Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pohdintaa. Näytä kaikki tekstit

perjantai 10. helmikuuta 2017

Ja niin on ihminen hauras

Olen miettinyt. Olen pohtinut ja itkenyt ja vajonnut ajatuksiini. Miten olla riittävän hyvä? Miten jaksaa kannatella toista? Miten olla riittävän vahva, jotta voi kantaa toisen tuskaa? Miten ilmaista empatiaa niin, että se tavoittaa toisen?

Roolini on tänä keväänä niin opinnoissa kuin töissäkin on monella tapaa vastuullisempi kuin koskaan aikaisemmin. Uudenlainen asemani on laittanut rattaat pyörimään mielessäni. Ja tunnen itseni niin epävarmaksi ja heikoksi. Heikoksi kaiken uuden edessä, hauraaksi omien vikojeni kanssa. Tiedän vaativani itseltäni aika paljon. Ajattelen, että voisin olla heti täydellinen ja osata kaiken. Luulen osaavani reagoida juuri oikealla tavalla juuri oikeaan aikaan, epäröimättä. Joku sanoisi, että ei saisi vaatia itseltään täydellisyyttä. Vastahan tässä harjoitellaan. Oppimassahan tässä ollaan. Ja niinhän se on. Mutta minäpä heitän tähän ajatuksen, joka on muhinut viimeisen viikon aikana mielessäni ja puhjennut vähitellen nupusta kukkaan. Entäpä jos (ja olen aika varma, että juuri näin on) en voi koskaan tulla valmiiksi. Asiakastyössä kohtaa jatkuvasti tilanteita, joissa joutuu vastakkain omien tunteiden ja ajatusten kanssa, eivätkä ne aina ole kaikista mukavimpia. Jokainen ihminen tulee tilanteisiin omista lähtökohdistaan ja kokee elämänsä omalla ainutkertaisella tavallaan. Niinpä myös minun reaktioni voidaan kokea milloin juuri sopivina ja milloin täysin sietämättöminä. Ja niinpä ainut asia, mitä voin todella oppia, on oppia sietämään epävarmuutta ja epätäydellisyyttä.

Kysymys kuuluukin, miten olla ihminen ihmiselle? Miten antaa itsensä olla juuri yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin se toinenkin? Miten antaa itselleen anteeksi ne virheet, joita tulee väistämättä tehneeksi? Tällä viikolla koin valtavaa epäonnistumista, vaikka olin juuri ylittänyt itseni ja tehnyt jotain, mitä pelkäsin ja jännitin. Toisena päivänä manasin, ettei minusta näillä pelimerkeillä voi koskaan tulla hyvää psykologia. Mutta mitä oikeastaan on olla hyvä psykologi? Onko se sitä, että onnistuu kaikessa heti täydellisesti? Vai onko se kuitenkin kaikista eniten sitä, että on sinut oman haavoittuvuutensa kanssa? On vaan ja on juuri niin aito, että toinenkin uskaltaa olla.

Päiviä kestäneen harmauden jälkeen herään yhteen aikaiseen aamuun. Olen nukkunut liian vähän. Taas. On huono olo, niin väsynyt ja uupunut olen. Mutta ei auta, on herättävä, noustava ylös. Lähden kävelemään kohti yliopistoa ja kiroan kun pitää olla niin kylmä. Pari askelta ja olen jo jäässä. Olen varmaan niin unessa, etten ensin edes tajua. Ehdin kävellä pitkälle, ennen kuin näen mitään. Ennen kuin tunnen. Kuulokkeissa soi Oh Wonder ja sitten näen. Yhtäkkiä tunnen sisälläni samanaikaisesti painavan haikeuden, ihmetyksen ja onnen. Tunnen itseni hyvin pieneksi ja vaatimattomaksi, mutta se tuntuu juuri oikealta: olen vain pieni osa tätä kaikkea. Kyyneleet nousevat silmiini. Maailman kaunein auringonnousu värittää tieni uuteen päivään. 




Uskon, ettei ole väärin olla heikko. Toivottavasti voin osoittaa, että oman heikkouden hyväksyminen saattaa olla vahvistumisen alku.

Ihanaa ja voimauttavaa viikonloppua!

tiistai 23. elokuuta 2016

Ankaruudesta

To do -listani tänään: opiskele seuraava kappale järkälemäisestä kirjasta, tee muistiinpanot, käy kaupassa, siivoa, tee ruokaa, pese pyykkiä, käy lenkillä, kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Yhtäkkiä kello on kahdeksan illalla ja olen vieläkin listani ensimmäisessä kohdassa. Olen toki ehtinyt tehdä ruokaostokset ja käyttää pyykkikoneen. Olen myös tiskannut ja leiponut. Tavallaan olen tehnyt vaikka mitä, mutta siltikään en ole tyytyväinen. Ja järjestäen listani loppuosa jää minulta vaille kunnollista sitoutumista: kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Rentoudu.

Miksi itseään kohtaan pitää olla niin ankara? Miksi ei voi uskoa olevansa riittävän hyvä ilman äärimmilleen ponnistelemista? Miksi ei voi sallia itselleen joka päivä jotain hyvää ja joskus vähän enemmänkin ihan vain siksi, että tekee mieli? Tuntematta siitä sisintä polttavaa syyllisyyttä? Ja miksi on niin vaikeaa hahmottaa sitä, miten tuo ankaruus itseä kohtaan välittyy myös muille?

On helppo uppoutua työntekoon ja kanavoida kaikki energiansa noihin "välttämättömiin" asioihin. On helppo soimata itseänsä siitä, että tänään ei sitten tullut tehneeksi sitä ja tätä ja tuota, vaikka piti. Todellisuudessa ankaruuden syy on kuitenkin aivan jossakin muualla. Se tarjoaa tavan hukuttaa aikaa. Unohtaa hetkeksi muut mieltä painavat asiat. Ja joissakin tapauksissa. Paeta.

Mutta ankaruudella on myös omat jekkunsa. Ensinnäkin ollessani ankara itselleni ja vaatiessani itseltäni jatkuvaa suorittamista ja pärjäämistä tulen samalla vaatineeksi myös ympärilläni olevilta ihmisiltä liikaa. Vaadin heitä ymmärtämään ainaisen tarpeeni olla hyvä, riittävä ja paras. Ja tähän liittyy ankaruuden toinen kiusa: mikään, mitä ankaruuteni käskee minut tekemään ei koskaan ole tarpeeksi.

Jos ankaruudelle antaa periksi, sen lonkeroihin on helppo jäädä kiinni. Se houkuttelee milloin minkäkinlaisilla vaatimuksilla. Ja sitten kun ankaruudesta on tullut vihollisen sijasta uskottu ystävä, siitä on todella vaikeaa luopua. Pahimmillaan ankaruudesta voi nimittäin kehittyä itseä määrittelevä ominaisuus, eikä omaa olemista osaa kuvitella ilman jatkuvaa suorittamista ja syyllistymistä. Ongelma on tämä: Ankaruuteni vaatii minua olemaan paras kaikessa, eikä siis hyväksy virheitä. Jos  esimerkiksi mokaan jossakin ihmissuhteessa, on virheeni aiheuttama häpeä ylitsevuotava. Vaikka koko asia olisi kuitattu pelkällä yksinkertaisella anteeksipyynnöllä. Ankaruus siirtyy tässäkin suhteessa myös itseni ulkopuolelle. Koska ankaruuteni vuoksi en voi antaa itselleni anteeksi, on minun myös hyvin vaikeaa antaa anteeksi muille. Kuulostaa aika pahalta, eikö vaan?

