Just breathe

Syksyn mittaan olen huomannut itsessäni jälleen kerran yhden asian, jota en pääse pakoon: olen äärimmäisen psykofyysinen olento niin hyvässä kuin pahassa. Ominaisuuteni tarkoittaa sitä, että pystyn tuntemaan muissa ihmisissä herääviä tunnetiloja myös itsessäni, mikä kenties lisää kykyäni ymmärtää ja eläytyä. Sen lisäksi kuitenkin havaitsen myös omat psyykkiset tunnetilani koko kropassani, kokonaisvaltaisesti. Usein, jos olen stressaantunut tai ahdistunut, ensimmäiset havainnot (jopa ennen kuin tajuan olevani ahdistunut) ovat pahoinvointi, heikotus, mahakipu... Fyysiset tuntemukset puolestaan laukaisevat minussa entistä kovemman stressin: Miten saan kaiken tehtyä kun olen näin heikossa kunnossa? Apua, tämä on varmaan taas joku mahatauti! Vaikka tiedän ja tiedostan fyysisten oireiden olevan lähtöisin ihan muusta kuin oikeasta fyysisestä sairaudesta, siihen luottaminen, ja varsinkin tilanteeseen vaikuttaminen oireiden jo alettua, on hirveän vaikeaa. Ja noidankehä on valmis.

Eilen sain taas muistutuksen siitä, miten tärkeää on huolehtia elämän perusedellytyksistä. Hyvä ystäväni Jenni kutsui minut viettämään iltaa joogan merkeissä Tampereelle Prana-astangajoogashalaan. Osallistuin suurella mielenkiinnolla kaksi ja puolituntiseen "joulujoogaan", joka kyllä ylitti odotukseni. Miten sattuikaan niin, että tunnin aihepiiri käsitti juuri sen mitä eniten tarvitsin –hengittämisen. Teimme kahden tunnin aikana monia rauhallisia hengitysharjoituksia, joiden tavoitteena oli hahmottaa omat keuhkot ja niiden kapasiteetti. Tunnin aikana huomasin monta kertaa, miten todellakin pelkällä hengittämisellä voi vaikuttaa koko kehon rentouteen ja sitä kautta myös mielen rauhallisuuteen. Hengitysharjoitus voi kuulostaa aivan kummalliselta sellaisesta, joka sitä ei ennen ole tehnyt. Mehän hengitämme koko ajan ja se on meille täysin automaattinen toiminto, mitä ihmeen harjoittelemista se vaatii?! On kuitenkin aivan eri asia hengitellä pinnallisesti keskittymättä siihen ollenkaan kuin pysähtyä tunnustelemaan, miten ilma kulkee oman kehon sisällä ja miltä se tuntuu.

Mielestäni on ihan hassua, miten näin luonnollinen asia voikaan unohtua. Asia, joka kuitenkin vaikuttaa ihan kaikkeen. Koska onhan se aika loogista, että jos puuskutamme jatkuvasti tiheästi ja kiivaasti, on koko kehommekin jännittynyt ja sitä kautta myös mielemme rauhaton. On siis hyvä tietää, että mielensä voi melko vähällä vaivalla saada rentoutuneeksi ja selkeäksi: muistaa vain hengittää.

Haastankin tänään jokaisen kokeilemaan. Et tarvitse mitään välineitä; ainoastaan avoimen mielen, rauhallisen ja hämärän tilan ja pienen hetken ilman mitään häiriötekijöitä. Kokeile, miltä tuntuu olla hetki ihan rauhassa ja ajattelematta muuta kuin omaa hengitystä. Ja mikä tärkeintä: anna armoa itsellesi. Jos heti ei onnistu, älä tuskastu. Mutta aika lyhyenkin ajan kuluttua voit huomata, että olosi on kaikin puolin rentoutuneempi.

