raskaan päivän jälkeen ja vastatuulen johtaman paluumatkan jälkeen voi hyvällä omallatunnolla vain heittäytyä sohvalle ja nautiskella myrskysäästä turvallisesti sisätiloissa. Ajattelinkin nyt koota pientä listaa asioista, jotka ovat mielestäni juuri tänä syksynä olleet niitä ihan parhaita.

1) Kynttilät. Klassikko. Ei ole syksyä, jolloin kynttilöiden polttaminen ilta toisensa perään ei tuntuisi kaikista tärkeimmältä. Parin viikon ahkeran tunnelmoinnin seurauksena kolme pöytäkynttilää osoittavat vetelevänsä jo viimeisiä hetkiänsä. Täytynee uusia varastot.

2) Tapahtumat. Vaikka välillä on tuntunut siltä, että täysin vapaa viikonloppu tekisi terää, niin täytyy todeta olevani todella onnekas saadessani viikko toisensa jälkeen osallistua mitä mukavampiin tapahtumiin ja illanviettoihin. Arjessa on ihan riittävästi puurtamista ja pähkäilemistä. Tekee varmasti ihan hyvää nähdä monipuolisesti ihmisiä ja hellittää aina välillä työnteosta.

3) Iltakävelyt uudessa ympäristössä. Meille on kehittynyt jo ihana kävelyreitti uuden kodin ympäristössä. Olen jäänyt ihan koukkuun tähän iltarituaaliin. Se auttaa rentoutumaan ja irrottautumaan päivän stressaavista asioista. Yleensä kävelylenkin aikana ehtii jutella yhtä ja toista ja monesti sen jälkeen olo on kaikin tavoin vapautunut ja puhdistunut.

4) Useat omenakilot. Toimme viime Tampere-reissulta kaksi isoa muovikassillista omien omppupuiden satoa. Eilen tein ensimmäistä kertaa itse omenasosetta ja siitä tuli hyvää!

5) Omena-kaurapaistos. Edelliseen viitaten, omenoita on PALJON. Ja jos minulta tai vieressäni istuvalta henkilöltä kysytään, niin omena-kaurapaistos vaniljakastikkeen kera on syksyn ehdoton ykkösjälkkäri. En kehtaa edes kertoa, montako uunivuoallista tätä herkkua on jo mennyt...

6) Väriloisto ja aurinko. Vaikka aamulla on vaikea päästä ylös sängystä, niin viimeistään pyöräillessäni viimeisen sillan yli ennen yliopistoa voin todeta heräämisen olleen sen arvoista. Tulen niin hyvälle mielelle saadessani ihastella Aurajoen pintaan piirtyviä väriloisteisia puita. Parhaina päivinä saan nauttia sokaisevasta auringonlaskusta vielä kotiin pyöräillessänikin.

Mikä teidän mielestä on juuri tässä syksyssä parasta?

 


Värikästä ja kaikin puolin onnellista lokakuun alkua!

Kandituttaa

Huh, mitkä viikot takana! Yhdeksän tunnin työpäivät ovat taas tulleet tutuiksi viime aikoina kun opinnot on vyöryneet kalenterin sivuille hyökyaallon tavoin. Vapaat viikonloputkin ovat olleet viimeisen kuukauden ajan pannassa, sillä erilaiset kestit ja muut kyläilyt ovat seuranneet toisiaan. Se, mikä on vallannut suurimman alan ajatuksistani viime aikoina on kuitenkin ollut se työ, jonka tekeminen on tähän asti tuntunut kaukaiselta haaveelta opiskeluvuosien päässä. Mutta eihän se niin ollutkaan. Sen aika on nimittäin nyt. KANDI.

Heti ensimmäisenä opiskeluvuotena aloin pyöritellä mielessäni aiheita, jotka voisivat kiinnostaa minua niin paljon, että haluaisin kirjoittaa niistä opinnäytetyön. Enkä edes voinut tuolloin tietää tai ymmärtää, mitä kandidaatintutkielma oikeastaan pitää sisällään. Ajatukseni pallottelivat mielenkiintoisten aiheiden välillä niin, että saatoin mielenkiintoisen kurssin yhteydessä fantasioida tulevasta kandistani liittyen käsiteltyyn aiheeseen. Toisaalta huomasin, että mahdollisia kandiaiheita miettiessäni palasin aina uudestaan yhteen ja ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen ajatukseen. Samalla annoin itseni kuitenkin helpottua, ettei päätöksen hetki ollut vielä käsillä, vaan voisin ihan kaikessa rauhassa keskittyä muihin asioihin ennen tuota valtavan suuren vastuun ottamista.

Viime keväänä todellisuus sitten iski. Tulevana syksynä aloittaisin kolmannen opiskeluvuoteni, jolle on opintosuunnitelmassa varattu tilaa kandidaatintutkielmalle. Minun oli tarkoitus tutustua kesän aikana useisiin tutkimuksiin, jotta olisin saanut vähän käsitystä siitä, mistä minua kiinnostavista aiheista löytyisi mahdollisesti tietoa. Mutta teinkö näin? Avasinko tietokonetta tarkoituksenani kartoittaa työni aihepiiriä? En. Ja niinpä lukukauden alkaessa olin vähintäänkin yhtä pihalla omasta aiheestani kuin kesälomalle lähtiessäni. Tietyssä mielessä tuntuu, että olin jopa vielä pahemmin hukassa kuin olin kuvitellutkaan.

Nimittäin. Kandiahdistus on käsite, josta olen kuullut kaikuja opintojeni alusta asti. Sen sävy on säälivä, mutta toisaalta tekopirteä ja samaan aikaan  kilpaileva ja painostava. "Aaa sulla on kandivuosi" sanoo vanhempi opiskelija kolmannen vuosikurssin aloittelijalle ja molemmat huokaisevat syvään. "Kannattaa muodostaa opintorinkejä! Niissä voi jakaa kandiahdistusta useamman henkilön kesken". Tämän syksyn alkaessa suhtauduin kaiken kandiahdistukseen sen osakseen saamasta hypetyksestä huolimatta välinpitämättömästi tai ainakin vähättelevästi. Mielestäni koko kandihässäkkä oli ihan yliarvostettua. Eihän se nyt niin iso juttu ole, 16 sivua tieteellistä tekstiä. Vain kuutisentoista sivua. Sitäpaitsi ensimmäisen kandiluennon jälkeen tuntui siltä, että kyllä tämä tästä. Itseasiassa olin aika innoissani koko jutusta, enkä uskonut että tekstin tuottaminen olisi minulle mikään elämää suurempi ongelma. Onhan tässä ennenkin kirjoitettu yhtä sun toista! Kunnes sitten koitti se hetki, kun kaikilla olikin yhtäkkiä valmiit aiheet ja kymmeniä lähdeartikkeleita, eikä minulla mitään muuta kuin se sama yksinäinen aihealkio.

Tähän päivään mennessä olen saanut aikaan hyvin epäjärjestyneen sisällysluettelon sekä noin kaksi sivua tekstiä, jonka tulen mitä todennäköisimmin kääntämään päälaelleen vielä moneen kertaan. Valitsemani aihe rönsyilee ja tänään käyttämäni kuvailun mukaan on "all over the place". Lisäksi olen saanut huomata, että normaalin kirjoitusvauhtini sijasta minun on ollut viimepäivinä tyytyminen tahtiin yksi lause/neljä tuntia. Ei tunnu yhtään kivalta. Ja kyllä, myönnän että ahdistaa. Aika paljonkin oikeastaan. Mutta toisaalta olen edelleen aika kiinnostunut omasta aiheestani, vaikkei se olisikaan vaihtoehdoistani helpoin.

Kandiavautuminen saa varmasti tämän syksyn aikana jatkoa. Sitä odotellessa aion nauttia näistä ihanan kauniista syyspäivistä kandini parissa ja ilman sitä. Niin, ja ensimmäisestä ohjelmoimattomasta viikonlopusta pitkiin aikoihin!