Haluan oppia olemaan armollisempi. Olen nimittäin todennut, että olisin luultavasti huomattavasti onnellisempi, jos hyväksyisin itseltäni välillä vähän kehnompaa suoriutumista tai mokia. Ja miksi kenenkään kuuluisi väkisin olla onneton? Mikä tärkeintä ja kaikessa nurinkurisuudessaan pysäyttävää: Ollessani liian ankara itselleni en voi koskaan olla niin hyvä ystävä, tytär, tyttöystävä tai joskus tulevaisuudessa auttaja kuin oma ankaruuteni minua vaatisi olemaan. Ollakseni itselleni riittävän hyvä ihminen minun on siis luovuttava edes osasta omaa ankaruuttani. Harjoittelu voi olla vaikeaa ja muutos vie varmasti aikaa, mutta jostakin sen on alettava.

Ollaanhan armollisia, joohan. 

Daughterin biisin myötä toivotan oikein hyvää tiistai-illan jatkoa!


P.S. Jo kesän toinen flunssa menossa... Ei kiva! Mutta ehkä tämäkin siis pakottaa hölläämään vähän ;)



perjantai 8. heinäkuuta 2016

Elokuvan voima

Kävimme viime viikolla katsomassa elokuvan Liisan seikkailut peilimaailmassa ja täytyy sanoa, että se oli vaikuttava. Olen varmaan joskus kertonut siitä kummallisuudesta itsessäni, etten ikinä osaa itkeä elokuvissa. Viime tiistaina oli kuitenkin toisin, eikä minun tarvinnut houkutella kyyneleitä tuleviksi, vaan kerrankin jokin minussa antoi itkulle periksi. Elokuva vaikutti minuun monilta osin niin syvästi, että olen jäänyt pohtimaan sen käsittelemiä teemoja tähän päivään asti. Tässä kohtaa täytyy varoittaa, että tekstini saattaa tästä eteenpäin sisältää joitakin juonipaljastuksia, joten jos olet suunnitellut meneväsi katsomaan kyseistä elokuvaa (mitä todellakin lämpimästi suosittelen!) niin tämän lukeminen loppuun on omalla vastuullasi.

Tarinanahan Liisa ihmemaassa kertoo ennen kaikkea itsenäistymisestä, omaksi erilliseksi persoonaksi kasvamisesta ja itsensä kohtaamisesta sellaisena kuin oikeasti ja aidosti on. Liisa on itsenäisen ja voimakkaan naisen malliesimerkki, minkä vuoksi hahmoa onkin pidetty pienille tytöille hyvänä roolimallina. Liisan rohkeus uhmata itseään suurempia ja vahvempia auttaakseen heikommassa asemassa olevia ja pelastaakseen toisten minuuden on aivan uskomaton. Elokuvaa katsellessani mietin toistuvasti, miten paljon hyvää Liisa voisi tässä maailmassa tehdä. Ja mikä parasta: hänen kaltaisiaan ihmisiä todellakin on! Tunnen lähipiirissänikin monta liisamaista persoonaa, jotka omalla positiivisuudellaan ja periksiantamattomuudellaan voivat jakaa ympärilleen käsittämättömän paljon hyvää. Liisasta tulisi varmasti erinomainen psykologi, sillä hän ei pelkäisi epäonnistumisia tai toisten kokemia vaikeuksia, vaan uskaltaisi lähestyä jokaista ihmistä avoimesti ja ennakkoluulottomasti sekä tarjota epätoivoisimmassakin tilanteessa apuansa. Liikutuin elokuvassa tajutessani, miten kipeästi ja kovasti toivoisin olevani enemmän Liisan kaltainen itsekin. Mietin, miten paljon vaatii itsetuntemusta, että voi väsymättä valaa ympärilleen uskoa ja luottamusta maailmaan. Tietenkään en oikeasti usko kenenkään voivan olla täydellinen kopio elokuvan roolihahmosta. Jotakin niin kouriintuntuvaa elokuvan Liisassa kuitenkin oli, että toivoisin pystyväni omaksumaan häneltä edes pienen palasen siitä oikeudentunnosta, valoisuudesta ja päättäväisyydestä, mikä hänestä paistaa.


Elokuvassa ehkä voimakkaimmin minut tavoittanut teema liittyi hyvyyden ja pahuuden väliseen tasapainoon. Yksi keskeisimmistä juonikuluista tarkasteli valkean kuningattaren ja herttakuningattaren välirikkoa ja sen alkujuuria. Oli hienoa, miten niin sanotussa lasten sadussa (ikäraja on 12-vuotta, joten kyllä tämä elokuva mielestäni sopii paremmin nuorille ja aikuisille kuin ihan perheen pienimmille) pahuus-teemaa ei käsitelty perinteisellä tavalla, vaan paljon realistisemmin ja inhimillisemmin. Herttakuningattaren pahuutta huokuva olemus sai elokuvassa selityksen, jonka kautta ei enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö  kuningattaren käytös olisi voinut olla toisenlaisella taustalla aivan erilainen. Oivallus, jonka tein elokuvan aikana oli se, ettei paha ole koskaan puhtaasti paha eikä hyvä puhtaasti hyvä. Ja mikä tärkeintä, pahuudelle tai pahuutta ilmentävälle käytökselle on aina syy ja selitys. 

Elokuvassa herttakuningattaren kokema vääryys lapsuudessa valkoisen kuningattaren taholta oli tarpeeksi aiheuttaakseen sen, että tämä koki ikään kuin oikeudekseen vaatia kaikkien häntä vähänkin uhmaavien henkilöiden päät vadille. Mielenkiintoista ja pysäyttävää oli se, miten vähäpätöisestä asiasta herttakuningattaren käytös ulkopuolisen näkökulmasta oli saanut alkunsa sekä miten pienenpienestä asiasta, yhdestä ainoasta anteeksipyynnöstä, oli lopulta kiinni se, jatkoiko kuningatar julmuuttaan vai ei. Herttakuningatar ei ollut koko elämänsä aikana toivonut mitään muuta kuin että valkoinen kuningatar olisi myöntänyt tehneensä aikanaan väärin ja pyytänyt tekoaan anteeksi. Tämä yhtälö tuntuu tietenkin aivan käsittämättömältä. Herääkin kysymys, kuinka yhdessä ihmissuhteessa kokemansa vääryyden pohjalta voi oikeuttaa itselleen täysin järjettömän ja julman käytöksen viattomia ihmisiä kohtaan. Mutta lopultahan se menee juuri näin ja kohtaamme vastaavanlaista toimintaa jokapäiväisessä elämässämme. Sisällä kaihertava ja polttava vääryyden kokemus kääntyy herkästi muita vastaan löytämättä parempaa tietä ulos. Ja muutenkin, kuka lopulta määrittelee, mikä on oikein ja mikä ei? Voimme sanella lain puitteissa, että päiden katkominen on väärin ja siitä kuuluu saada rangaistus. Itse päiden katkoja saattaa kuitenkin sisimmässään tuntea, ettei mikään teko ikinä riitä paikkaamaan sitä vääryyttä, mitä hän on joskus itse joutunut kokemaan.


Pöyristyttävää, mutta samalla täysin loogista oli se, ettei valkoinen kuningatar halunnut myöntää virhettään pitääkseen kiinni hänelle puetusta viattomuuden kaavusta. Sillä kuka meistä nyt haluaisi myöntää tehneensä pahaa kun kaikki uskovat meistä vain hyvää? Tosiasia on kuitenkin se, ja tämän ymmärsin varsin selvästi ynnätessäni elokuvan tapahtumia havaintoihini omassa elämässäni, ettei kukaan voi välttyä tekemästä joskus pahaa. Tärkeää on tietenkin se, voiko tuota "pahuutta" tai ehkä oikeammin väärin tekemistä hyväksyä itsessään. Jos nimittäin voi nähdä ja hyväksyä omat heikkoutensa ja särönsä, on myös helpompaa pyytää anteeksi ja pyrkiä korjaamaan tekemänsä vääryys. Jos ihminen kieltää itseltään epäonnistumisen, on hänen vaikea sallia myöskään muille ihmisille vajaavaisuuksia tai antaa niitä heille anteeksi. Elokuvassa Liisa uskalsi kohdata itsessään ne asiat, joissa hän oli toiminut kyseenalaisesti. Hän oli riittävän rohkea tuntemaan, että oli tehnyt väärin ja kantoi siten vastuun teoistaan. Liisalle ei ollut vaikeaa pyytää anteeksi, mutta hän ei myöskään jäänyt vellomaan omaan toimintaansa, vaan otti siitä kerralla opikseen. Juuri tämä kertoo mielestäni sellaisesta kypsyydestä, mikä on erittäin keskeistä, mutta mitä kaikki ihmiset eivät ehkä koskaan täysin saavuta. On pelottavaa myöntää tehneensä väärin, mikäli tulkitsee sen saastuttavan heti koko minuuden ja itsestä luodun kuvan hyvänä ihmisenä.