Tähän loppuun vielä biisi, joka voi siivittää joulukiireiden keskellä lyhyeen rauhoittumishetkeen ja joka itselläni hyvin vahvasti linkittyy nimenomaan Jouluun:

P.S. Suuri kiitos vielä Jennille vinkistä! <3

Tuolirakkautta

Koko syksyn olen etsinyt sopivia ruokapöydäntuoleja tuloksetta. Ongelmana on ollut se, että noilla IKEAn Idolf-tuoleilla (josta siis kesällä sain viimeisen kappaleen), on ilmeisesti jonkinlaisia tuotantovaikeuksia eikä niitä ole saanut lisää koko syksynä. Sitäpaitsi huomasin käytössä, ettei tuoli edes ole kovin hyvä istua ja aloinkin haaveilla vähän matalammasta ja mukavammasta istuimesta. Hyvän ruokapöydäntuolin kriteereistä tärkein on se, että penkissä on mukava istua sekä jalat lattiassa, risti-istunnassa tai polvet sylissä. Tiedän, ei kaikista asiallisimpia asentoja nämä kaksi viimeistä, mutta ne ovat omia turva-arkiasentojani, tuota ensimmäistä säästän yleensä erityistilaisuuksiin :) Toinen tärkeä asia on selkänoja. Tuolissa täytyy olla riittävän pitkä selkänoja, mutta en kaipaa arkikäyttöön myöskään mitään liian monumentaalista nojaa. Tärkeintä on se, että selkänoja tukee sopivasti, mutta sallii myös hienoisen röhnötyksen. Selkänojan täytyy siis olla hiukan kallellaan taaksepäin. All in all, ruokapöydäntuolin suurin tehtävä on sallia monenlaiset asennot ja olla mukava niistä jokaisessa.

IKEAn sivuja selattuani tulin siihen lopputulokseen, ettei kriteerejäni täyttävää tuolia sieltä löydy kohtuuhintaisesti. Kaikki mukavammat istuimet ylittivät budjettini reippaasti. Tuttujen kodeissa vierailtuani ja nettiä selattuani löysin myös oman tuolisuosikkini: haluaisin aivan ehdottomasti sopivan rustiikkiset pinnatuolit, mielellään valkoiset. Niinpä hermostuttuani totaalisesti elämään yhden ainoan tuolin kanssa, lähdin marraskuussa etsimään vähän järeämmin keinoin täydennystä ruokaryhmääni. Sain eräältä uudelta ystävältäni loistavan vinkin käydä katsastamassa Turun Ekotorit (3kpl), joissa on tarjolla tuolia jos toista käytettynä. Valitettavasti ensimmäisellä kierroksella en löytänyt etsimääni, mutta en silti heittänyt vielä hanskoja tiskiin, sillä Ekotorit vaikuttivat siltä, että niissä on aika hyvä vaihtuvuus ja tuoleja riittää jatkossakin.

Eilen sitten kävin YTHS:ssä ottamassa influenssarokotteen ja samalla reissulla pistäydyin huvikseni uudestaan lähimmällä Ekotorilla. Ja kappas! Siellähän oli juuri sellainen pinnatuoli kuin olin päiväunissani toivonut. Hintaa tuolla kaunokaisella oli vaivaiset 10 euroa, josta sain vielä opiskelijakortilla -20% alennusta. Lopulta siis poistuin torilta onnellisena sylissäni ensimmäinen oikea tuoli ruokapöytäni ympärille.

Kotimatka oli kylläkin koettelemus. Kuvitelkaapa tämä: sanoinkuvaamaton uupumus yhdistettynä influenssarokotteen jälkimaininkeihin yhdistettynä pinnatuoliin sylissä yhdistettynä puolen tunnin kotimatkaan yhdistettynä maailmankaikkeuden kovimpaan myrskytuuleen, joka veisi vähän isommankin ihmisen mukanaan. Lopulta päästyäni kotiin olin niin uuvuksissa, että oli pakko ottaa pientä välikuolemaa sohvalla. Tuoli oli nyt kuitenkin kotona ja istui maisemaan kuin nakutettu. Olin niin onnellinen!

Ensimmäinen ateria uudelta tuolilta. Palkitsin kovat suoritukseni ostamalla savulohta ja tein siitä herkkusalaattia kera avocadon ja raejuuston. NAM!

Onko muilla ollut vastaavia pitkäaikaisia sisustussuunnitelmia ja onko niille löytynyt ratkaisu?

