Welcome to the world, little one!

Ihan ensimmäisenä iloiset uutiset: Sunnuntaipäivällä syntyi keskuuteemme uusi ihme. Tulin jo kahdeksannen kerran tädiksi kun vanhin veljeni sai neljännen lapsensa. Olen niin ylpeä ja onnellinen pienen tytön täti!

Taas on uusi viikko lähtenyt vauhdilla käyntiin, onneksi tällä kertaa vähän terveemmissä merkeissä kuin viime viikko. Samalla tervehtyminen on kuitenkin tarkoittanut myös sitä, että viimein on jo todellakin pakko availla niitä koulukirjoja. Ja samalla olen saanut huomata, miten hienosti sitä onkaan taas onnistunut haalimaan kaikenlaista menoa ja meininkiä lukulomalle. Tänään näin lukupäivän jälkeen Ellaa, huomenna menen käymään mummilla, torstaina vien veljen tyttöni Sonjan elokuviin ja perjantaina menen Emman kanssa kahville ja illalla lähdemme Helsinkiin.

Tuntuu toisaalta hirveän väärältä tehdä juuri nyt näin paljon kaikkea muuta kuin opiskelua, mutta toisaalta onhan se niinkin, ettei aivot ihan loputtomasti voi vastaanottaa tietoa. On siis ehkä ihan hyvä saada välillä muuta ajateltavaa kuin englannin vaillinaiset apuverbit tai matematiikan todennäköisyyslaskenta tai derivaatta. Lisäksi äitini on ystävällisesti muistutellut minua ihan joka päivä siitä, ettei minun ihan oikeasti olisi mikään pakko lukea yhtään mitään, jos en halua. No, en ehkä ihan lukematta aio ylioppilaskokeisiin mennä, mutta tätä vauhtia lukemiseen käytetty aika on hyvin hyvin rajallista, ehkä keskimäärin 3h/päivä.

Eilen kävimme iltapäivällä äidin kanssa Stockmannilla. Meille molemmille oli tullut postissa helmikuun kanta-asiakasetuna alennuskuponkeja, ja koska helmikuu on ihan kohta ohi (jippii!), oli korkea aika lähteä metsästämään tavarataivaasta jotain kivaa kummallekin. Shoppailun jälkeen ihmettelimme lähes yhteen ääneen, miten voikaan olla että aina silloin kun mitään etuja tai alennuksia ei ole, tuntuu Stockalta löytyvän vaikka mitä ihanaa. Sitten heti kun on kuponki taskussa, joutuu hyllyjen välissä suorastaan metsästämään mitään vähänkin kivaa. Lisäksi äitini havaitsi, että Stockmannin hinnat on kyllä melko tarkkaan suunniteltu: hän löysi 49,95 maksavan paidan, kun kuponkiedun hintaraja oli 50. No, kaikesta huolimatta kotiutimme molemmat jotain mukavaa.

P.S. Tänään kolahti postista jotain hauskaa siskoltani:

Eiköhän näiden avulla taas hetken aikaa lukuinto pysy yllä :D

What's wrong with the Universe?!

On yksinkertaisesti julmaa saada vuosisadan ärsyttävin flunssa lukuloman ensimmäisenä päivänä.
Julmaa ovat myös tentit silloin, kuin ei olisi energiaa liikkua yhtään minnekään saatika sitten ajatella jotain.
On julmaa laittaa äidinkielen tenttiin pelkästään tyhmiä kysymyksiä niin, että sitten kun niistä valitsee sen vähiten tyhmän, niin huomaakin kohta kirjoittavansa konseptin täydeltä ihan puhdasta paskaa.
On todella julmaa, että joutuu valvomaan yöllä sängyssä peläten sairastuvansa joka puolella jylläävään norovirukseen.
On julmaa, että pitää ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisen lomassa yrittää opetella jotain tyhmiä tilastomatematiikan asioita.
Enemmän kuin julmaa on se, että psykologiaa pääsee opiskelemaan niin häviävän pieni prosentti joka vuosi.
Julmaa on, että kahvi on lopussa silloin kun kaikki nämä muut julmuudet kaatuvat päälle ja haluaisi juoda kupillisen.
Ehkä kaikista julminta on se, että ihmisen täytyy ajatella koko ajan kaikkea sitä julmaa, mitä saa päivän aikana kokea.