Hyvää alkanutta viikkoa!

Se päivä lauantain ja maanantain välissä

Näin sunnuntaimorkkiksessa, läpi viikon liian lyhyiksi jääneillä yöunilla ja eilisestä ystävien hääjuhlasta toipuessa tekee mieleni kirjoittaa muutama sana niistä itsestään: sunnuntaista.

Sunnuntaissa on oma tunnelmansa. Ikinä ne eivät ole yhtä vapautuneita ja rentoutuneita kuin lauantait, sillä yleensä sitä joutuu aina tavalla tai toisella latautumaan jo pitkin sunnuntaita tulevaan työviikkoon. Toisaalta edes maanantait eivät välttämättä ole niin kamalia päiviä kuin ne viikon viimeisenä päivänä kuvittelee. Jos sunnuntaita pitäisi kuvailla jotenkin muuten kuin tylsällä ja mitäänsanomattomalla viikonpäivän nimellä, se olisi melkein täydellisen makuinen kahvi, puoliksi heränneet silmät, mielen täyttävät haaveet ja paperin ulkopuolelle ulottuva lista tehtäviä asioita. Se olisi aina liian pitkäksi venyviä hetkiä ja vetelehtivää tahtia kohti ruokakauppaa. Se olisi puhtaat lakanat sängyssä ja kiireetön illallinen, jonka valmistaminen aloitettiin liian myöhään. Se olisi lähes tavoitettavissa oleva jokin, mikä sitten kuitenkin pääsee väsyneestä otteesta irti liian aikaisin.

Toisin sanoen. Sunnuntait voisivat olla hyviä päiviä. Ne voisivat olla jopa loistavia päiviä vailla kiirettä ja täynnä makuja ja tuoksuja. Mutta ne eivät ole sitä. Sunnuntait ovat, ainakin oman kokemukseni mukaan, enemmän tai vähemmän maustettu ahdistuksella tekemättömistä asioista ja haluttomuudella ryhtyä mihinkään.

Miksi sitten -ja tätä ihan oikeasti ihmettelen itsessäni- en voisi vain jäädä tyynesti sänkyyn lepäämään ja viettää tämän päivän velvollisuuksien ulottumattomissa? Tai vähän toisin ilmaistuna: miksi en osaa nauttia vielä viimeisestä vapaapäivästä ennen uutta, erilaisia ponnistuksia vaativaa viikkoa? Olenkin yrittänyt kehittää erilaisia keinoja estää sunnuntaiahdistusta syntymästä. Aamulla herätessäni haluan yleensä miettiä joitakin mukavia asioita, joita tämän sunnuntain aikana voisi tehdä. Haluan nauttia aamukahvista ja raukeasta tunnelmasta pitkään, käydä kävelyllä, tehdä aikaa vievää ruokaa, saunoa ja katsoa elokuvaa. Mutta minun ei ole helppoa vähät välittää siitä valitettavasta tosiasiasta, että seuraavana päivänä joudun kohtaamaan kaikki ikävät ja velvollisuudet. Siksi helpotankin usein syyllisyyttäni jakamalla itselleni erilaisia työtehtäviä pitkin sunnuntaita.

Tänä viikonloppuna tein poikkeuksen. Koska olen elänyt viimeajat eilisten häiden bestmanin kanssa samassa taloudessa, kului viikonloppu pitkälti häävalmisteluissa ja itse juhlissa. Onnellisuuden täytteisestä tunnelmasta huolimatta mieleeni hiipi pieni ahdistus opiskelutöistä, jotka minulla ovat kesken. Sain kuitenkin Nikolta ehdottoman kiellon tehdä mitään opiskelujuttuja koko viikonloppuna. Ainut tehtäväni oli viettää häähumuista viikonloppua ja tänään varsin hidastempoista sunnuntaita. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä samalla hätyytellen kummittelevia ahdistuksenalkuja mielestäni pohdin, että ehkä tämä onkin sunnuntaiden perimmäinen tarkoitus. Ehkä tekee ihan hyvää vähän uhmata omaa mieltä ja oppia sietämään sitä sunnuntaiden ärsyttävää ominaisuutta olla samaan aikaan ihanan hattaraisia ja inhottavan kiusallisia. Ja sitten kuitenkin nauttia niistä.

Mahdollisimman morkkisvapaata sunnuntai-iltaa!

Lohturuokaa

Jokunen vuosi takaperin termi "lohturuoka" tuntui hallitsevan mediaa. Julkisuudenhenkilöt paljastivat haastatteluissa omat lohduttavat ruokansa, mitkä oman havaintoni mukaan olivat yleensä tuhteja ja täyttäviä pastaruokia. Mutta mitä tuo käsite oikeasti tarkoittaa ja miten se pitäisi ymmärtää? Lohtua tuova ruoka. Mitä ihmettä se sellainen on? Voisiko olla olemassa jotain sellaista ruokaa, mitä syömällä huonoinkin päivä kääntyy hyväksi? Jotain sellaista, mikä lohduttavuudessaan vetäisi vertoja rakkaiden ihmisten antamaan lämpöön ja ymmärrykseen. En oikein saanut otetta siitä, mitä tuo lämmintä syliä vastaava ravinto omalla kohdallani voisi olla. Kunnes. Lauantaina tajusin, että monen monta kertaa aikaisemminkin valmistamani ruoka on mitä täydellisin esimerkki siitä, mikä edustaa minulle lohturuokaa.  Silloin kun elämä kolhii, kun väsyttää ja turhauttaa, kun mikään ruoka ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Silloin keittiössäni valmistuu tätä.

Aterian lohduttavuuden juuret juontavat jo lapsuudenkotiini. Olen aina ollut melkoinen herkkusuu ja erityisesti keksihiiri, minkä vuoksi ei liene mikään ihme, että nimenomaan tämä ruoka on se, mikä saa mieleni rauhalliseksi ja oloni turvalliseksi. Muistan, miten iloinen yllätys oli, kun isä oli loihtinut keittiössä tätä herkkua ja täyttänyt sen milloin kaalitäytteellä, milloin katkaravuilla.  Parasta lohturuuassani on kuitenkin sen rakenne sekä suolaisen, rapean ja rasvaisen suloinen liitto. Ja se tuoksu, mikä leijailee uunista kun tämä lohturuokien kuningas paistuu! Joskus pelkkä nuuhkaisu auttaa tekemään oloni rauhalliseksi.

Lohturuokani on suolainen piirakka. Isäni valmistamien piiraiden jälkeen omiksi suosikeikseni ovat kohonneet muun muassa kylmäsavulohipiirakka sekä kirsikkatomaatti-vuohenjuustopiirakka. Lohturuokani ehdoton etu on siinä, että sen valmistamiseen vaadittavat raaka-aineet löytyy lähes aina kaapeista jo valmiiksi, eikä siksi epäonnisena päivänä tarvitse edes lähteä kauppaan pilaamaan oloaan entisestään. Täytteet voi valita omien mielitekojen sekä varastoissa olevien elintarvikkeiden pohjalta ja piirakka on myös loistavaa jämäruokaa (siihen voi sujauttaa helposti edellisistä aterioista  ylijääneitä aineksia). Kaiken lisäksi piirakan valmistus on äärimmäisen helppoa ja nopeaa. Eikös tässä täytykin jo aika monta lohturuokakriteeriä?