Elokuvan jälkeen olin aikamoisessa ajatus- ja tunnevyöryssä. Puhuimme Nikon kanssa meitä mietityttäneistä kohdista ja kerroin, mitkä kohtaukset olivat liikuttaneet minua sekä siitä, mitä niistä ajattelin. Jatkoimme keskustelua vielä seuraavinakin päivinä, kun osasimme molemmat eritellä ajatuksiamme vähän paremmin. Kauhistelin sitä, miten paljon muistutan omassa lapsellisuudessani ja älyttömissä raivareissani herttakuningatarta. Se teki minut surulliseksi. Onneksi Niko lohdutti, etten hänen mielestään muistuta herttakuningatarta lainkaan, vaikka olenkin välillä vaikea. Ehkä tässä tulee esille juuri se, miten minun pitäisi itse oppia hyväksymään, etten aina onnistu tai toimi kaikkien kirjoittamien sääntöjen mukaisesti. Ehkä voisin tässä suhteessa kasvattaa hiukan itsetuntemustani ja saada siten vähän enemmän rohkeutta ja varmuutta. Ehkä siten voisin jonain päivänä olla pikkuisen liisamaisempi.
  
Tähän loppuun haluan vielä kertoa yhden erikoisen asian. Kun olin pieni ja katsoin sitä Disneyn piirrettyä Liisa ihmemaassa -elokuvaa, en voinut sietää sitä. Ahdistuin kaikista niistä kummallisuuksista, joita pieni Liisa-tyttö kohtasi ihmemaassa. En ymmärtänyt alkuunkaan, mikä elokuvan perimmäinen ajatus oli. Nyt voisin melkeinpä sanoa, että elokuvan Liisa on idolini. Joku, jonka kaltainen haluaisin olla ja jonka toiminnasta yritän ottaa mallia. Tavoitan Liisan tarinassa niin paljon, että pidän sitä tällä hetkellä kenties parhaana satuna. Ehkä tämä muutos suhtautumisessani kertoo jotain sadun luonteesta. Liisa ihmemaassa ei todellakaan ole vain lasten satu. Se on tarkoitettu myös ja mielestäni yhä kasvavassa määrin aikuisille.

Mitä mieltä te olette Liisasta? Entä mitä ajattelette siitä, ettei hyvyys ja pahuus ole toisistaan irrallisia? Ja jos olette käyneet katsomassa Liisan seikkailut peilimaailmassa, niin mitä ajatuksia se teissä herätti?


lauantai 20. joulukuuta 2014

Just breathe

Syksyn mittaan olen huomannut itsessäni jälleen kerran yhden asian, jota en pääse pakoon: olen äärimmäisen psykofyysinen olento niin hyvässä kuin pahassa. Ominaisuuteni tarkoittaa sitä, että pystyn tuntemaan muissa ihmisissä herääviä tunnetiloja myös itsessäni, mikä kenties lisää kykyäni ymmärtää ja eläytyä. Sen lisäksi kuitenkin havaitsen myös omat psyykkiset tunnetilani koko kropassani, kokonaisvaltaisesti. Usein, jos olen stressaantunut tai ahdistunut, ensimmäiset havainnot (jopa ennen kuin tajuan olevani ahdistunut) ovat pahoinvointi, heikotus, mahakipu... Fyysiset tuntemukset puolestaan laukaisevat minussa entistä kovemman stressin: Miten saan kaiken tehtyä kun olen näin heikossa kunnossa? Apua, tämä on varmaan taas joku mahatauti! Vaikka tiedän ja tiedostan fyysisten oireiden olevan lähtöisin ihan muusta kuin oikeasta fyysisestä sairaudesta, siihen luottaminen, ja varsinkin tilanteeseen vaikuttaminen oireiden jo alettua, on hirveän vaikeaa. Ja noidankehä on valmis.

Eilen sain taas muistutuksen siitä, miten tärkeää on huolehtia elämän perusedellytyksistä. Hyvä ystäväni Jenni kutsui minut viettämään iltaa joogan merkeissä Tampereelle Prana-astangajoogashalaan. Osallistuin suurella mielenkiinnolla kaksi ja puolituntiseen "joulujoogaan", joka kyllä ylitti odotukseni. Miten sattuikaan niin, että tunnin aihepiiri käsitti juuri sen mitä eniten tarvitsin –hengittämisen. Teimme kahden tunnin aikana monia rauhallisia hengitysharjoituksia, joiden tavoitteena oli hahmottaa omat keuhkot ja niiden kapasiteetti. Tunnin aikana huomasin monta kertaa, miten todellakin pelkällä hengittämisellä voi vaikuttaa koko kehon rentouteen ja sitä kautta myös mielen rauhallisuuteen. Hengitysharjoitus voi kuulostaa aivan kummalliselta sellaisesta, joka sitä ei ennen ole tehnyt. Mehän hengitämme koko ajan ja se on meille täysin automaattinen toiminto, mitä ihmeen harjoittelemista se vaatii?! On kuitenkin aivan eri asia hengitellä pinnallisesti keskittymättä siihen ollenkaan kuin pysähtyä tunnustelemaan, miten ilma kulkee oman kehon sisällä ja miltä se tuntuu.

Mielestäni on ihan hassua, miten näin luonnollinen asia voikaan unohtua. Asia, joka kuitenkin vaikuttaa ihan kaikkeen. Koska onhan se aika loogista, että jos puuskutamme jatkuvasti tiheästi ja kiivaasti, on koko kehommekin jännittynyt ja sitä kautta myös mielemme rauhaton. On siis hyvä tietää, että mielensä voi melko vähällä vaivalla saada rentoutuneeksi ja selkeäksi: muistaa vain hengittää.

Haastankin tänään jokaisen kokeilemaan. Et tarvitse mitään välineitä; ainoastaan avoimen mielen, rauhallisen ja hämärän tilan ja pienen hetken ilman mitään häiriötekijöitä. Kokeile, miltä tuntuu olla hetki ihan rauhassa ja ajattelematta muuta kuin omaa hengitystä. Ja mikä tärkeintä: anna armoa itsellesi. Jos heti ei onnistu, älä tuskastu. Mutta aika lyhyenkin ajan kuluttua voit huomata, että olosi on kaikin puolin rentoutuneempi.

Tähän loppuun vielä biisi, joka voi siivittää joulukiireiden keskellä lyhyeen rauhoittumishetkeen ja joka itselläni hyvin vahvasti linkittyy nimenomaan Jouluun:



P.S. Suuri kiitos vielä Jennille vinkistä! <3

maanantai 15. joulukuuta 2014

Viimein se on täällä –joulustressi

Eipä sitä näköjään pysty ihminen välttymään joulustressiltä, vaikka kuinka yrittäisi asennoitua koko hommaan rennosti. Kuten tarkkasilmäisimmät ovat tässä vuosien varrella huomanneet, olen lähtökohtaisesti aikalailla jouluihminen. Se tarkoittaa siis tapauksessani sitä, että nautin suunnattomasti kaikista jouluvalmisteluista: sopivien lahjojen etsimisestä rakkaimmille ihmisille, leipomisesta, korttien askartelusta, kynttilöistä, valoista, tunnelmoinnista...