JOO, tässä oli vaan pieni purkaushetki sairastamisen, lukemisen ja pahanmakuisen kahvin ohessa. Halusin myös tulla näyttämään erään asian, joka sai minut eilen hyvälle tuulelle.

Uskaltauduin eilen ovesta ulos (lue: oli pakko, koska oli se idioottimainen äidinkielen tentti) ja olinkin menossa ihan koko päivän. Kun illalla tulin tyhjään kotiin, minua odotti kuitenkin yllätys:

Isä oli tuonut kirpputorilta minulle tällaisen söpön peltipurkin. Suorastaan liikutuin. Isällä on tapana huomauttaa minulle aina toisinaan, että muistutan paljon Audrey Hepburnia. Hän on myös yksi suosikkinäyttelijöistäni.

Boksi pääsi heti käyttöön pienten laukussa mukana kuljetettavien esineiden säilytyspaikkana. Isä kylläkin ehdotti, että voisin pitää purkissa tupakkaa... eh eh.

P.S. Isä sai tänään uudet silmälasit ja olihan niitä pakko päästä heti testaamaan tyttärenkin päällä. Isän mielestä näytin fiksulta, minun mielestäni yksinkertaisesti aivan liian kuumalta.

Hulinaviikko ja sen seuraukset

Hullu hulinaviikko englannin kuunteluineen, potkiaisineen sekä penkkareineen ja niiden jatkoineen on nyt viimein selätetty, ja olen virallisesti lukulomalainen.

Menneeseen viikkoon on todellakin mahtunut paljon kaikkea, niin hyvää kuin huonoakin. Todella harmillista on ollut, että olen voinut fyysisesti melko huonosti koko viikon. Minulla on ollut joka päivä pahoinvointia ja heikotusta, joka mitä ilmeisimmin johtuu yksinkertaisesti voimakkaasta jännittämisestä. Olen aina reagoinut herkästi jännitykseen ja stressiin fyysisesti, eikä tämä viikko ollut poikkeus. Pahoinvointi on seurannut minua englannin kuunteluun sekä sen jälkeen penkkarikylttien maalaamiseen. Olen joutunut todella pelkäämään, että sairastun vatsatautiin tai jotain yhtä ihanaa, niin huonoksi vointini on välillä mennyt.

Jotenkin olen kuitenkin saanut itseni raahattua tämän ikimuistoisen viikon jokaiseen etappiin. Harmi vaan, etten saanut huonovointisuuden takia päivistä ihan sitä kaikkea irti, mitä olisin halunnut. Jouduin lähtemään juhlista ajoissa kotiin, sillä tiesin aamun olevan joka tapauksessa vaikea.

Perjantaina, kun muut lähtivät abiristeilylle, minä näin kaveriani ja kävimme elokuvissa. Muuten viikonloppuni kului niinkin kivoissa merkeissä, kuin tilastomatematiikan valmennuskurssilla. Eilen ja tänään oli opetusta aamu yhdeksästä aina kahteen saakka ja hyvin tiiviillä tahdilla: pidimme molempina päivinä vain kaksi viidentoista minuutin taukoa. Kurssilla tuntui tänään siltä, ettei tässä ole mitään järkeä. Psykologian pääsykoe on mielestäni tehty suorastaan mahdottomaksi läpäistä, mistä tietenkin antaa viitteitä myös harvinaisen pieni sisäänottoprosentti. Tämän viikonlopun aikana minulle on selvinnyt uutta ei-niin-mukavaa tietoa pääsykokeen vaatimuksista. Paitsi, että pitää hallita lähes täydellisesti tilastomatematiikka sekä osata tunnistaa kokeen takana annetuista kaavoista virheelliset, on kokeessa käytössä ainoastaan nelilaskin. Se tarkoittaa siis sitä, ettei koko kapistuksessa ole mitään muita toimintoja, kuin plus, miinus, kerto, jako sekä neliöjuuri. Kaikki laskutoimitukset potensseineen, kertomineen sekä binomijakaumineen täytyy osata johtaa niin, että ne voi ratkaista käytössä olevalla laskimella. Olen jo melkein valmis luopumaan toivosta, mutta toisaalta uskon, että psykologia aineena on niin syvästi minua kiinnostava, että haluankin panostaa siihen ja käydä edes kokeilemassa, miltä pääsykoe tuntuu.