Hyvien täytteiden ohella piirakassa tärkeintä on onnistunut pohja. Sen täytyy olla ohut, maukas ja keksimäisen rapea. Valmistankin piirakoitteni pohjan aina itse. Mielestäni itsetehty taikina on kaikista maukkain. Sitäpaitsi piirakkapohjan valmistus on niin vaivatonta, että valmistaikinaan turvautuminen tuntuisi aivan hölmöltä. Ja mikä kaikista tärkeintä: taikinan valmistaminen itse on jo yksi osa ruuan lohtu-vaikutusta. Lohturuuan tulee mielestäni olla nimittäin sellaista, minkä valmistaminen vaatii sopivasti resursseja, jottei mieli voi jäädä vatvomaan harmillisia ja uuvuttavia asioita. Siksipä silloin kun alan sekoittaa taikinan aineksia yhteen, annan ajatusten vain virrata. Piirakan valmistaminen onkin minulle eräänlainen terapeuttinen prosessi. Oman kädenjäljen näkeminen heti ruuanvalmistuksen eri vaiheissa tarjoaa jo itsessään tyydytystä ja toiveikkuutta.

Kaiken tämän pohjustuksen jälkeen haluan nyt jakaa teille yhden lohturuokareseptini. Tämä yksilö onnistui ihan sattumalta niin hyvin, että se nousi uudeksi suolaisten piirakoiden suosikikseni. Teen harvoin piirakkaa suoraan ohjeesta. Niinpä tämäkin resepti on sovellettu useammasta ohjeesta ja tuunattu oman mielen mukaiseksi. Vaikken vieläkään ihan kokonaan osta sitä ajatusta, että jokin yksittäinen ruoka voisi lohduttaa paremmin kuin esimerkiksi toinen ihminen, niin alan vähitellen kallistua sille linjalle, että näiden kahden yhdistelmällä pääsee jo melko pitkälle. Niinpä testasin tämän piirakan taikavoimia kahden tapauksen sunnuntaiahdistukseen. Ja kyllähän se vähän lohdutti.


Vihreä pinaatti-fetapiirakka

Pohja:
2dl vehnäjauhoja
1dl ruisjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/4-1/2tl suolaa
125g juoksevaa margariinia
2rkl jääkylmää vettä

Täyte:
1/2 isokokoisesta kesäkurpitsasta
oliiviöljyä
70g baby-pinaatin lehtiä
200g fetajuustoa
2,5dl ruokakermaa
2 kananmunaa
1tl valkosipulijauhetta
1/2tl suolaa
1tl kuivattua basilikaa
mustapippuria rouheena

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää margariini käsin nyppien kunnes taikina on tasaista. Lisää lopuksi jääkylmä vesi nopeasti sekoittaen. Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla ja painele taikina vuoan pohjalle ja reunoille. Pistele haarukalla taikinan pohjalle reikiä.

Kuumenna paistinpannulla pieni määrä oliiviöljyä. Paista ohueksi viipaloituja kesäkurpitsapaloja kunnes ne pehmenevät ja saavat hieman väriä. Nosta kesäkurpitsat piirakan pohjalle.

Huuhtele baby-pinaatit huolellisesti ja siirrä ne seuraavaksi paistinpannulle. Kääntele lehtiä pannulla muutama minuutti niin, että ne pehmenevät. Lisää pinaatin lehdet tasaisesti kesäkurpitsapalojen päälle.

Valmista kastike. Riko munien rakenne ja sekoita niiden joukkoon ruokakerma sekä loput mausteet. Käytä suolaa makusi mukaan. Itse tykkään laittaa suolaa vähän joka paikkaan (mistä saan kuulla aika paljonkin), mutta sen voi halutessaan jättää tästä ruuasta poiskin. Omasta mielestäni pieni ripaus suolaa tuo kuitenkin pinaatille sen kaipaaman maukkuuden. Kaada valmis kastike piirakan päälle. Pilko lopuksi feta pieniksi kuutioiksi ja ripottele ne tasaisesti piirakan päälle.

Paista piirakkaa 225°C uunissa noin 30 minuuttia tai kunnes sen pinta on saanut vähän väriä. Anna piirakan vetäytyä ihan pieni hetki ennen tarjoilua. Ja ei kun nauttimaan pehmeän lämpöisestä lohdukkeesta!

P.S. Kuva ei anna oikeutta piirakalle. Mutta minkäs teet kun lohturuuan tarve on niin suuri, ettei piirakasta ehdi napata kuvaa ennen kuin siitä on jäljellä yksi epätasainen palanen.


Lohdullista tiistaita kaikille!

Ankaruudesta

To do -listani tänään: opiskele seuraava kappale järkälemäisestä kirjasta, tee muistiinpanot, käy kaupassa, siivoa, tee ruokaa, pese pyykkiä, käy lenkillä, kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Yhtäkkiä kello on kahdeksan illalla ja olen vieläkin listani ensimmäisessä kohdassa. Olen toki ehtinyt tehdä ruokaostokset ja käyttää pyykkikoneen. Olen myös tiskannut ja leiponut. Tavallaan olen tehnyt vaikka mitä, mutta siltikään en ole tyytyväinen. Ja järjestäen listani loppuosa jää minulta vaille kunnollista sitoutumista: kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Rentoudu.

Miksi itseään kohtaan pitää olla niin ankara? Miksi ei voi uskoa olevansa riittävän hyvä ilman äärimmilleen ponnistelemista? Miksi ei voi sallia itselleen joka päivä jotain hyvää ja joskus vähän enemmänkin ihan vain siksi, että tekee mieli? Tuntematta siitä sisintä polttavaa syyllisyyttä? Ja miksi on niin vaikeaa hahmottaa sitä, miten tuo ankaruus itseä kohtaan välittyy myös muille?

On helppo uppoutua työntekoon ja kanavoida kaikki energiansa noihin "välttämättömiin" asioihin. On helppo soimata itseänsä siitä, että tänään ei sitten tullut tehneeksi sitä ja tätä ja tuota, vaikka piti. Todellisuudessa ankaruuden syy on kuitenkin aivan jossakin muualla. Se tarjoaa tavan hukuttaa aikaa. Unohtaa hetkeksi muut mieltä painavat asiat. Ja joissakin tapauksissa. Paeta.

Mutta ankaruudella on myös omat jekkunsa. Ensinnäkin ollessani ankara itselleni ja vaatiessani itseltäni jatkuvaa suorittamista ja pärjäämistä tulen samalla vaatineeksi myös ympärilläni olevilta ihmisiltä liikaa. Vaadin heitä ymmärtämään ainaisen tarpeeni olla hyvä, riittävä ja paras. Ja tähän liittyy ankaruuden toinen kiusa: mikään, mitä ankaruuteni käskee minut tekemään ei koskaan ole tarpeeksi.

Jos ankaruudelle antaa periksi, sen lonkeroihin on helppo jäädä kiinni. Se houkuttelee milloin minkäkinlaisilla vaatimuksilla. Ja sitten kun ankaruudesta on tullut vihollisen sijasta uskottu ystävä, siitä on todella vaikeaa luopua. Pahimmillaan ankaruudesta voi nimittäin kehittyä itseä määrittelevä ominaisuus, eikä omaa olemista osaa kuvitella ilman jatkuvaa suorittamista ja syyllistymistä. Ongelma on tämä: Ankaruuteni vaatii minua olemaan paras kaikessa, eikä siis hyväksy virheitä. Jos  esimerkiksi mokaan jossakin ihmissuhteessa, on virheeni aiheuttama häpeä ylitsevuotava. Vaikka koko asia olisi kuitattu pelkällä yksinkertaisella anteeksipyynnöllä. Ankaruus siirtyy tässäkin suhteessa myös itseni ulkopuolelle. Koska ankaruuteni vuoksi en voi antaa itselleni anteeksi, on minun myös hyvin vaikeaa antaa anteeksi muille. Kuulostaa aika pahalta, eikö vaan?