Tänä vuonna olen löytänyt itsestäni uuden puolen. Yhtäkkiä ei olekaan minkäänlaista joulutunnelmaa mielessä ja kaikki jää viimetippaan. Lähestulkoon kaikki lahjat on vielä hankkimatta, en ole leiponut yhtäkään pellillistä pipareita ja jouluvalotkin pääsivät ikkunaani vasta pari viikkoa sitten. Ajattelin, että okei, tämä vuosi tulee olemaan erilainen. En aio ottaa turhaa stressiä Joulusta, koska syksyni on jo valmiiksi ollut ihan tarpeeksi stressaava. Tänään, ensimmäisenä varsinaisena vapaapäivänäni, tajusin kuitenkin, että enhän minä osaa olla ottamatta pientä painetta jouluvalmisteluista! Juttu on nimittäin niin, että minulle itselleni on tärkeää onnistua osoittamaan lähimmäisilleni onnistuneiden joululahjojen kautta kuinka paljon heistä välitän. Haluan omalta osaltani luoda mahdollisimman onnistuneen ja hyvän Joulun, ja sellainen olen ollut niin kauan kuin muistan. Ydinperheessäni tuntui aina, että olin se, joka asetti Joululle suurimmat vaatimukset ja toisaalta myös se, joka piti huolta siitä, että kaikki tuli toteutettua "oikein". Aikaisemmin en ole kuitenkaan ottanut Joulusta minkäänlaista negatiivista stressiä. Valmisteleminen ja häärääminen on oikeasti ollut tapa virittäytyä tunnelmaan ja rentoutua niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Nyt vain toivoisin, että rauha ja tyyneys saavuttaisivat minut ajoissa ja että osaisin irrottaa turhista huolista.

Aattoni tulee tänä vuonna olemaan erilainen kuin ennen. Vietän sen veljieni perheiden ja isäni kanssa, enkä oikein tiedä mitä odottaa. Uudenlainen Joulu asettaa tiettyjä haasteita ja jännittääkin, mutta toisaalta se on aika hieno juttu. Mielestäni on aina mukavampaa viettää juhlapyhiä isommalla porukalla, ja silloin myös vastuu päivän onnistumisesta jakaantuu useammalle henkilölle. Toisaalta totutusta poikkeava Joulu tarkoittaa myös sitä, etten voi asettaa päivälle samalla tavalla odotuksia kuin ennen, ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Voin mennä veljelleni täysin avoimin mielin ja katsoa, millainen Joulu syntyy meidän porukalla.

Ja entä, jos ihan oikeasti kaikista tärkeintä olisikin se, että onnistuisi luomaan itsellensä mahdollisimman rauhallisen ja hyvän olon Jouluksi? Tuskin kenenkään kannalta on nimittäin hyvä, jos olen itse aattona niin väsynyt kaikista valmisteluista, etten jaksa edes nauttia niiden kantamista hedelmistä. Äiti neuvoi minua eilen lähtiessäni Turkuun ottamaan rennosti ja tekemään asioita, jotka auttavat rentoutumaan. Siksi katkaisinkin hetki sitten jouluaskarteluni ja kirjoitin tämän tekstin. Ja siksi aion nyt keittää itselleni kupin glögiä ja käpertyä sohvan nurkkaan rauhoittumaan.

P.S. Otin tänään joulutunnelmoinnin ja rentoutumisen avuksi parasta "joulumusiikkia". Levylautasellani oli tänään Neil Young, Leevi and the Leavings sekä Florence and the Machine.

Millaisia jouluihmisiä te olette? Ja millainen on teidän joulustressiasteenne?

torstai 11. joulukuuta 2014

Blogiahdistusta ja pieni ripaus joulumieltä

Tiedän, että blogini on ollut hyvin hyvin hiljainen tänä syksynä. Olen monelta yllättävältä taholta kuullut palautetta siitä, ettei minusta kuulu mitään (rakkaat ystävät, soittakaa tai viestittäkää!) ja olen kyllä tämän tiedostanut itsekin vallan mainiosti. Tuntuu ahdistavalta, kun blogi vaan roikkuu ja odottaa niitä miljoonia kirjoituksia jotka aiheen tasolla käyvät mielessäni. Alas istuminen ja kaiken järkevästi ylös kirjoittaminen on puolestaan tuntunut mahdottomalta tehtävältä kaiken koulupuurtamisen päälle. Pitkän päivän (joka yleensä sisältää aika pirusti luettavaa ja kirjoitettavaa), en vain kertakaikkiaan viitsi vaivata aivojani enää yhtään enempää, vaan valitsen lyhyeksi vapaahetkekseni pakollisten pyykkien, tiskien ja siivousten jälkeen muutaman jakson Frendejä.









Kiireen lisäksi voin syyttä hiljaiselostani sitä, että olen koko syksyn ajan pyöritellyt päässäni kysymyksiä liittyen blogiini: Ovatko kirjoitukseni nyt sitä, mitä haluan? Pitäisikö blogillani olla selkeämpi teema ja jos, niin mikä se voisi olla? Kuinka paljon haluan paljastaa itsestäni, kuinka syvälle mennä ja toisaalta kuinka osaan vetää rajan siihen, mikä on liian yksityistä? Ja ennen kaikkea, mikä potentiaalisia lukijoitani voisi kiinnostaa? Haluaisin, että blogini olisi minulle ensinnäkin paikka purkaa ja järjestellä ajatuksiani. Toisekseen toivoisin voivani kehittyä kirjoittajana ja ajattelijana. Kaikista ideaalein tilanne olisi, jos kirjoitukseni herättäisivät lukijoissani ajatuksia tai tunteita, ja blogini saisi sitä kautta erilaisia näkökulmia asioihin. Kuten kaikkien tähänastisten harrastusteni kanssa, tässäkin minua taitaa vaivata laiskuus yhdistettynä epävarmuuteen. Tavallaan on niin paljon helpompaa heittää hanskat heti tiskiin, kun asiat eivät mene heti niinkuin haluaisi. On pelottavaa mokata ja lisäksi on ihan äärimmäisen turhauttavaa laittaa aikaansa johonkin, mikä ei tahdo lähteä käyntiin.







  
Kaikesta huolimatta päätin nyt ylittää itseni ja tulla taas pitkästä aikaa jakamaan näitä ajatuksiani. Tänään oli nimittäin syyslukukauteni viimeinen tentti ja sen vuoksi olen saanut vaihtaa vihdoin paksut opukset ja artikkelit joulufiilistelyyn. En muista, milloin viimeksi olisin ollut A. näin myöhään liikkeellä jouluvalmisteluissa ja B. näin vähän kiinnostunut koko joulusta ylipäänsä. Tänään tein kuitenkin sen, mitä oli jo ihan pakko tehdä. Askartelin muutamat joulukortit, jotka saan huomenna lähetettyä viimeisenä mahdollisena päivänä (Huom. kaikki, joiden kortit odottelevat vielä kaupassa tai pöytälaatikossa!). Yllätyksekseni sain huomata, että kyllä vain, on se askartelu yhä edelleenkin aika kivaa. Kaipasinkin jotain sellaista, missä saan pääni täysin tyhjäksi ja kaupan päälle ihan kivan näköisen lopputuloksen. 











Ensi viikon omistan jouluostoksille sekä joulusiivoukselle. Sitten on hyvä lähteä Tampesteriin viettämään muutama rentouttava lomapäivä. Niin ja ehkä saan ratkaistua myös jonkun näistä blogikysymyksistä. Tekstiaiheita ainakin on jo useampia!

Tsemppiä kaikille, joilla on vielä tenttejä tulossa ja mukavaa joulunodotusta enemmän ja vähemmän joulunmielisille yksilöille!

tiistai 9. syyskuuta 2014

Totuttelua

Muistatteko kun pienenä muutti omaan huoneeseen nukkumaan? Ja kun sen jälkeen harjoiteltiin, miten nukkua oman huoneen ovi kiinni? Muistatteko, miten seuraavaksi irroittauduttiin yölampusta? Ja sen jälkeen unilauluista? Jossakin vaiheessa tuli myös henkinen paine hylätä se kaikista tärkein unilelu...

