Laukkuja ja analyysejä

Lyhyt lomani on nyt ohitse. Aloitin tänään valmennuskurssin, jolla tulen käymään aina toukokuun puoleenväliin asti suunnilleen neljä kertaa viikossa. Ensimmäinen kerta jännitti minua todella paljon, mutta loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin. Ryhmämme vaikuttaa todella mukavalta, samoin kuin aineisto-opettajamme. Tutorimme vaikuttaa myös aivan ihanalta, sain häneltä viime perjantaina puhelinsoiton, jolloin hän kertoi vähän itsestään ja funktiostaan meidän kurssilla sekä toivotti onnea ja tsemppiä tulevaan kevääseen. On mahtavaa tietää, että sellainen ihminen, joka on käynyt läpi saman rumban ja selvinnyt siitä, on valmis antamaan tukea ja neuvoa läpi kevään. Hän lupasi myös järjestää muutaman kurssiajan ulkopuolisen tapaamisen ryhmällemme, jotta tutustumme toisiimme paremmin ja löydämme toisistamme tukea ja turvaa.

Sain äidiltä ystävänpäivälahjaksi lahjakortin perhetuttumme pitämään värianalyysiin ja lunastin sen tänään. Oli todella ainutkertaista ja mielenkiintoista saada tietoa siitä, mitkä värisävyt juuri minun iholleni sopivat, ja miten niitä olisi sopivinta yhdistellä. Nyt vaan harmittaa yksi asia: rohkaistuin viimein lähes vuoden pohdinnan ja haaveilun päätteeksi ostamaan itselleni viikonloppuna kalliin laukun. Tänään kuitenkin selvisi, että se riitelee kaikella olemuksellaan niitä värejä vastaan, jotka ovat minulle sopivia. Melkein itkettää ihan oikeasti. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta on jotenkin vaan todella väärin, että ensin tuskastelen vuoden verran sitä, voinko nyt ostaa itselleni kivan laukun ja sitten kun viimein saan vaikean ratkaisun tehtyä, kiitoksena on se, että takaraivossani hakkaa laukun olevan väärän värinen...

No joo, tällainen nyt kuitenkin tuli kotiutettua Helsingistä ja tähän hetkeen asti ehdin jo olla superonnellinen.

Kyseessä on tottakai Michael Korsin Jet Set Travel

Värianalyysissa selvisi, että iholleni sopivat kylmät sävyt. Tarkemmin määriteltynä olen vuodenajaltani talvi ja sen mukaan minulle määräytyi kasapäin erilaisia värejä. Itse analyysi tapahtuu niin, että analysoitava istuu peilin edessä kahden luonnonvaloa heijastavan lampun valaistessa meikittömiä kasvoja. Seuraavaksi rintakehälle ja kaulan ympärille aletaan kasata eri värisiä kankaita. Aluksi analysoitava paketoidaan kerralla kaikilla kankailla, mutta varsinaisen homman alkaessa värianalysoija alkaa poistaa niitä yksi kerrallaan tarkkaillen samalla peilien kautta, miten ihonväri reagoi kankaiden värien muutoksiin. Koko sessio kestää puolestatoista tunnista kahteen tuntiin ja sisältää myös omaan värisävyyn sopivilla meikeillä ehostuksen sekä muistin virkistykseksi värikartan omista sävyistä ja pienen vinkkivihkon värien käyttöön niin vaatteissa, asusteissa, koruissa kuin meikissäkin. Oli kyllä todella uskomatonta huomata, miten jotkut sellaiset värit joiden en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella sopivan minulle, olivatkin ihan hyviä.

Ainut miinus nyt todellakin on se, että melkein alan itkeä kun tajuan, miten paljon "väärän värisiä" vaatteita, koruja, kenkiä ja laukkuja omistan. Ja tietenkin tämä MK harmittaa nyt ihan vietävästi. Tyhmä minä kun en odottanut tuon laukun kanssa viikkoa pitempään!

Look what I've got!

Vihdoin ja viimein: ikiomat, valkoiset Converset!

Jes!

Vapaapäivä

Hei taas!

Tänään aion viettää jonkinlaista vapaapäivää. Nyt aamulla olen vähän järjestellyt paikkoja siivoojaa varten ja ennen puoltapäivää olisi tarkoitus lähteä evakkoon. Ajattelin käydä ainakin Sokoksen 3+1 -päivillä ja ehkä kirpparilla jos jaksan. Hiukan painaa päälle tuo psykologian pääsykoe, mutta ehkä nyt kuitenkin annan itselleni tämän yhden päivän aikaa vain olla ja nauttia siitä, että koulu on lopultakin ohi.