Haluan oppia olemaan armollisempi. Olen nimittäin todennut, että olisin luultavasti huomattavasti onnellisempi, jos hyväksyisin itseltäni välillä vähän kehnompaa suoriutumista tai mokia. Ja miksi kenenkään kuuluisi väkisin olla onneton? Mikä tärkeintä ja kaikessa nurinkurisuudessaan pysäyttävää: Ollessani liian ankara itselleni en voi koskaan olla niin hyvä ystävä, tytär, tyttöystävä tai joskus tulevaisuudessa auttaja kuin oma ankaruuteni minua vaatisi olemaan. Ollakseni itselleni riittävän hyvä ihminen minun on siis luovuttava edes osasta omaa ankaruuttani. Harjoittelu voi olla vaikeaa ja muutos vie varmasti aikaa, mutta jostakin sen on alettava.

Ollaanhan armollisia, joohan. 

Daughterin biisin myötä toivotan oikein hyvää tiistai-illan jatkoa!

P.S. Jo kesän toinen flunssa menossa... Ei kiva! Mutta ehkä tämäkin siis pakottaa hölläämään vähän ;)

Flow, wou!

Tämän kesän ylivoimaisesti elämyksellisin, mielenkiintoisin, hauskin ja kenties myös tunteikkain viikonloppu vietettiin Helsingin Suvilahdessa.

Flow-neitsyyteni meni jo viime vuonna kun lähdimme Nikon kanssa rohkeasti testaamaan festarin sunnuntaipäivän. Sää oli mitä kesäisin ja aurinko porotti niin kuumasti, että pelkäsin palavani kuunnellessamme kiinnostavaa uutta suomalaista artistia pallon muotoisella lavalla. Olimme häikäistyneitä myös siitä, miten hienosti koko tehdasalue oli suunniteltu ja koristeltu festaria varten. Tunnelma pysyi lämpimänä myös illan viiletessä ja pimetessä, sillä joka puolelle oli ripustettu erilaisia valoja. Koko festari oli hauska yhdistelmä minimalismia ja suurfestivaalin tuntua. Kaikista tärkeintä oli tietenkin musiikki, ja sitähän riitti! Oli hienoa, että suurten lavojen vetonaulojen lisäksi festari pullotti niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin uusia tuttavuuksia.

Tänä vuonna suuntasimme suurin odotuksin kaksipäiväiselle Flow-retkelle kahden ystävämme kanssa. Täytyy myöntää, että jännitin aika paljon Helsinkiin lähtöä. En sillä tavalla pelkojännittänyt niinkuin yleensä, vaan lähinnä olin huolissani omasta jaksamisestani festareilla, sillä olen ollut aika uuvuksissa kesän opiskelun, työn ja muuton jäljiltä. Alku ei ollut kovin lupaava, sillä taivaalta tuli  vettä vaakatasossa ja tuuli oli niin kova, että kertakäyttösadetakin napitkin aukesivat aina sitä mukaa kun ne sai kiinni. Flow'n rento ja iloinen tunnelma vei kuitenkin pian mennessään ja viimeistään ensimmäisen keikan alkaessa oli olo jo hyvä, suorastaan riemukas.

Sunnuntaina oli mielestäni viikonlopun ehdoton pääpäivä. Aamun raju ukkoskuuro päättyi juuri ennen festarialueelle lähtöä ja koko päivä olikin aurinkoinen ja lämmin. Muutkin vastoinkäymiset poistuivat tieltämme ja pääsimme aloittamaan toisen festaripäivämme helpottuneissa ja iloisissa tunnelmissa. Lisäksi itselleni merkityksellisin keikka ajoittui sunnuntai-iltaan, ja pääsin sen myötä ihan seesteiseen, onnelliseen ja hiukan hämmentäväänkin mielentilaan. Erityisen onnelliseksi minut teki viikonlopun aikana se, että sain viettää sitä aivan ihanien ystävien seurassa. Mikään ei ole parempaa kuin jakaa ainutlaatuisia kokemuksia itselle tärkeiden ihmisten kanssa.

Flow, teit sen taas. Veit minut ihan jonnekin muualle, musiikin mystiseen maailmaan. Et tuottanut pettymystä, vaan ylitit odotukseni. Tarjosit minulle elämyksiä enemmän kuin riittävästi. Annoit minulle myös jotain, mitä en olisi osannut toivoakaan. Annoit minun sukeltaa syvälle itselleni kaikista tärkeimmän artistin musiikkiin ja kokea kokonaisvaltaisesti tuo musiikki minussa.

Kiitos Flow. Ja erityiskiitos Niko, Suvi ja Antton!

Hyvästit ensimmäiselle omalle kodille

Työntäyteisellä kesälläni on ollut yksi kääntöpuoli: En ehtinyt kunnolla hyvästellä ensimmäistä omaa kotiani. En saanut otettua yhden yhtä kuvaa viimeisistä hetkistäni paikassa, joka on lähes kahden vuoden ajan (onko siitä tosiaan jo niin paljon aikaa kun muutin Turkuun?!) ollut minun kotini. En voinut ennakoida sitä, mikä olisi se viimeinen yö asunnossani. En tiskannut vielä viimeisen kerran pikkuruisessa keittokomerossa, sumuttanut vielä kerran sokerikuoriaisia pois leipälaatikoista tai kironnut rispaantunutta rullaverhoa olohuoneen ikkunan välissä. En myöskään viettänyt vielä viimeisen kerran omaa hiljaista ja yksinäistä aikaa, ilman mitään erityisiä virikkeitä, kuunnellen vanhan talon ääniä ja seuraten olohuoneen ikkunasta Finnkinon asiakkaiden liikkeitä. En keskittynyt nauttimaan viimeisen kerran aamuauringosta, joka siilautui ohuiden verhojeni lävitse olohuoneen lattialle lämmittäen sen polttavaksi.

Ensimmäiseen omaan kotiini on liittynyt paljon tunteita, välillä raivoisia ja turhautumisen kyllästämiä ja välillä taas onnentäyteisiä ja tyytyväisyydellä höystettyjä. Se oli se paikka, jossa pääsin ensikertaa kokeilemaan itsenäistä elämää. Sinne on kertynyt muistoja niistä sateisista sunnuntaista, jolloin tunsin itseni todella yksinäiseksi ja toisaalta niistä hauskoista illanvietoista ystävien kanssa, kahdesta vapusta, joina olohuoneen matolle on kaatunut skumppaa eikä sillä ole ollut mitään väliä. Muistan ne yöt, jolloin kääntelehdin yksin sängyssäni, enkä tuntenut taloa turvalliseksi. Ja sitten muistan myös ne  hitaat ja raukeat aamut hyvinnukuttujen öiden jälkeen kun olen istunut aamiaispöytään toisen kanssa ja asunto on tuntunut lämpimältä ja kotoisalta.

Koska muutokset ja erot vaativat minulta aina luonteestaan riippumatta paljon totuttelua ja osittain tuskaistenkin tunnelmien läpikäymistä, olin varautunut suunnattomaan ikävään ja eroahdistukseen ensimmäisestä kodistani luopuessani. Olen tottunut siihen, että minun täytyy tehdä huolellista ajatustyötä jo kauan ennen varsinaista muutosta. Niinpä nytkin kävin mielessäni jo etukäteen läpi niitä tunteita ja ajatuksia, joita mahdollisesti itse muuton yhteydessä kokisin. Muuttopäivän lähestyessä en yllätyksekseni kuitenkaan tuntenut oikeastaan mitään. Olin niin keskittynyt stressaamaan sitä, miten ehtisin pakata kaiken ajoissa ennen kuin innokkaat muuttoapulaiset veisivät puoliksi täytetyt muuttolaatikot mennessään, ettei kapasiteettini ilmeisesti riittänyt käsittelemään mitään muuta. 