Raskas viikko ja viikonloppu on siis taas kerran takana, eikä pahoinvointi ole vieläkään täysin ottanut loppuakseen. Lisäksi heräsin tänään siihen, että nenäni oli ihan tukossa ja kurkku kipeä. Pitihän se arvata, ettei näin stressaavasta viikosta selviä ilman flunssaa. Nyt tunnen itseni todella kipeäksi, olen nukkunut iltapäivällä parisen tuntia, enkä jaksa oikein tehdä yhtään mitään. Ensi viikolla edessä olisi ensimmäinen vapaaviikko, jonka aikana voisin oikeasti keskittyä niin matikkaan kuin englantiinkin. Ei siis tunnu yhtään hyvältä, että saatan joutua viettämään koko huomisen sängyn pohjalla, mikäli tahdon jaksaa olla skarppina tiistaisessa matikan tentissä.

Masentavista kuulumisistani huolimatta viikkooni on mahtunut myös paljon paljon hyvää. Penkkareiden jatkoilla tajusin yllättäen, että olen tutustunut hirveän moneen ihanaan ihmiseen nyt viimeisen lukiovuoden aikana. Oli ihanaa tuntea olevansa tervetullut porukkaan, ja juhlia näiden upeiden ihmisten kanssa koulun päättymistä. Olenkin ollut hämmästyksekseni myös varsin haikealla tuulella tällä viikolla, kun olen ymmärtänyt, etten enää pääse joka päivä näiden ihmisten seurasta nauttimaan. Tuntuu niin arvokkaalta ja etuoikeutetulta saada osakseen ystävyyttä ja välittämistä lyhyenkin tuntemisen jälkeen.

Ihana Ainoni! <3

Muistan, kun ajattelin vielä syksyllä, että on hyvin mahdollista, että vietän viimeisen lukiovuoteni aika yksinäisissä merkeissä. Siitä huolimatta uskalsin tehdä aloitteita ja olla avoin tämänvuotisia abeja kohtaan. Olen tutustunut ihmisiin, joihin olen jo suorastaan kehittänyt jonkinlaisen kiintymyksen. En unohda heitä, vaikka koulu nyt loppuukin. Jos siis vielä vuosi sitten kirosin päätymistäni nelivuotiseksi, olen viimeistään tämän viikon aikana saanut todeta, miten avartava vuosi tämä on ollut. Näin olen saanut etuoikeuden tutustua paitsi oman ikäisiini ihmisiin, myös niihin, jotka viettävät nyt viimeisiä hetkiään lukiolaisina. Tunnen olevani rikas saadessani tuntea nämä kaikki ihmiset. On ollut oikeasti yllättävää havaita, että minut on otettu vastaan kyseenalaistamatta. Minulle on hymyilty ja juteltu, voinnistani on kyselty ja minusta on pidetty huolta. Kun potkiaisissa istuimme nelivuotisten kesken yhdessä nurkkapöydässä, mietin, että ei tämä ole oikein. Halusin toki olla nelivuotisten kavereitteni kanssa ja pidän heistä paljon, mutta halusin myös juhlia koulun loppua muitten abien seurassa. Tätä en todellakaan olisi vielä syyskuussa itsestäni uskonut!

Haluankin siis kiittää kaikkia niitä, jotka ovat olleet mukanani tänä lukuvuonna. Ja tarkoitan tällä ihan yhtälailla vanhoja, pitkäaikaisia ystäviä kuin uusia tuttujakin. On ihanaa tuntea teidät kaikki! <3


Nyt lähden taas vähän lepäilemään, oikein hyvää viikonalkua ihan jokaiselle. Pysykää terveinä!

Kevättä kohti

Ihan näin pitkää bloggaustaukoa en ollut suunnitellut, mutta minkäs sille mahtaa kun päivät täyttyvät ihan huomaamatta kaikesta tekemisestä.