Eilen olimme tosiaan juhlimassa äitiäni ravintola Tiiliholvissa. Saimmekin oikein spesiaalipalvelua, sillä keskiviikkoilta ei taida olla se ihan kaikista suosituin fine dining -ajankohta. Keittiömestari antoi meille hyvin yksityiskohtaiset selostukset jokaisesta annoksesta, sekä antoi paljon hyvin yleistärkeää tietoa siitä, mistä linssit ovat peräisin ja siitä, kuinka vesipullosta voi tehdä koriste-esineen ikkunalaudalle.

Ruokahalun herättäjänä meille tarjoiltiin ruohosipulilla höystettyä madelientä. Kuulostaa pelottavalta, tiedän, mutta se oli aivan mielettömän hyvää!

Ravintolassa oli totta kai ihan hirveän hämyistä, joten valokuvista ei tullut kovin hyviä. Tässä kuitenkin näkyy edes jonkin verran asuani. Päälläni oli siis Vilan punainen pitsipaita sekä Seppälän kiireessä ja paniikissa sovitettu tekonahkahame. Jalassa oli muuten tyttömäistä asua tasapainottamassa rakkaat niittinilkkurini. Koruja ei tietenkään näy taaskaan yhtään, mutta sanottakoon, että niitä oli ranteessa sekä korvissa :)

Alkupalaksi valitsin maa-artisokkakeiton kanikroketin kanssa. Keitto oli suussasulavaa, mutta kanin ystävää minusta ei tullut. Liha oli makuuni hiukan kuivaa, eikä edes maistunut paljon miltään. Lisäksi sisälläni piilevä kasvissyöjä sai piikin sydämeensä kun suuhun meni kania, joka sattuu olemaan yksi lempieläimistäni.

Pääruuaksi söin kuhaa paprikan ja kikherneiden kera. Ei voi muuta sanoa kuin että herkullista oli ja kaikki tuli luonnollisesti syötyä.

Jälkkäriä emme enää jaksaneet, vaan suuntasimme askeleemme taksitolpalle ja rojahdimme väsyneinä ja kylläisinä sohvalle.

Illalla menen Juulialle katsomaan Herkuleksen. Kyllä, siis sen piirretyn. Joskus aikaa sitten tuli Juulian kanssa puheeksi vanhat piirretyt ja selvisi, etten ole koskaan nähnyt Herkulesta. Sovimme sitten siltä seisomalta, että katsomme sen vielä joskus yhdessä. Ja nyt on viimein koittanut se kauan odotettu päivä, kun pääsen sivistämään itseäni ja täyttämään tuon ammottavan aukon lapsuudestani ja vielä maailman parhaassa seurassa! :)

Nyt jatkuu päivä auringonpaisteessa. Nauttikaahan olostanne tänään!

Helpotus tai jotain sinne päin

Huh sentään! Nyt on viimein kirjoitussalin ovet sulkeutuneet edestäni ikuisiksi ajoiksi. Tänään vietin vielä viitisen tuntia matematiikan parissa, ja vähän ennen kahta suljin koulumme juhlasalin oven takanani. Itse kokeesta otin aikamoisen paniikin etukäteen, en kyllä ymmärrä miksi. Tai no joo, tavallaan ymmärrän ehkä jotenkin. Sain matikan preliminääristä nimittäin todella hyvät pisteet, ja sitten kun laskeminen ei enää prelin jälkeen luistanutkaan samalla tavalla, pelkäsin jotenkin mystisesti kadottaneeni laskutaitoni. Mutta nyt voin huokaista helpotuksesta: sain kuin sainkin kaikki kymmenen tehtävää laskettua, olkoonkin että osa niistä on tietenkin väärin.

Hämmennyin suuresti kun tajusin, että koulu on nyt todellakin osaltani OHI. Bussissa matkalla kotiin alkoi melkein itkettää, kun mietin mitä kaikkea olen viime vuosien aikana kokenut, ja miten nyt on aloitettava ns. uusi lehti elämässä. Tuntuu niin tyhjältä kun yhtäkkiä ei olekaan sitä selkeää päämäärää, jota kohti taistella. Tai siis se päämäärä on nyt jotain muuta kuin vielä eilen. Ja luonteelleni ominaisesti aloin potea ehkä vähän huonoa omaatuntoa kun mietin, että olisin voinut kirjoittaa vielä vaikkapa historian tai yhteiskuntaopin. Tai miksen vaikka fysiikkaa tai kemiaakin? No joo, yritän tukahduttaa nuo ajatukset, eiköhän minulle tämä kuusi ainetta riitä!