Muutokset ovat aina olleet minulle erityisen hankalia. Olen tarvinnut tiiviit rutiinit, jotta olen tuntenut oloni turvalliseksi. Pienetkin heilahdukset itselleni tärkeiksi tulleisiin kaavoihin ovat saaneet maailmani järkkymään pahemmin kuin olisi ollut tarvettakaan. Ei siis ihmekään, että nyt asuttuani pari viikkoa täysin vieraassa kaupungissa, olen kohdannut paljon tunteita laidasta laitaan. Olen joutunut hyväksymään sen, että todellakin kotiutumiseen sekä uusien rutiinien kehittymiseen menee oma aikansa. En voi jatkaa täällä samanlaista elämää kuin Tampereella, johtuen jo pelkästään siitä, että nykyinen kotini on hyvin erilainen (tätä on ollut hiukan vaikea hykäksyä). Toisaalta en myöskään voi olettaa, että uudet tavat ja rutiinit istuisivat elämääni heti ja vaivattomasti.


Ensimmäinen viikko Turkua meni kuin sumussa. Koulu tarjosi joka päivälle ja illalle niin paljon ja tiivistä ohjelmaa, että kävin kirjaimellisesti vain nukkumassa kotona. Viime viikolla tapahtumia riitti edelleen joka illalle, mutta tulin arvausteni mukaan niin kipeäksi, että jouduin jättämään väliin muutamat huippukivat bileet. Samaan aikaan kaikki uusi, omat henkilökohtaiset ongelmat, sosiaalinen stressi sekä opiskelupaineet kasautuivat yhdeksi möröksi mieleeni ja lopulta kaikki ahdistus purkautui yhtenä ryöppynä. Tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja vieraaksi kävellessäni uuden kotikaupunkini katuja. Ei tämä ole minun kotini. Miten ikinä voin tottua tähän?


Kaikki on niin vierasta ja niin kummallista. Minun on täytynyt opetella liikkumaan uusia reittejä uudella tavalla: täällä pyörä on ylivoimaisesti paras tapa kulkea, joten olen saanut paitsi temppuilla pyöräni kanssa mitä merkillisimmissä paikoissa, myös liikkua huomaamattani reippaasti joka päivä. Lisäksi on täytynyt löytää tässä epäsäännöllisessä päivärytmissä edes jonkinlainen rutiini hoitaa pakollisia asioita. Uudet ihmiset ovat olleet mahtavia, mutta tutustuminen neljäänkymmeneen psykologin alkuun sekä lukemattomiin muihin yhteiskuntatieteilijöihin on vienyt ihan valtavasti energiaa.

Parin päivän sairastamisen ja murehtimisen jälkeen aloin onneksi palata pikkuhiljaa elävien kirjoihin. Poljin taas yliopistolle ja heikohkosta kunnostani huolimatta raahauduin myös osaan iltamenoista. Koko viikon kestäneen alakulon ja epätoivon jälkeen päätin jäädä viikonlopuksi Turkuun harjoittelemaan uutta elämääni. Ehkä halusin todistaa itselleni, että vaikka välillä onkin vaikeaa, niin minähän pärjään. Järkisyyksi esitin, etten jaksa raahata tavaroitani puolikuntoisena edes takaisin, ja sekin oli totta. Lauantaina tapasinkin muutamaa uutta opiskelukaveriani kokkailun merkeissä ja sain keskustella todella kiinnostavien ihmisten kanssa aina yöhön asti.

Mielessäni on pyörinyt muutos. Tunnen itseäni edelleenkin verraten huonosti, mutta sen verran tiedän, että olen huono sietämään muuttuvia elämäntilanteita. Olen myös ymmärtänyt, että juuri oman itsetuntemuksen lisäämisellä voisi muutoksen käsitteleminenkin helpottua. Parin viimeisen viikon aikana olen saanut konkreettisesti huomata, etten voi elämässäni asettaa turvallisuuden tunnetta pysyvästi mihinkään ulkopuoliseen asiaan. Olen aina ensisijaisesti itse vastuussa kaikesta, mitä elämässäni tapahtuu: mitä annan tapahtua ja mitä pyrin saavuttamaan. Voin siis tuntea oloni turvalliseksi vain siten, että luotan itse itseeni. Tämän tajuaminen järjen tasolla ei ole mikään ongelma, oikeastaan olen ymmärtänyt sen jo vuosikaudet. Sen sijaan sen käsittäminen, että minussa itsessäni todellakin on se kaikki, mitä tuohon turvallisuuden kehittämiseen tarvitsen, on jo toinen juttu.


Kuusi vuotta, joka suunnilleen opintoihini kuluu, on tavallaan hirveän lyhyt aika kehittyä ihmisenä. Jos nyt kuitenkin olen aloittanut totuttelemisen uuteen ympäristöön, niin ehkä vuoden päästä voin jo olla sinut Turun pyöräteiden kanssa. Ehkä vielä joskus muistelen, miltä tuntui nukkua ensimmäisiä öitä omassa kodissa, mukavassa sängyssä, lasiovien takana.

torstai 20. helmikuuta 2014

Kilpailua, kilpailua

Hups, huomasin että edellisestä postauksesta on lähes kuukausi aikaa. Ei ollut tarkoitus pitää näin massiivista hiljaiseloa, mutta tottapuhuen olen ollut aika hienosti aikataulutettu sekä stressillä kyllästetty viime aikoina. Lisäksi nyt tuntuu hirveän vaikealta keksiä mitään järkevää kirjoitettavaa. Olen pohtinut niin paljon kaikkea henkilökohtaista, että kaikki vähänkään yleismaailmalliset asiat ovat jääneet taka-alalle. No, oli miten oli, nyt tuli sellainen tunne, että on pakko päästä vähän purkamaan ajatuksia yhdestä tällä hetkellä hyvin ajankohtaisesta teemasta: kilpailusta.

Olen aloittanut valmennuskurssin taas ja todennut jälleen, että harva asia tähänastisessa elämässäni olisi ollut yhtä kilpailuhenkistä kuin taistelu yhdestä havitelluimmista opiskelupaikoista. Ilmapiiri kurssillamme on todella hyvä ja kannustava, siinä ei ole mitään valittamista. Silti on vain kohdattava ja hyväksyttävä se tosiasia, että niin paljon kuin tsemppaammekin toisiamme, olemme kuitenkin toinen toistemme pahimpia kilpakumppaneita. Tilastot (osuvasti tässä tapauksessa) puhuvat nimittäin puolestaan: 3% hakijoista siunataan heinäkuussa opiskelupaikalla.


Pahinta on tajuta kilpailevansa. Kun mietin kaikkia mukavia ihmisiä kurssillamme, sisälläni todella kouraisee. On ihan epäinhimillistä luovia tietänsä kyynärpäätaktiikalla kohti tieteenalaa, joka keskittyy nimenomaan ihmisten hyvinvointiin ja lähimmäisestä välittämiseen. No onneksi asia ei ihan näin mustavalkoinen sentään ole. Pahin kilpailijanihan nimittäin olen minä itse. Onko se sitten sen parempi vaihtoehto, sitä voi kyllä miettiä. Omalla kohdallani tämä itseäni vastaan kilpaileminen tarkoittaa tietenkin positiiviselta kannalta itseni piiskaamista kohti parempaa suoritusta. Kääntöpuoli on kuitenkin se, että huomaan helposti ajattelevani tämän yhden pääsykokeen mittaavan koko ihmisarvoni. Tuntuu, että jos nyt taas tänä vuonna jään opiskelupaikkaa vaille, olen aivan totaalisen epäonnistunut ihminen ja tietenkin aivan vääränlainen persoona koko alalle. Todellisuudessa ymmärrän tietenkin, ettei asia niin ole, eikä tuo koe edes mitenkään mittaa omaa soveltuvuuttani itse ammattiin.