Puhuin kyllä muutosta paljon, oikeastaan koko ajan. Äidin, isän, Nikon, ystävien ja työkavereiden kanssa, aina puheenaiheena tuntui olevan muutto. Mieleni täyttyi siitä. Kuitenkin lopulta kävi niin, että todelliset hyvästit asunnolleni jätin ihan sattumalta muuttopäivän aamuna kun kävelin jo ensimmäisen uudessa kodissa nukutun yön jälkeen yksin lähes tyhjään asuntooni. Kello oli vasta kahdeksan aamulla kun hieman yllättäen tulleen avainten luovutukseen liittyvän painostuksen seurauksena aloin kuurata kylpyhuoneeni lattiaa. Asunto tuntui aivan autiolta ja hiukan oudolta. Aurinko paistoi verhottomista ikkunoista esteettömästi aina eteiseen asti. Pysähdyin ihan hetkeksi katselemaan asuntoa siitä kummallisesta näkökulmasta ja silmänräpäyksen ajan tunsin vienoa haikeutta. Tämä oli minulle tuttu paikka, minun kotini. Ja tavallaan se ei kuitenkaan ehkä koskaan ollut sitä niin paljon, että olisin todella surrut siitä luopumista. Harjatessani vessan lattiaa tunsin onnea siitä, että sain ottaa tämän lyhyen hetken itselleni ja asunnolleni. Sanoin hyvästit hiljaa mielessäni, eikä se kestänyt kauaa. Ehkä minuutin tai kaksi. Kiitos. Olit hyvä, mutta tulet ehkä olemaan parempi jollekulle toiselle. Hyvästi.

P.S. Onneksi on Niko, joka ehti napata näitä kuvia viimeisistä hetkistäni ensimmäisessä omassa kodissani. 

Täällä on meidän tuoksu

Asia nousi esiin ensimmäisen kerran varmaan jo viime syksynä. Olimme molemmat hiukan turhautuneita siitä, että jouduimme raahaamaan viikosta toiseen eräänlaista muuttokuormaa mukanamme. Vaikka välimatka oli lyhyt ja tavarat siirtyivät paikasta toiseen suhteellisen helposti repussa, alkoi olla uuvuttavaa kanniskella tavaraa edes takaisin muutaman päivän välein. Esimerkiksi ruokaostoksilla piti aina miettiä, kuinka monta päivää vielä asutaan tässä osoitteessa. Että kannattaako ostaa yksi vai kaksi purkkia maitoa tai tehdäänkö ruokaa vain yhdelle päivälle useamman sijasta. Olimme seurustelleet vasta puolisen vuotta, mutta asuimme käytännössä yhdessä. Erillään nukutut yöt ovat jääneet koko yhdessäolomme aikana muutamiin poikkeuksiin.

Puhuessamme asiasta päädyimme aina samaan lopputulokseen: ei ennen kuin takana on kokonainen vuosi seurustelua. Eihän meillä ole mikään kiire. Ja kun tuo maaginen vuosi yhdessäoloa alkoi olla täynnä: ei ennen kuin kohdalle osuu juuri-se-oikea. Eihän meillä ole mikään hätä minnekään. Olen itse ollut koko ajan varsinainen jarruttelija. En halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, en katua jälkikäteen. Mutta kevään tullen aloin itsekin lämmetä ajatukselle yhä enemmän. Aloin olla todella kyllästynyt ja väsynyt siihen, että aina piti suunnitella elämää niin paljon eteenpäin. Tuntui houkuttelevalta ajatella, että molemmat voisivat koko ajan elää omien tavaroidensa ympäröimänä. Huomasin, että siirtyessämme osoitteesta toiseen (huolimatta siitä, oliko osoite minun vai hänen), minut valtasi suunnaton haikeus ja epämukavuuden tunne. Olin juuri tottunut siihen, miten asiat yhdessä paikassa olivat, enkä olisi millään halunnut siirtyä muualle.

Sitten se-oikea, tai ehkä paremmin sanottuna se-riitävän hyvä-sillä-täydellistä-ei-ole-olemassa ilmaantui.  Näytössä emmimme molemmat jonkin aikaa, mutta Niko rohkaisi ja minä rohkastuin, ja teimme hakemuksen. Ja kuinkas ollakaan, vajaan kahden tunnin päästä allekirjoitimme sopimukset. Nyt, vajaa kaksi kuukautta myöhemmin, istun yhteisessä keittiössämme muuttolaatikkokaaoksen jo hiukan hellitettyä, mutta silti takaraivossa kiusaten ja härnäten. Nautin siitä, että olemme nyt molemmat omassa kodissamme. Kumpikin niin omien kuin yhteisten tavaroidensa ympäröimänä, yhteisiä tai erillisiä asioita touhuten, sekä etsien ratkaisuja erinäisiin järjestely- ja sisustuskysymyksiin.

Olemme nyt nukkuneet yhteisessä asunnossamme viisi yötä ja eilen saimme omat nimemme oveen. Päivisin järjestelemme tavaroita ja tyhjennämme eteistämme vähän väliä tyhjentyneistä banaanilaatikoista. Tuskastelemme kattovalaisimien ja säilytystilan kanssa (keittiötarvikkeita on tilaan nähden aivan liikaa!) ja hetken mielijohteesta saattaa toinen juosta clasulle hakemaan puuttuvaa letkunpätkää tai muuta vastaavaa. Illan tullen kuuntelemme Spotifysta Nikon meille tekemää soittolistaa Muutto-ilta-relax-2016, katsomme kympin uutiset tai saunomme ensimmäisessä yhteisessä saunassamme. Mietimme, miten ihanalta tuntuu kun on yhteinen koti. Ja miten hyvä tunnelma kodissamme vallitseekaan. Kuinka hyvältä tuntuu nukkua täällä. Ja herätä. Kuinka huonekalut, jotka aikaisemmin eivät näyttäneet oikein miltään, sopivat kuin nakutettu tänne.

Olen huomannut, että olen itse myös jotenkin hassulla tavalla vapautunut. Vaikka olemme jakaneet arkemme tähänkin asti yhdessä, huomaan vasta nyt, että tietynlainen vieraanvaraisuus ja varovaisuus on ollut ainakin minun puolestani välillämme, kunnes se katosi sillä hetkellä kun saimme avaimet  uuteen asuntoomme. Eilen huomasimme, että täällä tuoksuu meiltä. Aika hyvä fiilis.

Pari sanaa kesästä

Tämä postaus on pyhitetty kesälle. Vaikka se on Suomessa lyhyt on se mielestäni myös parhaimmillaan todella kaunis ja monivaiheinen. Toukokuun loppu tuo koivujen silmuineen ja syreenien huumaavalla tuoksulla aavistuksen kesästä. Aamukahvit terassilla ja niin lämpimät iltapäivät, että on pakko sulkea ikkunat ja vetää verhot eteen sekä hakea kaupasta jäätelö, ovat varmoja merkkejä siitä, että kesän huippupäivät eivät viivy enää kaukana. Kesäkuun alussa  täyteen kukkaan puhjenneet ruusupensaat muistuttavat minua aina lapsuudesta ja siitä, miten vapaus kutkutti koko kehossa kärsimättömästi ja innokkaasti kun kesäloma lähestyi lähestymistään. Pitenevät illat ja hinku pysyä ulkona vielä pitkään nukkumaanmenoajan jälkeenkin kertoivat puolestaan siitä, että mielessä olivat jo ihan muut jutut ja tekemiset kuin seuraavan aamun aikainen kouluun lähtö. Heinäkuun parhaat puolet ovat liittyneet usein helteisiin päiviin, joita on voinut viettää joko kaupungissa tai mökillä, mutta takuuvarmasti rannalla makoillen ja välillä vedessä viilentyen. Heinäkuussa ihan parasta on tietenkin myös kaikki ihanat marjat, joita saa syödä huoletta litratolkulla. Mansikka, mustikka ja kaikkien marjojen kuningattarena vadelma täyttävät vatsan joko sellaisenaan tai erilaisiin herkkuihin ja salaatteihin sujautettuina.