Tulin vain pikakertomaan kuulumiset, sillä ihan kohta lähden vanhempieni kanssa Tiiliholviin syömään äitini 55-vuotispäivän kunniaksi. Asukuvaa sun muuta on mahdollisesti tiedossa myöhemmin. Nyt juhlimaan!

Mukavaa keskiviikkoiltaa everybody!

My life in books

Olen aina ollut aika huono lukemaan. Lapsena minulle luettiin aina iltasatu, ja vielä todella pitkään. Muistan äitini lukeneen minulle ainakin neljä ensimmäistä Potteria sekä Sinuhe Egyptiläisen, eli aika vanhaksi asti olen saanut nauttia ääneen lukemisen ihmeistä. Jostakin syystä kirjat eivät ikinä vetäneet minua kovin voimakkaasti puoleensa ja lisäksi olen melko hidas lukija, joten kirjojen kahlaaminen on välillä tuntunut suoranaiselta työltä. Vasta lähempänä yläkouluikää ja nyt lukion aikana olen löytänyt itsestäni jonkintasoista viehtymystä kirjallisuuteen. Olen saanut nauttia monta ihanaa lukuelämystä, joista on jäänyt mieleeni paljon voimakkaita tunteita sekä muistoja. Olenkin jo jonkin aikaa suunnitellut tällaista kirjapostausta, jossa käyn läpi minulle ehkä tärkeimmät lukukokemukset kertoen niistä kaikista jotakin. On aivan ihanaa päästä vielä kerran sukeltamaan takaisin näiden kirjojen ihmeelliseen maailmaan ja muistella niiden herättämiä ajatuksia ja tunnelmia. Joten olkaapa hyvät, toivottavasti saatte jotakin irti :)

Viidennen luokan keväällä valmistelimme koulussa musikaalia, josta olin suunnattoman innoissani. Perheeni oli kuitenkin varannut etelänmatkan Maltalle ja minun tuurillani se sattui osumaan juuri musikaalin esityspäiville. Olin murheen murtama ja vihainen. Matka ei kiinnostanut minua yhtään, vaikka aikaisemmin olin ollutkin innoissani pääsystä ulkomaille. Tuntui, kuin minut olisi kiskottu väkisin irti juuristani, olisin tehnyt mitä tahansa että olisin päässyt kavereitteni kanssa esiintymään.

Hieman aikaisemmin isäni oli saanut jostain (mieleeni on jäänyt, että hän olisi voittanut jostakin ympäristöaiheisesta kilpailusta) Anneli Jussilan kirjan Villit vihreät saaret. Jotenkin sitten satuin ottamaan juuri tämän kirjan mukaani Maltan matkalle, ja se oli murtuneen mieleni suoja tuolla matkalla. Kirja kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Lumikista, joka lähtee kesälomalla sukulaistensa mökille täysin tylsistyneenä. Hän päättää tehdä täydellisen muodonmuutoksen, koska on kyllästynyt itseensä kohdistuviin paineisiin liittyen milloin mihinkin: ulkonäköön, koulunkäyntiin, tulevaisuuteen... Hän leikkaa tukkansa ihan lyhyeksi ja vetää päällensä löysät vaatteet, jonka jälkeen häntä voisi hyvin luulla pojaksi. Pian Lumikki törmää paikalliseen luonnonsuojelujengiin, jossa kaikki ovat poikia, eikä mukaan tyttöjä otettaisikaan. Pojat kuitenkin erehtyvät luulemaan Lumikkia pojaksi ja niin alkaa pitkä kamppailu uskottavuuden ja suosion saavuttamisesta poikien keskuudessa sekä luonnon suojelemisessa. 

Kuulostaa tylsältä, tiedän. Tämän kirjan ydin olikin Lumikin (poikana Mikkinä tunnetun) sekä Masan (yhden pojista) todella sytyttävä rakkaustarina. Nytkin kun kirjoitan tätä muistan, miten lumoutunut olin lukiessani kertomusta poikatytön rakkaudesta hellään ja luonnonläheiseen poikaan. En todellakaan tee oikeutta tälle kirjalle –huomaan–, mutta sanottakoon, että luin kirjan monta kertaa, haaveilin vastaavasta onnesta ja elin tarinassa koko tulevan kesän ja ehkä vielä seuraavankin.