Nyt on kuitenkin niin selkeästi kevät tulossa, etten voinut enää vastustaa kiusausta jättää kaiken muun toviksi sivuun ja käydä päivittämässä viimeisimmät kuulumiset tänne blogin puolelle. Kevään tulon huomaa useasta asiasta: perjantaina alkoi kevään ylioppilaskokeet äidinkielen tekstitaidolla. Päivä oli tietysti todella raskas, ja tuntuu vähän siltä, etten ehkä vieläkään ole täysin toipunut sen kuusituntisen rasittavuudesta. Koko viikonloppu kului siis aika tuskaisissa merkeissä toisaalta voimia keräillen ja toisaalta panikoiden.

Onneksi mulla on maailman paras äiti, joka toi pöydälleni ihanan orkidean edellisen, tappamani tilalle.

Kuitenkin vasta tänään olen tosissani tiedostanut, kuinka pitkällä kevättä kohti ollaan menossa. Tämä viikko on minulle SE viikko: 13 vuoden uurastus koulussa päättyy virallisesti. Tunnelmat ovat siis sen mukaiset. Toisaalta olen innoissani, jännittynyt ja odottavalla mielellä, sillä edessä on paljon kaikkea uutta. Toisaalta on aika kauhistuttavaakin olla yhtäkkiä ihan "tyhjän päällä". Ei olekaan enää mitään pakkoa nousta sängystä juuri klo 6.15, vaan päivän voi aloittaa ihan omaan tahtiin nautiskellen kahvikupin ja päivän lehden ääressä niin kauan kuin raaskii. Uuteen aikatauluun tottuminen vie varmaan jonkin aikaa, ja itselleni ehkä vaikeinta tulee tänä keväänä olemaan oman työpanoksen mitoittaminen omaan jaksamiseen. Tai ehkä paremminkin sen työmäärän stressaamisen järkevä määrä.

Tällä viikolla käyn koululla maalaamassa ryhmämme abirekkakylttejä. Huomenna vietän myös iltani koulukavereitten seurassa: meillä on potkijaiset teemalla ghetto (?!). Vielä on vähän epäselvää mitä puen sinne päälle, ja jos olen ihan rehellinen, niin en oikein tuosta teemasta perusta. No, ehkä kakkoset on keksineet jotain hauskaa meidän abien päänmenoksi ja illasta tulee huippukiva. Koskaan ei voi etukäteen tietää! Torstaina herätään sitten abishowta katsomaan, ja sen jälkeen hypätään rekan kyytiin. En ihan oikeasti voi uskoa, että penkkaripäivä koittaa minullekin. Siis että minä pääsen koulusta pois.

Jos tämä viikko on pelkkää hurlumheitä niin sitä tulee olemaan myös tuleva viikonloppu. Muut lähtevät abiristeilylle, mutta minä tunnollisena tyttönä aloitan pääsykokeisiin valmentavan kurssin (jonka siis piti alkaa jo viime viikonloppuna, mutta ilmeisesti tällä hetkellä hieman vajaasta huomiointi- ja keskittymiskyvystäni johtuen missasin ensimmäiset päivät). Lisäksi vietämme lauantaina Juulian parikymppisiä. Juhlahumua on siis tiedossa, ja mikäs sen enempää voisikaan antaa kevättä rintaan?

Kevään merkiksi askartelin itselleni pienen kollaasin. Näitä asioita yritän kantaa mukanani tänä keväänä, ja toteuttaa niitä myös parhaani mukaan.

Mukavaa viikkoa!

Youth knows no pain

Hellou!

Taas kerran on yksi viikko vierähtänyt alta pois ja sunnuntai on saapunut laskien raskaan huolen harteille. Onneksi näitä kouluahdistussunnuntaita ei enää ihan liikaa ole tiedossa: jäljellä minulla on naurettavat kaksi koulupäivää! Tulevalla viikolla on kuitenkin jo useampikin haaste edessä: tiistaina on matematiikan preliminääri, ja perjantaina alkaa kevään kirjoitukset äikän tekstitaidolla. Tänään olenkin yrittänyt epätoivon vallassa kertailla vanhoja äikänvihkoja muistutellakseni mieleeni ne tärkeimmät tekstitaidon vastauksen piirteet.