Viime vuonna vietin ensimmäisen opiskelukesäni. Se tarkoitti sitä, että suoritin kesäkuussa ja elokuussa pari kurssia, joihin opiskelin kesän muiden puuhien ohella. Heinäkuun pidin kokonaan vapaana, koska silloin myös tuore poikaystäväni vietti omaa kesälomaansa. Keskikesän päivät ja viikot sisälsivät valtavasti kaikkea kivaa tekemistä ja ennen kaikkea reissaamista. Oli Helsinkiä, Tamperetta ja Tallinnaa. Ja toki mukaan mahtui myöskin tätä ihanaa, jo edellisessä tekstissä kehumaani, kesä-Turkua. Tulen varmaan ikuisesti muistamaan ne lämpimät aamupäivät, jolloin päätimme ihan äkkiseltään lähteä pitkälle kävelylle ja piknikille Aurajoen varrelle. Ruisrock ja Flow pääfestivaaleina sekä Aurafest ja Tammerfest lyhyen varoitusajan yllättäjinä ovat kaikki painuneet mieleeni vahvoina elämyksinä viime kesältä. Ensimmäinen yhteinen matkamme Tallinnaan oli myös huikea kokemus, jonka katastrofaalisille loppumetreille rankkasateineen ja tulvivien katujen pilaamine converseineen olemme saaneet naureskella monia kertoja jälkikäteen. 

Tänä kesänä lomailu on jäänyt ja tulee jäämään osaltani vähäiseksi. Suoritan tänäkin kesänä yhden kurssin, mutta sen lisäksi olen 3-5 päivää viikosta töissä. Niin ja onhan sitten se yksi vähän isompi projekti tai elämänmuutos, joka vie lähestulkoon kaiken vapaa-ajan, ja josta kerron tarkemmin tuonnempana. Yhden asian olen tänä kesänä huomannut aivan selkeästi. Vaikken ehdikään nauttia kesällä siitä kaikesta, mistä olen pitkän talven ja kevään mittaan haaveillut, voin kuitenkin antaa kesäfiiliksen tarttua itseeni ja virkistää oloani ja mieltäni. On ihanaa nukkua pitkään ja nauttia aamupalaa terassilla ennen iltavuoroa. Vapaapäivänä on luksusta kävellä Turun kauppatorilla ja ahmia kaikilla aisteilla itseensä kesää. Tai juosta kuuden kilometrin lenkki rauhallisessa ja vehreässä ympäristössä. Iltavuoron jälkeen on kiva palata kotiin kun on lämmin ja valoisaa. Tuntuu, että aikaa on lähes loputtomasti.

Vaikken ole täysin vapaa ja vaikka joudun luopumaan joistakin sellaisista asioista, joita haluaisin ehdottomasti kesääni sisällyttää, voin silti elää tämän ohikiitävän hetken täysin rinnoin nauttien niistä asioista, jotka tämänhetkisessä tilanteessani ovat minulle mahdollisia. Kuten vaikka siitä, että kotona odottaa yksi lomalainen, joka on saanut yhtä ja toista hyödyllistä aikaiseksi työpäiväni aikana ja jonka kanssa voi paitsi nautiskella siitä aamupalasta auringonpaisteessa, myös kävellä illan viilentyessä pitkin katuja ja ihailla hämärtyvän kesäillan tunnelmaa.

Kannustankin kaikkia, myös itseäni, ottamaan kaiken irti tästä kesästä. Juuri niinkuin se meille kullekin tänä vuonna on mahdollista. Ja voin luvata, että kyllä ne ruusupuskat kukkivat taas seuraavanakin vuonna.

Ihanaa heinäkuuta!

Ruissi

Ruissiviikonloppu. Se tuli niin nopeasti, että vasta eilispäivän puolivälissä tajusin kokonaan eläväni sitä jo. Viime vuonna matkasin viikonlopun jokaisena päivänä Nikon kanssa Ruissaloon hikisessä ja kovaäänisessä bussissa, nautin toinen toistaan paremmista keikoista kaveriporukassa ja kahdestaan. Paluumatka sujui aina kävellen noin tunnin mittainen matka väsynein jaloin takaisin keskustaan. Tuo matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti analysoiden päivän elämyksiä ja nauttien ihanasta kesä-Turusta yhdessä.

Kaiken huipentumana pidän viimeistä katsomaamme keikkaa sunnuntai-iltana. Olimme jo kauan aikaa sitten päättäneet, että Mew:n keikka on Ruissimme viimeinen, ja tämä päätös oli ehdottomasti yksi parhaista tekemistämme. Se tunnelma tuolla keikalla ja sen jälkeen... Kun lähdimme kotiin, tuntui lähes raa'alta alkaa puhumaan kokemastamme ääneen. Mew:n luoma tunnetila oli sellainen, josta halusin pitää viimeiseen asti kiinni, jäädä siihen. Ja mikä hassuinta, pystyn tavoittamaan yhä edelleenkin jotain siitä.

Viime vuoden Ruisrock oli siis monessa mielessä ainutlaatuinen. Olin ollut Ruississa aikaisemmin vain kerran ja silloinkin vain kahtena päivänä. Viime vuonna tapasin kuitenkin ihmisen, joka jakoi innostukseni (ja joiltakin osin myös ylitti sen!) musiikkia ja keikkoja kohtaan. Yhteisestä Ruisrock-viikonlopusta sovittiin jo todella varhaisessa vaiheessa, ennen kuin edes kunnolla tunnettiin toisiamme. Lisäksi muu Ruissiporukka oli mitä mainioin: nautiskelimme festaritunnelmasta välillä isollakin porukalla, jossa yhdistyivät tyttöporukkamme yliopistossa sekä heidän siippansa ja ystävänsä.

Tänä vuonna sain seurata Ruissia viime vuodesta täysin poikkeavalla tavalla. Olin koko viikonlopun töissä, mikä esti paitsi oman osallistumiseni, myös mahdollisti ruissiväen tarkastelun hiukan erikoisesta näkökulmasta. Oli huvittavaa seurata festarikansaa kassan takaa kertakäyttösadetakkeja ja aurinkorasvaa myyden. Ilahduin siitä monipuolisesta asiakaskunnasta, joka myymäläämme hallitsi noina muutamana tuntina viikonlopun päivinä. Värikkäitä asuja kukkaseppeleineen ja lettikampauksineen näkyi joka puolella. Ihmisten puheessakin kuuli koko murteiden kirjon, mikä oli ihanan virkistävää. En varsinaisesti kaivannut festareille, mutta pakko myöntää, että iltapäivän tunneille ehdittäessä ja myymälän yhtäkkiä hiljentyessä mieleeni hiipi pieni haikeus. Sinne ne nyt sitten meni. 

Turussa asuminen tarjoaa mitä mainioimmat puitteet omalle osallistumiselle suomen vanhimmalle rock-festivaalille. Pidän Ruisrockia muutenkin yhtenä Suomen ehdottomasti monipuolisimmista ja kiinnostavimmista festareista. Viime vuonna oli aivan huikeaa kokea, miten helppoa festareilla käyminen voi olla (minä kun en mitenkään kovasti innostu perinteisestä telttamajoittumisesta). Viikonloppu oli raskas, mutta täynnä elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä. Tämän vuoden vaihtoehto ei kuitenkaan ollut mitenkään huono. Eilen päästyäni iltavuorosta kävimme Nikon alkaneen loman kunniaksi syömässä ja kotiin kävellessämme havainnoimme jälleen merkkejä Ruisrock-väestä. Koko kaupunki on elossa, aurinkoinen, vehreä, iloinen ja raikas. Tällä kertaa nautin Ruissista näin, ulkopuolisena. Se oli hassua, mutta tuntui yllättäen ihan hyvältä. Nyt kun Ruisrock 2016 kääntyy vähitellen auringonlaskupuolelleen, muistelen viime vuoden kokemuksiani ja ajattelen, että ehkä taas ensi vuonna. Se on ainakin varmaa, ettei viime vuosi jäänyt viimeiseksi Ruissikseni!