Harri Sirolan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen on kirja, jota äitini suositteli minulle aikanaan. En muista tarkkaan, minkä ikäisenä tämän luin, mutta se oli kyllä todella vaikuttava kokemus. Erityisen yllättävää kirjassa oli sen voimakas seksuaalisuus ja se, miten kauniisti ja hyvin se oli saatu kulkemaan tarinassa. Lisäksi kirja oli minulle tärkeä siksi, että se käsitteli uskonasioita eri näkökulmasta kuin yleensä. Kirja siis tosiaan kertoo Jeesuksen tarinan, mutta toki kirjailijan itsensä kuvittelemana. Ja nyt, nimenomaan kuvittelemana, sillä niin todentuntuiselta kuin kaikki kirjassa kerrottu tuntuukin, ei lukijalle jää yhtään epäselväksi että kyseessä on täysin subjektiivinen näkemys Jeesuksen elämästä. Joka tapauksessa, kirja sai minut ajattelemaan, tuntemaan ja pohtimaan. Se herätti voimakkaita mielikuvia siitä, mitä tuohon aikaan on saattanut olla, ja toisaalta miten vähän voimme oikeasti tietää mistään muusta kuin siitä, mitä itse olemme kokemassa.

                                        

Hehheh, minun ei oikeasti tarvitsisi ikinä käydä kirjastossa. Isäni lukee valehtelematta tahdilla neljä kirjaa viikossa ja rakastaa siis kirjallisuutta niin paljon, että haluaa itse omistaa joka ainoan lukemansa opuksen. Parhaimmassa tapauksessa hyllyistämme saattaa löytyä sama kirja suomeksi, ruotsiksi sekä englanniksi. Kuvassa näkyy ainoastaan olohuoneen kirjahyllymme, joka on suurin laatuaan. Sen lisäksi kotonamme on pienempiä hyllyjä TV-huoneessa, makuuhuoneessa, työhuoneessa sekä tietenkin omassa makuuhuoneessani.

Potterit mainitsinkin jo, mutta niitä ei todellakaan voi sivuuttaa tässä listassa. Ne ovat nimittäin niitä kirjoja, joiden kanssa voin sanoa todella kasvaneeni. Olen lukenut jokaisen moneen moneen kertaan löytäen niistä aina uusia kerroksia ja tutkaillen niitä joka kerralla hieman eri näkökulmasta. Tämä kuudes, Harry Potter ja puoliverinen prinssi oli minulle ehkäpä kaikista voimakkain lukukokemus.

Luin kirjan yläasteikäisenä yhdellä syyslomalla. Muistan, kuinka makasin sängylläni luukuttaen Sunrise Avenuen On the Way to Wonderland -levyä (miten nolo voi ihminen olla?) ja ahmien sivu sivulta, luku luvulta tätä kirjaa. Jostakin syystä juuri tuo kuuntelemani musiikki avasi täysin ainutlaatuisen ikkunan taikamaailmalle. Syvennyin kirjaan enemmän kuin yhteenkään aikaisempaan ja muistan edelleenkin, miten samastuin kirjan yhteen hahmoon, Ronin pikkusiskoon Ginnyyn. Totta kai, sillä olihan tässä kirjassa erityisen vahvasti esillä Harryn ja Ginnyn rakkaus, ja kukapa nyt ei tahtoisi seurustella Harry Potterin kanssa???

Ei, minäkään en välttynyt Houkutusbuumilta. En, vaikka olinkin tietyllä tavalla "myöhäisherännyt". Parhaat kaverini alkoivat hehkuttaa näitä jo hyvissä ajoin silloin kuin muukin maailma, mutta minulta meni alussa koko juttu niin sanotusti ohi. Silloinen paras ystäväni kyllä kertoi minulle, miten ihania nämä kirjat olivat ja miten niitä ei voi kuin ahmia ahmimistaan. Luin ensimmäisen kirjan ehkä kahdeksannella luokalla (en siis kuitenkaan ihan hirveän paljon myöhässä) ja se oli välitön sensaatio. En osaa selittää miksi, mutta kertakaikkiaan huomasin taas uponneeni jonnekin todella syvälle omaan haavemaailmaani sekä pakenevani todellisuutta kirjan sivuille. En nähnyt maailmassa mitään parempaa, kuin Bellan ja Edwardin rakkauden ja suunnilleen rukoilin mahdollisuutta herätä jonakin päivänä Bellana ja saada kokea tuo kaikki.