Nyt kun olen näitä ammatinvalinta-asioita päässäni pyöritellyt oikein olan takaa, pohdittavakseni on myös tullut minua ympäröivien ihmisten odotukset. Viimeisten viikkojen aikana olen kuullut kyllästymiseen asti kysymyksen: "onko isäsi lääkäri?". Koko ikäni olen ollut ylpeä vanhempieni ammatista, olen ihaillut heitä aina suuresti ja kuullut mielelläni heidän työstään. Ehkä olen tavallaan toivonut voivani olla sillä tavoin osa tuota kiehtovaa maailmaa. Muistan, että jo pienenä tunsin hienoista painetta siitä, että minustakin tulisi isona lääkäri. Omat vanhempani eivät ole koskaan minua siihen valintaan ohjanneet tai painostaneet, mutta tietyllä tapaa jo se, että varsinkin isä on alallaan niin tunnettu ja arvostettu, on herättänyt monessa suoran olettamuksen siitä, että minustakin vielä joskus tulee lääkäri.


Mitä sitten tapahtuisi, jos olisinkin päättänyt hakea lääkikseen? No siitähän se kilpailu vasta olisikin syntynyt! En voisi mitenkään koskaan saavuttaa yhtä vankkaa ja arvokasta uraa kuin oma isäni, ja siksi kokisin jatkuvasti olevani huono ja tuottavani pettymyksen niin muille kuin itsellenikin. Psykologian saralla voin osoittaa olevani hyvä ilman mitään ennakko-odotuksia. Jo nyt tuntuu ihanalta kertoa vanhemmilleni intoa puhkuen, kuinka olen saanut jonkin testauksen tehtyä ja miksi se menee niinkuin menee. Tässä asiassa voin olla kerrankin se, joka osaa ja tietää. Tämä on jotain aivan minun omaa. Mutta se kilpailu. Se on siellä kuitenkin, olin sitten lääkäri tai psykologi. Ehkä sen kanssa täytyy vain oppia elämään ja yrittää nähdä se voimavarana.


keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Käännekohdassa

Eilen vietin vähän erilaista vuodenvaihdetta. Minut oli kutsuttu varmaan kolmelle mökille juhlimaan uutta vuotta, mutta koska olin töissä kuuteen asti ja tiedossa oli vain tämä yksi vapaapäivä ennen loppuviikon työrupeamaa, päädyin jäämään kotiin vanhempieni kanssa. Olin vähän pahalla mielellä kun en päässyt viettämään iltaa ystävieni kanssa, mutta totesin ettei aina voi voittaa. Sitäpaitsi olin kyllä sen verran väsynyt pitkästä työpäivästä, että saunominen, seisova pöytä, elokuva sekä muutama minibiljardi tuntui ihan tarpeeksi houkuttelevalta vaihtoehdolta ulkona keikkumiselle. Vuosi vaihtui siis osaltani hyvin rauhallisissa merkeissä, joskaan ei ehkä kaikista huolettomimmissa: viime aikoina olen käyttänyt paljon vapaa-aikaani erilaisten tärkeiden asioiden pohdiskeluun eikä vuodenvaihde tehnyt tähän poikkeusta, päinvastoin.

Minusta tuntuu, että elän tällä hetkellä tietynlaista transitiovaihetta. En ole enää lapsi, mutta en kyllä tunne pahemmin olevani aikuinenkaan. Olen ollut ahdistunut ajan kulumisesta, enkä tahtoisi kohdata sitä faktaa, että täytän tänä vuonna 21. Minun ikäiseni ihmiset alkavat jo vähitellen perustaa perheitä ja luoda ihan omaa elämää. Itse en voisi kuvitellakaan esimerkiksi tulevani äidiksi vielä pitkään aikaan. Pelkään, että mahdollisuuteni omaan perheeseen ovat jo luetut, vaikka järjellä ymmärränkin että elämää on vielä paljon edessäpäinkin. Silti poden nyt jonkinlaista elämänkriisiä, enkä oikein osaa suhtautua oikealla tavalla tämänhetkiseen tilanteeseeni. Olen lukenut viimeaikoina pari ajatuksia herättävää kirjaa, joista viimeisin Olemisen sietämätön keveys oli minulle jollain tapaa hyvin silmiä avaava kokemus. Jäin miettimään kirjassa esillä olleita teemoja ja olen pohtinut, miten ne linkittyvät omaan elämääni. Itsenäisyys ja kehollisuus olivat minulle tärkeitä teemoja, ja niitä käsiteltiin kirjassa mielestäni todella hyvin. Sain lukiessani hienoista rauhaa ja helpotusta siitä, että joku muukin saattaa kamppailla samojen vaikeiden kysymysten äärellä.

Yksi tärkeä aihelma pohdinnoissani on ollut menneisyys, muistot ja se, miten taustamme vaikuttaa meihin aikuisinakin. Olen kiinnittänyt erinäisistä syistä tavallista enemmän huomiota vanhempieni tapaan reagoida. Olen huomannut, että samat toimintatavat toistuvat herkästi erilaisissa tilanteissa, vaikka niissä olisikin vain jokin yhteinen tekijä. Olen miettinyt, mitkä asiat omassa menneisyydessäni ovat muokanneet minusta juuri tällaisen. Mitkä tapahtumat ovat saaneet minut pelkäämään niitä asioita, mitä nyt tunnun pelkäävän aivan hurjan paljon? Entä mitkä ovat niitä asioita, jotka ovat tehneet minusta tyytymättömän? Missä olen kokenut pettymyksiä ja miten se näkyy minussa nyt? Olen todennut kerta toisensa jälkeen, että juuri tällaiset asiat tekevät minusta minut, ja niiden kohtaaminen ja myöntäminen ovat tärkeitä askeleita kohti oman itseni ymmärtämistä.

Ei se silti helppoa ole. Olen valvonut sängyssä miettien, minkälaisen vanhuuden haluan itselleni luoda. Olen tullut todella surulliseksi ja toivottomaksi, sillä pelkään edessäni olevan juuri sellainen tulevaisuus, jota en missään tapauksessa halua. Olen miettinyt, miltä tuntuu kun keho ei enää tottele, kun jalat eivät kanna tai pää ei toimi totutulla tavalla. Me kaikki vanhenemme joskus, ja sen myöntäminen on raastavaa. Toivoisin, että osaisin elää oman elämäni niin hyvin, ettei minun tarvitsisi vanhoilla päivilläni murehtia. Toivoisin myös, että saisin elää arvokkaan vanhuuden ja että tukenani olisi perhettä ja rakkaita ystäviä. En halua jäädä yksin.

Uskon, että jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Teemme jatkuvasti valintoja, jotka ohjaavat kulkuamme. On kuitenkin myös paljon asioita, joille emme voi mitään. Monesti tuntuu, että juuri näiden asioiden hyväksyminen on kaikista vaikeinta. Jos päätämme itse olla toimimatta jollakin tavalla itsemme tai läheistemme hyväksi, on se oma valintamme. Elämässä väistämättömät yllättävät käänteet sekä vastoinkäymiset taas ovat päätösvaltamme ulottumattomissa ja tuottavat meille epävarmuudentunnetta. Olisi hienoa pystyä käsittelemään nuo hankalat asiat niin, ettei niistä koituisi kohtuutonta kärsimystä. Toisaalta olisi myös upeaa oppia arvostamaan omaa elämäänsä niin, että päättäisi toimia niiden asioiden eteen, joille voi itse vaikuttaa. Asioiden ylitsepursuava pohtiminen ja analysoiminen voi toki olla myös hajottavaa. Silti uskon, että oman elämän säännöllisellä tutkiskelulla on myös oma merkityksensä. Jos en koskaan pysähtyisi katsomaan taakseni, kuinka voisin ikinä löytää oman itseni ja paikkani maailmassa?


Kävelen äidin kanssa tutulla metsäpolulla. Mieleeni tulvii muistoja lapsuudestani, kun teimme koko perheen voimin kävelyretkiä metsässä ja tunsin olevani niin turvassa. En jaksanut silloin kävellä pitkään ja valitin jatkuvasti. "Äiti, koska ollaan kotona?" oli kysymys, joka toistui noin viiden minuutin välein.