Toivottavasti kaikki rockaajat ovat nauttineet viikonlopustaan ja pääsevät myös turvallisesti kotiin.


P.S. Kuvat ovat vuoden 2015 Ruisrockista.

Elokuvan voima

Kävimme viime viikolla katsomassa elokuvan Liisan seikkailut peilimaailmassa ja täytyy sanoa, että se oli vaikuttava. Olen varmaan joskus kertonut siitä kummallisuudesta itsessäni, etten ikinä osaa itkeä elokuvissa. Viime tiistaina oli kuitenkin toisin, eikä minun tarvinnut houkutella kyyneleitä tuleviksi, vaan kerrankin jokin minussa antoi itkulle periksi. Elokuva vaikutti minuun monilta osin niin syvästi, että olen jäänyt pohtimaan sen käsittelemiä teemoja tähän päivään asti. Tässä kohtaa täytyy varoittaa, että tekstini saattaa tästä eteenpäin sisältää joitakin juonipaljastuksia, joten jos olet suunnitellut meneväsi katsomaan kyseistä elokuvaa (mitä todellakin lämpimästi suosittelen!) niin tämän lukeminen loppuun on omalla vastuullasi.

Tarinanahan Liisa ihmemaassa kertoo ennen kaikkea itsenäistymisestä, omaksi erilliseksi persoonaksi kasvamisesta ja itsensä kohtaamisesta sellaisena kuin oikeasti ja aidosti on. Liisa on itsenäisen ja voimakkaan naisen malliesimerkki, minkä vuoksi hahmoa onkin pidetty pienille tytöille hyvänä roolimallina. Liisan rohkeus uhmata itseään suurempia ja vahvempia auttaakseen heikommassa asemassa olevia ja pelastaakseen toisten minuuden on aivan uskomaton. Elokuvaa katsellessani mietin toistuvasti, miten paljon hyvää Liisa voisi tässä maailmassa tehdä. Ja mikä parasta: hänen kaltaisiaan ihmisiä todellakin on! Tunnen lähipiirissänikin monta liisamaista persoonaa, jotka omalla positiivisuudellaan ja periksiantamattomuudellaan voivat jakaa ympärilleen käsittämättömän paljon hyvää. Liisasta tulisi varmasti erinomainen psykologi, sillä hän ei pelkäisi epäonnistumisia tai toisten kokemia vaikeuksia, vaan uskaltaisi lähestyä jokaista ihmistä avoimesti ja ennakkoluulottomasti sekä tarjota epätoivoisimmassakin tilanteessa apuansa. Liikutuin elokuvassa tajutessani, miten kipeästi ja kovasti toivoisin olevani enemmän Liisan kaltainen itsekin. Mietin, miten paljon vaatii itsetuntemusta, että voi väsymättä valaa ympärilleen uskoa ja luottamusta maailmaan. Tietenkään en oikeasti usko kenenkään voivan olla täydellinen kopio elokuvan roolihahmosta. Jotakin niin kouriintuntuvaa elokuvan Liisassa kuitenkin oli, että toivoisin pystyväni omaksumaan häneltä edes pienen palasen siitä oikeudentunnosta, valoisuudesta ja päättäväisyydestä, mikä hänestä paistaa.

Elokuvassa ehkä voimakkaimmin minut tavoittanut teema liittyi hyvyyden ja pahuuden väliseen tasapainoon. Yksi keskeisimmistä juonikuluista tarkasteli valkean kuningattaren ja herttakuningattaren välirikkoa ja sen alkujuuria. Oli hienoa, miten niin sanotussa lasten sadussa (ikäraja on 12-vuotta, joten kyllä tämä elokuva mielestäni sopii paremmin nuorille ja aikuisille kuin ihan perheen pienimmille) pahuus-teemaa ei käsitelty perinteisellä tavalla, vaan paljon realistisemmin ja inhimillisemmin. Herttakuningattaren pahuutta huokuva olemus sai elokuvassa selityksen, jonka kautta ei enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö  kuningattaren käytös olisi voinut olla toisenlaisella taustalla aivan erilainen. Oivallus, jonka tein elokuvan aikana oli se, ettei paha ole koskaan puhtaasti paha eikä hyvä puhtaasti hyvä. Ja mikä tärkeintä, pahuudelle tai pahuutta ilmentävälle käytökselle on aina syy ja selitys. 

Elokuvassa herttakuningattaren kokema vääryys lapsuudessa valkoisen kuningattaren taholta oli tarpeeksi aiheuttaakseen sen, että tämä koki ikään kuin oikeudekseen vaatia kaikkien häntä vähänkin uhmaavien henkilöiden päät vadille. Mielenkiintoista ja pysäyttävää oli se, miten vähäpätöisestä asiasta herttakuningattaren käytös ulkopuolisen näkökulmasta oli saanut alkunsa sekä miten pienenpienestä asiasta, yhdestä ainoasta anteeksipyynnöstä, oli lopulta kiinni se, jatkoiko kuningatar julmuuttaan vai ei. Herttakuningatar ei ollut koko elämänsä aikana toivonut mitään muuta kuin että valkoinen kuningatar olisi myöntänyt tehneensä aikanaan väärin ja pyytänyt tekoaan anteeksi. Tämä yhtälö tuntuu tietenkin aivan käsittämättömältä. Herääkin kysymys, kuinka yhdessä ihmissuhteessa kokemansa vääryyden pohjalta voi oikeuttaa itselleen täysin järjettömän ja julman käytöksen viattomia ihmisiä kohtaan. Mutta lopultahan se menee juuri näin ja kohtaamme vastaavanlaista toimintaa jokapäiväisessä elämässämme. Sisällä kaihertava ja polttava vääryyden kokemus kääntyy herkästi muita vastaan löytämättä parempaa tietä ulos. Ja muutenkin, kuka lopulta määrittelee, mikä on oikein ja mikä ei? Voimme sanella lain puitteissa, että päiden katkominen on väärin ja siitä kuuluu saada rangaistus. Itse päiden katkoja saattaa kuitenkin sisimmässään tuntea, ettei mikään teko ikinä riitä paikkaamaan sitä vääryyttä, mitä hän on joskus itse joutunut kokemaan.

Pöyristyttävää, mutta samalla täysin loogista oli se, ettei valkoinen kuningatar halunnut myöntää virhettään pitääkseen kiinni hänelle puetusta viattomuuden kaavusta. Sillä kuka meistä nyt haluaisi myöntää tehneensä pahaa kun kaikki uskovat meistä vain hyvää? Tosiasia on kuitenkin se, ja tämän ymmärsin varsin selvästi ynnätessäni elokuvan tapahtumia havaintoihini omassa elämässäni, ettei kukaan voi välttyä tekemästä joskus pahaa. Tärkeää on tietenkin se, voiko tuota "pahuutta" tai ehkä oikeammin väärin tekemistä hyväksyä itsessään. Jos nimittäin voi nähdä ja hyväksyä omat heikkoutensa ja särönsä, on myös helpompaa pyytää anteeksi ja pyrkiä korjaamaan tekemänsä vääryys. Jos ihminen kieltää itseltään epäonnistumisen, on hänen vaikea sallia myöskään muille ihmisille vajaavaisuuksia tai antaa niitä heille anteeksi. Elokuvassa Liisa uskalsi kohdata itsessään ne asiat, joissa hän oli toiminut kyseenalaisesti. Hän oli riittävän rohkea tuntemaan, että oli tehnyt väärin ja kantoi siten vastuun teoistaan. Liisalle ei ollut vaikeaa pyytää anteeksi, mutta hän ei myöskään jäänyt vellomaan omaan toimintaansa, vaan otti siitä kerralla opikseen. Juuri tämä kertoo mielestäni sellaisesta kypsyydestä, mikä on erittäin keskeistä, mutta mitä kaikki ihmiset eivät ehkä koskaan täysin saavuta. On pelottavaa myöntää tehneensä väärin, mikäli tulkitsee sen saastuttavan heti koko minuuden ja itsestä luodun kuvan hyvänä ihmisenä.