Vaikka kirjasta hohkattiin kyllästymiseen saakka, oli se minulle todella henkilökohtainen kokemus. En halunnut keskustella Edwardista kenenkään ystäväni kanssa liikaa, sillä pidin häntä oman haavemaailmani symbolina. En irrottanut, vaikka ulkomaailma kutsui minua ja vaikka äitini jaksoi huomauttaa, että luin aina samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan. Houkutukset olivat Pottereista seuraava askel kohti aikuistuvaa, nuorta Saaraa ja pidin niitä mukanani ehkä huolestuttavankin pitkään. Toisaalta ajattelen itse, että ne ovat kumpikin ainoastaan osoitus siitä, minkälainen lukija olen: jos joku kirja ja tarina iskee minuun, en meinaa päästä siitä irti millään. Uskon, että suuri vaikuttava tekijä on myös ollut tuon aikainen muu elämäntilanteeni: minä todellakin halusin paeta todellisuutta. Vaikeimpina aikoina muistan, kuinka heti aamulla herättyäni odotin jo seuraavaa iltaa, kun saisin mennä sänkyyn ja lukea taas Stephenie Meyerin Houkutusta.

Yhdeksännen luokan puolessa välissä elämässäni tapahtui suuri muutos: riitaannuin rajusti pitkäaikaisimman parhaan ystäväni kanssa ja välimme menivät totaalisesti poikki. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miten selvisin tuosta vuodesta. Tielläni oli ystävän menetyksen lisäksi nimittäin paljon muutakin kurjaa ja haastavaa. Olin luokallamme todella epäsuosittu, välillä ehkä kiusattukin. Menetettyäni parhaan ystäväni olin siis hirveän yksinäinen, eikä tilannetta helpottanut se, että äitini sairastui toistamiseen vaikeasti työuupumukseen.  Ajattelen, että olin jo tuolloin sairastunut itsekin masennukseen.

Vamppyyritarinoiden ohella minua auttoi yllättäen oma äidinkielen opettajani, jonka kanssa keskustelin tuolloin usein tunnin jälkeen kuulumisistani. Hän osoitti huolensa minua kohtaan ja jotenkin pelkällä läsnäolollansa kannusti minua jaksamaan eteen päin. Vuoden lopussa sain äidinkielen stipendin, joka oli kirjapalkinto. Janne Tellerin Yhtään on kirja, jonka hotkaisin yhden vuorokauden aikana. Ei ehkä mikään uutinen sellaiselle, joka yleensäkin on nopea lukija, mutta kuten sanottu, minulle lukeminen on aina ollut melko hidasta touhua. Itse kirjasta en osaa muuta sanoa kuin että se kuvastaa osuvasti todella hankalia ja ahdistavia tunteita sekä pelkoja ja on lisäksi niin vahvaa kerrontaa, ettei päästä hevillä otteestaan. Suosittelen jokaiselle vähänkin pohtivalle luonteelle. Plussaa on se, että kirja on todella ohut. Joku nopsa lukee sen varmaan tunnissa tai kahdessa :)

Sitten päästään lukioon. Heti ensimmäisenä vuonna äidinkielen 2 kurssilla eteemme iskettiin kirjalista, josta tuli valita itseäsä kiinnostava teos. Tarkoituksena oli kurssin lopussa pitää lyhyt kirjallisuuspuheenvuoro luetusta kirjasta ja siihen valmistauduttiin paitsi lukemalla kyseinen teos, myös pitämällä samalla lukupäiväkirjaa. Itse päädyin Riikka Pulkkisen Rajaan, enkä ole valintaani tähän päivään mennessä katunut. Kirjasta tuli kertaheitolla yksi suosikeistani ja taas kerran samastuin nuoreen päähenkilöön enemmän kuin laki sallii. Oma pahoinvointini ei näet ollut juurikaan helpottanut, pikemminkin päin vastoin. Oli erittäin helppoa lukea nuoren tytön sisäisestä tuskasta kun pystyin ymmärtämään sitä niin hyvin.