Viimein se on täällä –joulustressi

Eipä sitä näköjään pysty ihminen välttymään joulustressiltä, vaikka kuinka yrittäisi asennoitua koko hommaan rennosti. Kuten tarkkasilmäisimmät ovat tässä vuosien varrella huomanneet, olen lähtökohtaisesti aikalailla jouluihminen. Se tarkoittaa siis tapauksessani sitä, että nautin suunnattomasti kaikista jouluvalmisteluista: sopivien lahjojen etsimisestä rakkaimmille ihmisille, leipomisesta, korttien askartelusta, kynttilöistä, valoista, tunnelmoinnista...

Tänä vuonna olen löytänyt itsestäni uuden puolen. Yhtäkkiä ei olekaan minkäänlaista joulutunnelmaa mielessä ja kaikki jää viimetippaan. Lähestulkoon kaikki lahjat on vielä hankkimatta, en ole leiponut yhtäkään pellillistä pipareita ja jouluvalotkin pääsivät ikkunaani vasta pari viikkoa sitten. Ajattelin, että okei, tämä vuosi tulee olemaan erilainen. En aio ottaa turhaa stressiä Joulusta, koska syksyni on jo valmiiksi ollut ihan tarpeeksi stressaava. Tänään, ensimmäisenä varsinaisena vapaapäivänäni, tajusin kuitenkin, että enhän minä osaa olla ottamatta pientä painetta jouluvalmisteluista! Juttu on nimittäin niin, että minulle itselleni on tärkeää onnistua osoittamaan lähimmäisilleni onnistuneiden joululahjojen kautta kuinka paljon heistä välitän. Haluan omalta osaltani luoda mahdollisimman onnistuneen ja hyvän Joulun, ja sellainen olen ollut niin kauan kuin muistan. Ydinperheessäni tuntui aina, että olin se, joka asetti Joululle suurimmat vaatimukset ja toisaalta myös se, joka piti huolta siitä, että kaikki tuli toteutettua "oikein". Aikaisemmin en ole kuitenkaan ottanut Joulusta minkäänlaista negatiivista stressiä. Valmisteleminen ja häärääminen on oikeasti ollut tapa virittäytyä tunnelmaan ja rentoutua niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Nyt vain toivoisin, että rauha ja tyyneys saavuttaisivat minut ajoissa ja että osaisin irrottaa turhista huolista.

Aattoni tulee tänä vuonna olemaan erilainen kuin ennen. Vietän sen veljieni perheiden ja isäni kanssa, enkä oikein tiedä mitä odottaa. Uudenlainen Joulu asettaa tiettyjä haasteita ja jännittääkin, mutta toisaalta se on aika hieno juttu. Mielestäni on aina mukavampaa viettää juhlapyhiä isommalla porukalla, ja silloin myös vastuu päivän onnistumisesta jakaantuu useammalle henkilölle. Toisaalta totutusta poikkeava Joulu tarkoittaa myös sitä, etten voi asettaa päivälle samalla tavalla odotuksia kuin ennen, ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Voin mennä veljelleni täysin avoimin mielin ja katsoa, millainen Joulu syntyy meidän porukalla.

Ja entä, jos ihan oikeasti kaikista tärkeintä olisikin se, että onnistuisi luomaan itsellensä mahdollisimman rauhallisen ja hyvän olon Jouluksi? Tuskin kenenkään kannalta on nimittäin hyvä, jos olen itse aattona niin väsynyt kaikista valmisteluista, etten jaksa edes nauttia niiden kantamista hedelmistä. Äiti neuvoi minua eilen lähtiessäni Turkuun ottamaan rennosti ja tekemään asioita, jotka auttavat rentoutumaan. Siksi katkaisinkin hetki sitten jouluaskarteluni ja kirjoitin tämän tekstin. Ja siksi aion nyt keittää itselleni kupin glögiä ja käpertyä sohvan nurkkaan rauhoittumaan.

P.S. Otin tänään joulutunnelmoinnin ja rentoutumisen avuksi parasta "joulumusiikkia". Levylautasellani oli tänään Neil Young, Leevi and the Leavings sekä Florence and the Machine.