Elokuvan jälkeen olin aikamoisessa ajatus- ja tunnevyöryssä. Puhuimme Nikon kanssa meitä mietityttäneistä kohdista ja kerroin, mitkä kohtaukset olivat liikuttaneet minua sekä siitä, mitä niistä ajattelin. Jatkoimme keskustelua vielä seuraavinakin päivinä, kun osasimme molemmat eritellä ajatuksiamme vähän paremmin. Kauhistelin sitä, miten paljon muistutan omassa lapsellisuudessani ja älyttömissä raivareissani herttakuningatarta. Se teki minut surulliseksi. Onneksi Niko lohdutti, etten hänen mielestään muistuta herttakuningatarta lainkaan, vaikka olenkin välillä vaikea. Ehkä tässä tulee esille juuri se, miten minun pitäisi itse oppia hyväksymään, etten aina onnistu tai toimi kaikkien kirjoittamien sääntöjen mukaisesti. Ehkä voisin tässä suhteessa kasvattaa hiukan itsetuntemustani ja saada siten vähän enemmän rohkeutta ja varmuutta. Ehkä siten voisin jonain päivänä olla pikkuisen liisamaisempi.

  

Tähän loppuun haluan vielä kertoa yhden erikoisen asian. Kun olin pieni ja katsoin sitä Disneyn piirrettyä Liisa ihmemaassa -elokuvaa, en voinut sietää sitä. Ahdistuin kaikista niistä kummallisuuksista, joita pieni Liisa-tyttö kohtasi ihmemaassa. En ymmärtänyt alkuunkaan, mikä elokuvan perimmäinen ajatus oli. Nyt voisin melkeinpä sanoa, että elokuvan Liisa on idolini. Joku, jonka kaltainen haluaisin olla ja jonka toiminnasta yritän ottaa mallia. Tavoitan Liisan tarinassa niin paljon, että pidän sitä tällä hetkellä kenties parhaana satuna. Ehkä tämä muutos suhtautumisessani kertoo jotain sadun luonteesta. Liisa ihmemaassa ei todellakaan ole vain lasten satu. Se on tarkoitettu myös ja mielestäni yhä kasvavassa määrin aikuisille.

Mitä mieltä te olette Liisasta? Entä mitä ajattelette siitä, ettei hyvyys ja pahuus ole toisistaan irrallisia? Ja jos olette käyneet katsomassa Liisan seikkailut peilimaailmassa, niin mitä ajatuksia se teissä herätti?

Ai niin mikä blogi?

En ole nyt ihan varma, mitä pitäisi ajatella siitä, mihin olen muutamalla klikkauksella päätynyt. Lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen tekstikentän avaaminen tuntuu vähän samalta kuin tavata lapsuudenaikainen ystävä pitkästä aikaa. Sitä on innoissaan eikä malttaisi pysyä paikoillaan. Toisaalta jälleennäkemistä värittää myös valtava jännitys. Sitä ei oikein tiedä, mistä puhua tai miten lähestyä. Sitä pelkää, että ehkä toinen on muuttunut liikaa, alkanut ajatella ennen yhteisesti jaetuista asioista eri tavalla. Tunnen suunnatonta epävarmuutta siitä, mitä olen nyt aloittamassa uudestaan.

Epävarmuus oli varmasti myös yksi keskeisimmistä syistä kirjoitteluni vähenemiseen ja lopulta täydelliseen ehtymiseen toissa keväänä. Halusin kirjoittaa, mutta en oikein saanut otetta mistään minua mietityttävästä. Pääsin alkuun, mutta aloin epäröidä ja empiä. En enää jaksanut nähdä vaivaa sen eteen, että olisin saanut kasattua järkevän ja yhtenäisen tekstin, vaikka toisaalta juuri sitähän minä halusin. Tekstivalikossani näkyy useita postauksen raakileita, joita en ole koskaan saanut  julkaisukuntoon. Kevät eteni ja kynnys kirjoittaa kasvoi. Kärsin myös edelleen niin järkyttävistä uniongelmista, että olin päivisin kuin haamu ja pääni tuntui olevan yhtä puuroa. Mistään ei tahtonut tulla mitään enkä jaksanut tarttua enää oikein mihinkään.

Sitten Hän astui mukaan kuvioihin. Hän, josta en uskaltanut keväällä 2015 hiiskua sanaakaan täällä blogissa. Hän, joka sai ajatuksiini niin paljon valoa ja onnea, että olin hetken aikaa ihan hämilläni. Aika kului kuin hujauksessa, kun yhtäkkiä en ollutkaan enää yksin, vaan jaoin arkeni heti alusta asti toisen kanssa. Alkukesästä halusin kirjoittaa todella paljon. Aloitin monta tekstiä, mutta ne kaikki tuntuivat jotenkin epäaidoilta. Samalla kun koin valtavaa tarvetta purkaa ajatuksiani blogiin ja pitää sitä elossa, olin kuitenkin päättänyt rajata sen sisältöä suojellakseni yksityisyyttäni. Jokainen aloittamani teksti olisi sisältänyt paljastuksia uudesta elämäntilanteestani, josta olin kieltänyt itseäni kirjoittamasta ainakaan ihan vielä. Niinpä tekstit jäivät toistuvasti kesken ja julkaisematta.

Syksy tuli ja opinnot alkoivat taas. Toinen opiskeluvuosi oli minulle kaiken kaikkiaan erittäin työläs ja kiireinen. Tuntui, etten päivän aikana ehtinyt paljon muuta kuin istua luennoilla ja kirjastossa. Pahimmillaan tein kellon ympäri töitä, mutta en voi sanoa etteikö minulla olisi ollut muuta vaihtoehtoa, koska tottakai oli. Valitsin vain opiskelun yli muiden asioiden. Ajan kuluessa ajatus blogin päivittämisestä muuttui yhä etäisemmäksi. Välillä jopa unohdin koko blogin olemassaolon pitkäksi aikaa. Käännekohta tapahtui tänä keväänä. Aloin saada muutamalta eri taholta kyselyitä siitä, aionko enää kirjoittaa lainkaan. Se herätti minut. Tuntui hassulta, että joku vielä muisti ja halusi lukea. Saamieni kyselyiden jälkeen avasin blogini pitkästä aikaa ja tajusin jotain: voi miten paljon kaipasinkaan kirjoittamista!

Kevään edetessä ja kesän kynnyksellä blogi alkoi olla mielessäni jo lähes päivittäin. Pohdiskelin, mistä kaikesta haluan kirjoittaa. Suunnittelin blogilleni hiukan selkeämpää suuntaa, joskin totesin myös, että eniten se on minun näköinen silloin, kun voin antaa itselleni luvan kirjoittaa juuri siitä, mistä kullakin hetkellä tekee mieli. Yhden asian opin blogitaukoni aikana: aikaa on vain järjestettävä niille asioille, jotka ovat elämässä tärkeitä. Ja koska kirjoittaminen on minulle tärkeää, koen vastuukseni tarttua tähän haasteeseen.

Vieläkin emmin, kannattaako tätä tekstiä julkaista. Nyt olen kuitenkin myös sitä mieltä, että on aika rohkaistua. Minulla on paljon sanottavaa ja pohdittavaa, jota haluan jakaa. Eiköhän siinä ole syytä riittävästi.

Lopuksi haluan vielä kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat kyselleet blogistani. Teidän ansiostanne aloin taas ajatella, mitä oikeasti haluan tehdä ajallani. Kiitos!