Lukion toisen luokan syksyllä jotakin tapahtui taas. Asetin itselleni tavoitteeksi sivistyä ihan kunnolla. Halusin kerrankin olla se tyttö, josta vanhempani saisivat olla todella ylpeitä. Halusin tietää asioita ja saada uusia kokemuksia, mutta vielä enemmän halusin vain osoittaa pystyväni tiukkaan itsekuriin. Syksyn aikana kahlasin siis klassikon toisensa jälkeen, ja tämä Jean-Paul Sartren Inho oli niistä ensimmäinen. Luin sitä jopa Helsingin reissulla odotellessani kylmällä ja märällä areenalla U2:n konsertin alkamista. Vaikka motiivini kirjan lukemiseen eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset, en siltikään kadu kirjan lukemista. Onhan tämä ilman muuta hieno teos ja varmasti yksi niistä kirjoista, jonka joka tapauksessa olisin joskus elämässäni tullut lukemaan. Ja ehkäpä luen vielä muutenkin uudestaan, en nimittäin muista siitä enää ihan hirveästi...

Viimeisimpiin vahvoihin lukunautintoihin lukeutuu ehdottomasti Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Tapaani kuuluen tarina on melkoisen rankka, mutta äärimmäisen kauniisti ja taidokkaasti kirjoitettu. Kirjassa punoutuu yhteen monta tarinaa ja monen nuoren ihmisen elämän haasteet. Enempää en halua paljastaa, sillä itsekään en lukemista aloittaessani tiennyt kirjasta yhtään mitään. Nyt se on yksi lempikirjoistani.

Huh, tulipa hiukan kerrottua elämäni kirjoista ja samalla näemmä vähän muustakin elämästäni :) Toivottavasti saitte jotain irti ettekä pitkästyneet kuoliaiksi, minulle itselleni tämä oli ainakin äärettömän terapeuttista!

Rauhallista sunnuntaita jokaiselle!

Eight things to do

Minulla lukee kalenterin reunassa kahdeksan viikon verran joka viikolle joku tsemppiviesti. Halusin nyt viimeisen spurtin kunniaksi jakaa tsemppaukseni myös teidän kanssa. Haastankin nyt jokaisen kokeilemaan edes jotain näistä ihan ajatuksella. Tarvitsemme kaikki jotain pientä piristystä arjen keskelle aina silloin tällöin. Jos on huono päivä tai muuten paha olla, tekee hyvää pysähtyä hetkeksi ja keskittyä johonkin, mikä saa itselle hymyn nousemaan kasvoille. Elämä kun on paljon hauskempaa, jos on edes jotain pientä mukavaa odotettavaa. Oli se sitten lasi viiniä illalla tai uutuuttaan kiiltävä laukku, jonka aion muuten käydä hankkimassa Helsingistä heti kirjoitusten jälkeen palkinnoksi.

Kaikki kuvat ovat täältä!

Drink some wine and coctails

Eat some chocolate

Sleep well

Sing with all your heart <3

Buy a Cosmo

Cook some really good food

Party hard

Buy something pretty

Pienillä nautinnoilla kuorrutettua loppuviikkoa kaikille!

Sairaana taas... NO WAY!

Uskomatonta. Huomasin eilen heti esseekokeen loputtua, että kurkkuni oli kipeä. Äiti on ollut nyt kohta viikon pahassa flunssassa ja kuumeillut sekä hokenut, että en saa saada nyt tartuntaa. Tiesin siis suunnilleen heti kurkkukivun alettua, mistä oli kyse ja nyt olen taas kipeänä.

Anyway, eilen oli tosiaan äidinkielen esseekoe, mikä tarkoittaa sitä, että äikkä on osaltani nyt viimein FINITO! Edes flunssa ei saa tätä riemua pakenemaan. Perjantaina menen uusimaan englantia, oli kuume tai ei. Onneksi olen siis kirjoittanut sen jo kertaalleen niin ei tarvitse läpi pääsemistä jännittää. Toisin on ensi viikon keskiviikon matematiikan kirjoitusten kanssa. Maol ja laskinhan pitää jättää tarkistettavaksi jo viimeistään paria päivää ennen koetta, mutta olin ajatellut jättää ne kansliaan jo perjantaina englannin kokeen jälkeen. Ja sehän tarkoittaa sitä, että tuon jälkeen laskeminen on hiukan haastavaa. Jos siis olen koko tämän viikon todella kipeä, enkä jaksa laskea, on valmistautumiseni  aikalailla kuopattu ja haudattu. Mutta ei voi mitään, elämä on elämää...

Viikonloppuna vietin tosiaan Ellan synttäreitä ja sunnuntaina olin Samuli Putron konsertissa Lauran kanssa. Vaikka tiukka aikataulu tuntui aluksi stressaavalta näin kirjoitusten alla, olin silti lopulta ihan tyytyväinen, että minulla oli muutakin tekemistä kuin stressata tulevasta. Tänään on Ellan oikea syntymäpäivä ja meidän piti tehdä jotain hauskaa sen kunniaksi. Valitettavasti en nyt kuitenkaan uskalla lähteä yhtään minnekään ja fiilis on siltä osin todella maassa. Olisi ollut todella ihanaa viettää Ellan synttäreitä tänään ja olin vielä askerrellut hienon kortinkin!