Kaupan kassalla istuessani ohitseni lipuu kettukarkkipussi. Palaan välittömästi lapsuuteeni, loputtomiin lauantai-iltoihin, jolloin sain karkkipäivän kunniaksi syödä noita marmeladeja napani täyteen. Kettukarkeissa parasta oli niiden nimi (oikeasti siis pihlajanmarjamakeiset tms.) sekä käärepaperi.

Kuulen radiosta tutun kappaleen. Tunnen oloni rauhalliseksi, sillä musiikki vie minut kauas menneisyyteen. Tätä kappaletta äitini ja siskoni lauloivat minulle nukuttaessaan minua.


Tämä teksti oli minulle todella henkilökohtainen, enkä tiedä voiko siitä kukaan saada oikein mitään järkevää irti. Tuntui kuitenkin hyvältä saada kirjoitettua ylös edes murto-osa niistä ajatuksista, joita tänä käännekohtana, vuoden vaihtuessa mietin. En tee lupauksia, sillä tunnetusti ne eivät pidä. Sen sijaan päätän pohtia jatkossakin tärkeitä asioita, vaikka se välillä tekisikin kipeää. Toivon niin itselleni kuin muillekin pohdiskelevaa, mutta parempaa uutta vuotta 2014!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Muistot

Hetkessä elämisen taidosta kuuluttavat erinäiset naistenlehdet vuodesta toiseen. Välillä jopa tuntuu kuin ihmiskunnan ylle olisi langetettu kirous, jonka vuoksi emme lähtökohtaisesti osaa nauttia kuluvasta hetkestä.  Kyky nostetaan usein kaiken muun yläpuolelle ja se kuvataan jonkinlaisena autuutena ja valaistuksena. Elämän tarkoitukseksi muodostuu täydellinen nykyisyydessä elämisen opettelu. Tässä vaiheessa ilmoitan, ettei tarkoituksenani ole edes yrittää vaikuttaa sisäisen rauhan löytäneeltä zeniläiseltä. En jakele neuvoja siitä, miten tulisi elää onnellisena, sillä olisin varmasti aika tavalla väärä ihminen puhumaan moisesta. Ne, jotka minut tuntevat, voivat todennäköisesti sanoa minun olevan aika surkea hetkessä eläjä.





Se, miten tämä hetkessä eläminen nyt liittyy mitenkään mihinkään ja varsinkaan otsikkooni, perustuu ihan viime päiviin. Makasin yhtenä iltana sängyssä lukemassa Muriel Barberyn Siilin eleganssia, kun mieleni valtasi ihan kummallinen tunne. Yhtäkkiä vain havahduin siihen tosiasiaan, että elämäni ei ole ikuinen. Tiedän, tämä kuulostaa todella lattealta ja typerältä, mutta vannon että tunne oli ihan oikeasti poikkeava aikaisemmista vastaavista. Tietenkin olen tiedostanut elämän rajallisuuden jo kauan ja ajatellutkin sitä monesti. Tällä kertaa lävitseni kuitenkin virtasi aivan ihmeellisen voimakas tunneaalto. Tajusin, että jonain päivänä olen kuusikymppinen nainen ja tiedän, että elämästäni on enää vajaa puolet jäljellä. Mietin, miten ihmeessä voisin elää elämäni niin, että tuona päivänä saattaisin olla tyytyväinen siihen. Pohdin pääni puhki, miten elämänsä ehtoopuolelle lipuvat ihmiset suhtautuvat omaan elämäänsä ja lähestyvään kuolemaan.





Minä rakkaimpien ja tärkeimpien tavaroitteni kanssa: igu-igu (unirätti) sekä Puppe-koira olivat jotain, mitä ilman en voinut elää. Olin siis jo tuolloin äärimmäisen kiintyvää sorttia.


Kun ajattelin elämää ja kuolemaa tällä tavalla, tunsin tavallaan olevani enemmän läsnä kuin usein muulloin. Vaikka ajatukseni harhailivat hamassa tulevaisuudessa ja olivat muutenkin paljolti surun ja haikeuden täyttämiä, keskityin kuitenkin vain siihen, mitä minä tunnen ja ajattelen. Tuon hetken jälkeen olen tuntenut suurta tarvetta käsitellä tähänastista elämääni. Kuten jo sanottu, en siis todellakaan aio edes yrittää saavuttaa nyt yhtäkkiä mitään hetkessä elämisen autuutta. Olen tunnettu siitä, että joko haikailen menneitä tai murehdin tulevaa. Olen myös sitä mieltä, ettei hetkessä elämistä välttämättä edes voi täysin oppia. Sitä paitsi, eivätkö muistot ole juuri niitä, jotka muodostavat meidän nykyisyytemme moninaisuuden? Emmehän me olisi tässä hetkessä tällaisia ilman niitä kaikkia muistoja menneisyydestämme. Muistoissa on myös jotakin taikaa. Itse olen melko herkkä kokemaan muistoja. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi voimakas tuoksu tai maku voi laukaista minussa jonkun yksittäisen muiston ja voimakkaankin tunnereaktion. Muistan, että yhtenä kesänä pesin itseäni mökillä yhdellä hyväntuoksuisella saippualla. Kun seuraavana talvena ostimme samaa merkkiä kotiimme, muistin joka kerta suihkussa käydessäni sen tunteen, joka edellisenä kesänä minulla oli mökillä ollut. Toinen vastaava kokemus liittyy mandariineihin (:D). Yhtenä Jouluna söin silloisen parhaan ystäväni kanssa mandariineja iltapalaksi hänen ollessa meillä yökylässä. Nykyäänkin yhdistän mandariinin tuoksun ja maun Jouluun sekä tietynlaiseen onnellisuudentunteeseen.

Minä ja veljeni kissa Ninni. Rakastin tätä olentoa.


Olin luova jo vuonna 99.
Yhtenä lauantai-iltana askartelin ehdottomasti
maailman upeimmat prinsessan vaatteet.





Remontoimassa pikkumökkiämme/leikkimökkiä/varastorakennusta

Muistot ovat niin ihanan turvallisia. Ne on jo kerran koettuja asioita, joista vaikeimmatkin on selätetty. Itselleni tutut ja turvalliset asiat ovat elämän selkäranka. Olisi kamalaa menettää muistinsa ja elää maailmassa, jossa kaikki olisi aina uutta. Nyt kun elämääni on tullut töiden ja avoimen yliopiston myötä paljon uutta, huomaan turvautuvani niihin tuttuihin rutiineihin. Tuntuu hyvältä katsoa illalla kympin uutisia, joissa tutut toimittajat kertovat maailman tapahtumista. On turvallista kuunnella musiikkia, jonka tahdissa on viettänyt vuosien varrella paljon aikaa. Uudet asiat on jotenkin helpompi sietää, kun ympärillä on myös jotakin varmaa ja tuttua.

Morsiusneitona veljeni häissä


Tähän kuvaan liittyvä muisto saa perheemme nauramaan aina. Olimme juuri matkustaneet yöjunalla Ylläkselle kun tämä kuva otettiin. Olin voinut todella, todella huonosti koko matkan ja noin kaksi minuuttia kuvan ottamisen jälkeen oksensin rajusti aseman reunusta










Tykkäsin pelleillä.


Tästä katson alkaneeksi murrosikäni. Hiukseni kokivat jonkin hormonaalisen heräämisen  ja tänä päivänä huomasin niiden olevan yhtäkkiä korkkiruuvilla. Siitä se taistelu sitten alkoi.