Eilinen päivä hurahti ohi ihan silmänräpäyksessä. Illalla vietimme lähes pelkästään tyttöporukalla ystäväni Marin parikymppisiä. Teemana oli black & white, ja olin tällaisista teemabileistä pitkästä aikaa todella innoissani. Bileissä oli tietysti hyvän seuran lisäksi tarjolla ihania herkkuja: herkullinen kanasalaatti, tuorejuustotäytteiset ruissipsit, karkit, mahtava booli, sipsit sekä kaksi erilaista kakkua odottivat nälkäisiä syöjiään. Tarkoituksena oli lähteä myöhemmin illalla baarikierrokselle, mutta fiilis oli Marillakin jo niin kova, ettei siihen mitään baareja enää tarvittu. Kotiin lähdin vasta puoli kahden maissa, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että viime yö jäi osaltani vähän turhan lyhyeksi noin niinkuin unen puolesta.

Kuten sanottu, tänään oli sitten taas aika herätä stressaavaan sunnuntaipäivään. Ei siinä muuten mitään, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu jostakin syystä, että on taas vaihteeksi vähän vaikeaa arvioida sopivaa työnmäärää tai sitä, mihin oikeasti kannattaisi laittaa eniten resursseja. Olen aika hyvä vaatimaan itseltäni kovia suorituksia, mutta niin tuntuu olevan järkyttävän moni muukin. Nuoruus on näköjään yleisestikin todella raskasta aikaa, siitä täytyy jotenkin kiemurrella ja taiteilla yli kaikesta epävarmuudesta ja huolesta riippumatta. Olen viime aikoina miettinyt todella paljon juuri sitä, miten muut ikäiseni kokevat tämän vaiheen elämässä. Jollakin tavalla tuntuu niin epäreilulta, että kaikki ympärilläni näyttää menevän eteenpäin, vaikka minä junnaan aina vaan samassa vanhassa. Kaipaisin todella jotain uutta ja jännittävää, mutta toisaalta kaikki muutos tuntuu tällä hetkellä vaan yksinkertaisesti vaikealta ja pelottavalta. Erityisen kateellinen olen niille kaikille ystävilleni, jotka nyt seurustelevat ja saavat osakseen sellaista lämmintä ja hellää läheisyyttä sekä välittämistä. On kivuliasta tuskailla sen kanssa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Ehkä näihin voimakkaisiin tunteisiini liittyy osaltaan myös tämä koulustressi sekä se, että edessäni on melko suuri muutos: koulun loppuminen. Sehän tarkoittaa omalla tavallaan aika suurta askelta kohti uutta ja tuntematonta maailmaa, vaikkei suoranaisesti johdakaan mihinkään tyhjänpäälle jäämiseen -ainakaan vielä...

Lukemisen ohessa kävin tänään myös katsastamassa Tampereen Taidemuseon Dashi -näyttelyn. Kyseessä on siis venäläisen kuvanveistäjän näyttely, ja se oli kerrassaan upea! Harvemmin olen näin vaikuttunut jostain näyttelystä. Patsaat olivat kaikessa kuvitteellisuudessaan niin aidon oloisia, että niitä katsellessa heräsi suuri halu koskettaa. Lisäksi ne herättivät mielessäni paljon tunteita ja ajatuksia, sekä yllätyksekseni aivan suunnattoman himon päästä käymään jossain idässä päin. Olen lähtökohtaisesti nimittäin aika länsimaalaismielinen sillä tavalla, etten suuremmin ole haaveillut mistään kovin eksoottisista ulkomaanmatkoista. Näyttelyssä aloin kuitenkin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsen kokemaan kaiken itämaisen kulttuurin ihan aidosti ja oikeasti. Tästä kaikesta voi siis kyllä päätellä, että taidenäyttely oli katsomisen arvoinen kokemus, ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka Tampereella päin liikkuvat.

Tässäpä taas vähän kuulumisiani. Nyt lähden keittiön puolelle laittamaan meille iltaruuaksi risottoa, nam!

Rauhallista sunnuntai-iltaa ja tulevan viikon alkua!