No joo, en viitsi masennella enää enempää, sillä uskon että se ei ainakaan nopeuta paranemista. Sen sijaan yritän tänään kuunnella kroppaani, lukea sen minkä jaksan ja katsella äidin kanssa jonkun kivan leffan. PYSYKÄÄ TE TERVEINÄ!

Viikon varrelta

Tänään olin tunteellinen. Heti aamulla herkistyin kuunnellessani bussissa Sigur Rós:n kappaletta. Olin matkalla koululle viimeistelemään elokuvatyön projektiani. Sain viimein valmiiksi henkilökuvan omasta isästäni ja liikutuin katsoessani valmiin tuotoksen lävitse. Illalla katsoimme elokuvan myös kotona yhdessä viinilasillisen äärellä. Oli ihanaa saada vaivalla tehty työ päätökseen.

Viikonloppuna olin tosiaan Helsingissä käymässä. Kävin parissa näyttelyssä, join parasta kahvia pitkään aikaan, söin valtavan annoksen sushia, katsoin yhden Bondin, näin Tuulia sekä kävin tapaamassa uutta ihmeellistä enkeliä. Vauva oli kertakaikkiaan lumoava näky. Häntä ei voinut kuin tuijottaa. "Harmi vaan", että minut revittiin hyvin nopeasti isompien tyttöjen sekä veljenpoikani Arielin leikkeihin. Oli virkistävää ottaa kontaktia minulle tärkeisiin sukulaisiin. Toivon, että uuden vauvan myötä myös me muut näemme enemmän.

Stockmannin edustalla oli lauantaina alkuillasta lasipullojen soittaja. Koko juttu oli ihan taianomaista ja jotenkin täydellisen käsittämätöntä. Miehellä oli mieletön määrä pulloja, jotka oli jokainen hyvin tarkasti viritetty vastaamaan aivan oikeaa nuottia. Lisäksi mies soitti vielä älyttömän taitavasti ja häntä oli melkein pakko jäädä kuuntelemaan hyytävästä säästä huolimatta.

Jos jotakuta kiinnostaa Helsingissä hyvä ruoka sekä kahvi, suosittelen lämmöllä Forumin Kaarna -ravintolaa. Miljöö on siisti ja lempeä, ruoka ihan mielettömän hyvää ja cappuchino suorastaan taivaallista <3

Tuntuu, että tällä hetkellä on koko ajan todella paljon menossa. Pitäisi valmistautua kirjoituksiin,  jotka alkavat todella maanantaina äidinkielen esseekokeella. Toisaalta tekemistä olisi myös itse ylioppilasjuhlien osalta ja aina tuntuu riittävän niitä ystäviä, joille on liiennyt aivan liian vähän aikaa jo kauan. Olen lähes jatkuvasti menossa, mikä ehkä vähitellen alkaa rassata minua enemmänkin. Vaikka suuri osa tekemisistä on mukavaa, tuntuu kiire ja stressi silti vähän liian raskaalta. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, on juuri nyt ihan omassa päässäkin tarpeeksi taisteltavaa ja miettimistä, niin että energiaa kuluu jo ihan pelkkään olemiseenkin.

Mikä kuitenkin on ihanaa, on se, että viikonloppuni on täynnä iloista tekemistä. Huomenna vietän Ellan parikymppisiä ja olen jo nyt aivan innoissani! Sunnuntaina vuorossa on Samuli Putron konsertti, niin että esseekokeeseen valmistautuminen sujuu mukavasti Tampere-talon penkkiä kuluttaen.