Joten mitä vikaa on siinä, jos ei aivan täysin osaa elää joka sekuntia kuin viimeistään? Myönnän toki, että elämäni olisi huomattavasti helpompaa ellen jatkuvasti murehtisi ja miettisi, vaan antaisin asioiden vain tapahtua. Silti haluan kysyä, onko helppo elämä välttämättä aina hyvä elämä? Uskon, että muistoni ovat olemassa syystä. Joskus on ihan tarkoituksenmukaista pysähtyä miettimään omaa olemassaoloa ja menneitä hetkiä. Joskus nämä muistot voivat tuntua äärimmäisen kipeiltä, joskus taas saattaa haikailla positiivisella tavalla menneisiin hetkiin. Tavoitteenani ei olekaan nyt opetella otsa kurtussa elämään hetkessä, vaan aloitan siitä, että opin arvostamaan muistojani ja suhtautumaan niihin positiivisesti.

Näihin ajatuksiin jätän teidät tänään ja lähden nauttimaan ensimmäisestä vapaapäivästäni viikkoon sekä ehkä luomaan joitain uusia muistoja. Mukavaa alkanutta viikkoa!

torstai 1. elokuuta 2013

Kauneudesta

Kuljen keskustan kaduilla, vastaani kävelee tasaista tahtia toinen toistaan kauniimpia ihmisiä. Yhdellä on pitkät ja hoikat sääret, toisella vaatteet kuin suoraan muotilehden kannesta. Jollain on auringossa kimmeltävät vaaleat pitkät hiukset, seuraavalla suklaanruskeat silmät. Ja sitten, yhdellä on paksut ruskeat hiukset ja maailman kaunein hymy.





Olen halunnut kirjoittaa aiheesta kauneus jo pitkään, sillä minulla on siihen liittyen paljon asiaa. Olen itse hyvin epävarma omasta ulkonäöstäni ja minun on hyvin vaikeaa sanoa ääneen, että olisin kaunis. Ystäviini ei myöskään kuulu ainuttakaan sellaista ihmistä, joka voisi tuosta vaan todeta ulos lähdettäessä: "Kappas, olenpa minä kaunis!". Paljon todennäköisemmin kuulen sanat: "Voinko nyt varmasti lähteä näin? Näytän varmaan aivan karsealta", tai "Yäk, miten tyhmästi hiukseni ovat!". (Älkääkä erehtykö, yleensä olen itse yksi ensimmäisistä valitusvirren vuodattajista.) Silti ystäväni ovat omasta mielestäni juuri niitä maailman kauneimpia yksilöitä ja tiedän monien sellaistenkin, jotka eivät heitä niin hyvin tunne, ajattelevan heistä niin.







Muistan, kun yläasteella oli tulossa joku erityinen tilaisuus, kuten koulukuvaus tai kevätjuhla. Kaikki stressasivat hullun lailla sitä, mitä pukea päälle. Ennen H-hetkeä ensimmäisen kerroksen aula tulvi väkeä, kun kaikki tytöt kokoontuivat saman pienen peilin eteen suoristamaan hiuksiansa ja lisäämään vielä viidennen kerroksen puuteria poskillensa. Itse olin vielä tuolloin melko huoleton omaan ulkonäkööni liittyen. Saatoin laittaa ripsiväriä ja laittaa hiukseni aamulla, mutta en tuntenut oloani mukavaksi ahtaassa kimpussa muiden tyttöjen kanssa. Osaksi siitä syystä, että ylenmääräinen itsensä puunaaminen ei vain kuulunut tapoihini, ja osaksi koska toiset näyttivät silmissäni niin jumalaisen kauniilta, että tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Ja taas sain kuulla saman mantran: "Onx tukka hyvin? Eikä, viel täytyy vähän tehä jotain... Saanx lainata sun ripsarii, mulla loppu kesken??". Eikä kukaan tietenkään, TIETENKÄÄN ollut tyytyväinen lopputulokseen. Noista ajoista minulle on jäänyt hiukan harmillinen, joskin hyvin yleiseltä vaikuttava päähänpinttymä: koskaan ei saa vahingossakaan sanoa toisten kuullen olevansa mielestään hyvännäköinen. Ja tästä seuraa tietty kehävaikutus: mutta enhän minä voi olla kaunis, jos sitä ei koskaan tunnusteta.



Kävin pari viikkoa sitten pitkän ja syvällisen keskustelun erään tärkeän ystäväni kanssa siitä, mitä kauneus todella on. Tämä kyseinen ystäväni painotti keskustelussamme sisäisen kauneuden merkitystä. Hän oli sitä mieltä, että todellisuudessa kauneus ei ole ulkoista vaan kumpuaa jostakin syvältä sisästä. Kaunis hymy ja viisaat sanat olivat hänen mukaansa sellaisia asioita, jotka voivat tehdä ihmisestä viehättävän ja puoleensavetävän. Olen ystäväni kanssa monessa kohtaa samaa mieltä. Ajattelen, että pelkkä ulkoinen viehätysvoima ei voi pelastaa mätää luonnetta, mitä se ikinä sitten onkaan. Toisaalta on kuitenkin tunnustettava, että ulkonäöllä on elämässämme todella iso rooli. Sanokaa mitä sanotte, mutta ensivaikutelma ihmisestä syntyy kuitenkin aina ulkonäön perusteella. Siksi onkin epäoikeudenmukaista, että kaikilla ei ole samanlaisia kauneudenlahjoja. Ja taas kerran pitäisi tietysti ensin määritellä, mitä kauneus oikeastaan edes on.







Ystäväni sanoista ymmärsin, että hän näkee ulkoisen kauneuden tavallaan ihmisen luonteesta ja käytöksestä rakentuvaksi. Jos siis ihminen käyttäytyy hyvin, ajattelee muista hyvää sekä on järkevä ja viisas, nämä asiat välittyvät hänestä ja hän on näin ollen myös ulkoisesti kaunis. Haluaisin niin kovin uskoa tähän ajattelumalliin, mutta en valitettavasti siihen pysty. Meillä kun on kuitenkin nämä tietyt kauneusihanteet, joihin kaikki maailman ihmiset eivät millään voi mahtua. Se, mitä pidetään kauniina saattaa vaihdella vuosikymmenestä ja kulttuurista toiseen. Silti aina on joku muotti, johon kauniit ihmiset kuuluvat.



Korvaani särähtää aina, kun joku miespuoleinen toteaa: "pidän enemmän vaaleista". Tuntuu pahalta tajuta, että "hei, minulla ei siis ole mitään mahdollisuuksia, olenhan tumma!". Itse en halua luokitella mieltymyksiäni vastaavalla tavalla. En edes ajattele (ainakaan tietoisesti), että toinen väri olisi toista parempi tms. Tiedän, että ystäväni sanoisi tähän jotain tällaista: "Jokaisella on joku joka tykästyy tämän ulkonäköön. Kaikki eivät voi pitää kaikista, sillä jokaisella on omat käsityksensä siitä, mikä on kaunista". Niin, onhan se niinkin. Ja toisaalta taas mieleni valtaa sama typerä itsekeskeinen ajatus kuin aina ennenkin: minun on pakko olla kaikkien mielestä kaunis, muuten en ole sitä tarpeeksi.

Eräs toinen ystäväni totesi kerran, että kauneus syntyy siitä että uskoo olevansa kaunis. Tämä ajatus myötäilee osin aikaisemmin mainitsemani ystävän näkökulmaa ja uskon tähänkin tavallaan. Tiedän, että omalla asenteella pötkii jo pitkälle. Kannatko itseäsi ja vaatteitasi ylpeästi ja varmuudella, vai kuljetko kadulla pää painuksissa koska et taaskaan onnistunut mielestäsi näyttämään tarpeeksi hyvältä? Ulkonäkö on monelle herkkä paikka, eikä omia vääristyneitä käsityksiä itsestä korjata ihan helpolla. Lisäksi uskon kaiken olevan viimekädessä kiinni siitä, että uskaltaa olla välittämättä. Lopulta kai on vain jokaisen itse päätettävissä, onko oma onnellisuus ja itsevarmuus riippuvainen muiden mielipiteistä vai voisiko se rakentua jostain ihan muusta.


P.S. Kuvat on poimittu weheartit –sivustolta hakusanalla "beauty". So is this what beauty really looks like?