Tällä viikolla on Tampere film-festivaalit, ja olimmekin eilen perheen kesken katsomassa Chaplinin Sirkus -elokuvaa. Se on suosikkini jo lapsuusajalta ja eilinen elävän musiikin säestyksellä suurelta valkokankaalta nähty versio oli todellinen elämys. Lapsena olin kova sirkustelija, jos niin voi sanoa. Olin itsekin jonkun aikaa sirkuksessa ja unelmiini kuului päästä isona ihan oikeaksi sirkustähdeksi. Teimme muutaman ystäväni kanssa useita akrobatiaesityksiä ja noista ajoista on jäänyt minulle erittäin lämpimiä muistoja. Ehkä juuri tämän sirkusinnostukseni vuoksi myös tämä Chaplinin elokuva kolahti minuun jo tuolloin. Chaplinin komiikka on kyllä vertaansa vailla. Nauran itseni kuoliaaksi joka ainoa kerta kun katson hänen elokuviansa. Eilisessä Sirkuksessa hauskuutta loivat paitsi kulkurin aina yhtä huvittava olemus ja kommellukset, myös henkilöhahmojen statuksista ja käyttäytymisestä syntyvät ristiriidat. Hauskin kohtaus oli ehkä se, missä kulkuri tasapainottelee nuoralla kolmen apinan kanssa. Se, mikä elokuvassa minua on kuitenkin eniten vuosien varrella koskettanut, on tietysti kulkurin ja sirkusprinsessan rakkaustarina.

Huomasin eilen katsovani elokuvaa nyt hieman eri näkökulmasta kuin ennen. Muistin, että päähenkilöiden välinen suhde olisi ollut paljon dramaattisempi ja että koko elokuva olisi loppunut paljon surullisemmissa tunnelmissa. Eilen kuitenkin tuntui, ettei tarinassa oikeastaan ollut niinkään kysymys syvästä rakkaustarinasta, vaan ennemminkin siitä, miten erilaisista taustoistaan huolimatta ihmisissä on aina jotain hyvin samanlaista. Lisäksi kulkurin tyttöä kohtaan tuntema syvä huoli ja välittäminen olivat osoitus siitä, miten huonoimmistakin oloista tulevalla voi olla vaikka kuinka paljon annettavaa toisille.

Tässä olivat kuulumiseni tällä kertaa, nyt lähden nukkumaan ja huomenaamulla kohti valokuvauskurssia. Ihaninta viikonloppua kultaiset!

Jäätelöä ja muuta mukavaa

Vietin eilen aamupäivän veljentyttöni seurassa. Kävin hakemassa hänet kotoa ennen kahtatoista ja suuntasimme siitä elokuviin. Ennen leffan alkua söimme aivan taivaalliset jäätelöannokset pingviini jäätelöbaarissa. Valitsimme minttusuklaapingviini -annokset, joissa oli suklaakastiketta, minttu- sekä suklaajäätelöä, kermavaahtoa tai pehmistä, suklaahippuja sekä pätkispaloja. 

  

                                                               

Mahat täysinä menimme katsomaan elokuvan Räyhä Ralf. Se oli muuten tosi hyvä, vaikka aluksi ajattelin etten voisi siitä kiinnostua. Elokuva kertoi pelikoneen hahmosta, joka oli juuttunut pahiksen rooliin. Hän asui kaatopaikalla eikä hänellä ollut yhtään ystävää. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surulliseksi, ja päätti muuttaa elämänsä suuntaa hankkiutumalla pelin muiden hahmojen suosioon vaikka väkisin. Disneyn leffa onnistui taas kerran mielestäni loistavasti herättämään vanhemmassakin katsojassa ajatuksia. Kuten yleensä lastenelokuvissa, myös tässä oli teemana hyvän ja pahan välinen taisto, mutta löysin tarinasta myös melko syvällisiä viittauksia ihmisen persoonallisuuden kehittymiseen. Erityisen puhuttelevaa oli mielestäni elokuvassa punaisena lankanakin kulkeva minuuden etsiminen ja oman itsensä hyväksyminen.

Lastenelokuvissa ehkä ihaninta on sellainen vapaus ja huumori. On ihanaa katsoa välillä sellaista elokuvaa, joka ei pyrikään kuvaamaan maailmaa täysin realistisesti, vaan kuljettaa vaikeissakin kohdissa mukana huumoria ja taianomaisuutta. Minulle jäi Räyhä Ralfista hyvä mieli ja toivon, että veljentyttönikin nautti yhteisestä hetkestämme. Ainakin elokuvasta riitti juteltavaa lähes koko paluumatkan ajan.

Tänään lähden ihan juuri kohta kirjastolle päin. Iltapäivällä näen Emmaa ja sen jälkeen luku-urakan olisi tarkoitus jatkua. Illalla lähdemme kohti Helsinkiä, missä vietän koko viikonlopun. On todella jännittävää ja hauskaa päästä tapaamaan uutta tulokasta. Uuden elämän syntyminen saa minut aina hirmu aurinkoiselle tuulelle :)

Hyvää viikonloppua!