Millaisia jouluihmisiä te olette? Ja millainen on teidän joulustressiasteenne?

Blogiahdistusta ja pieni ripaus joulumieltä

Tiedän, että blogini on ollut hyvin hyvin hiljainen tänä syksynä. Olen monelta yllättävältä taholta kuullut palautetta siitä, ettei minusta kuulu mitään (rakkaat ystävät, soittakaa tai viestittäkää!) ja olen kyllä tämän tiedostanut itsekin vallan mainiosti. Tuntuu ahdistavalta, kun blogi vaan roikkuu ja odottaa niitä miljoonia kirjoituksia jotka aiheen tasolla käyvät mielessäni. Alas istuminen ja kaiken järkevästi ylös kirjoittaminen on puolestaan tuntunut mahdottomalta tehtävältä kaiken koulupuurtamisen päälle. Pitkän päivän (joka yleensä sisältää aika pirusti luettavaa ja kirjoitettavaa), en vain kertakaikkiaan viitsi vaivata aivojani enää yhtään enempää, vaan valitsen lyhyeksi vapaahetkekseni pakollisten pyykkien, tiskien ja siivousten jälkeen muutaman jakson Frendejä.

Kiireen lisäksi voin syyttä hiljaiselostani sitä, että olen koko syksyn ajan pyöritellyt päässäni kysymyksiä liittyen blogiini: Ovatko kirjoitukseni nyt sitä, mitä haluan? Pitäisikö blogillani olla selkeämpi teema ja jos, niin mikä se voisi olla? Kuinka paljon haluan paljastaa itsestäni, kuinka syvälle mennä ja toisaalta kuinka osaan vetää rajan siihen, mikä on liian yksityistä? Ja ennen kaikkea, mikä potentiaalisia lukijoitani voisi kiinnostaa? Haluaisin, että blogini olisi minulle ensinnäkin paikka purkaa ja järjestellä ajatuksiani. Toisekseen toivoisin voivani kehittyä kirjoittajana ja ajattelijana. Kaikista ideaalein tilanne olisi, jos kirjoitukseni herättäisivät lukijoissani ajatuksia tai tunteita, ja blogini saisi sitä kautta erilaisia näkökulmia asioihin. Kuten kaikkien tähänastisten harrastusteni kanssa, tässäkin minua taitaa vaivata laiskuus yhdistettynä epävarmuuteen. Tavallaan on niin paljon helpompaa heittää hanskat heti tiskiin, kun asiat eivät mene heti niinkuin haluaisi. On pelottavaa mokata ja lisäksi on ihan äärimmäisen turhauttavaa laittaa aikaansa johonkin, mikä ei tahdo lähteä käyntiin.

  

Kaikesta huolimatta päätin nyt ylittää itseni ja tulla taas pitkästä aikaa jakamaan näitä ajatuksiani. Tänään oli nimittäin syyslukukauteni viimeinen tentti ja sen vuoksi olen saanut vaihtaa vihdoin paksut opukset ja artikkelit joulufiilistelyyn. En muista, milloin viimeksi olisin ollut A. näin myöhään liikkeellä jouluvalmisteluissa ja B. näin vähän kiinnostunut koko joulusta ylipäänsä. Tänään tein kuitenkin sen, mitä oli jo ihan pakko tehdä. Askartelin muutamat joulukortit, jotka saan huomenna lähetettyä viimeisenä mahdollisena päivänä (Huom. kaikki, joiden kortit odottelevat vielä kaupassa tai pöytälaatikossa!). Yllätyksekseni sain huomata, että kyllä vain, on se askartelu yhä edelleenkin aika kivaa. Kaipasinkin jotain sellaista, missä saan pääni täysin tyhjäksi ja kaupan päälle ihan kivan näköisen lopputuloksen. 

Ensi viikon omistan jouluostoksille sekä joulusiivoukselle. Sitten on hyvä lähteä Tampesteriin viettämään muutama rentouttava lomapäivä. Niin ja ehkä saan ratkaistua myös jonkun näistä blogikysymyksistä. Tekstiaiheita ainakin on jo useampia!

Tsemppiä kaikille, joilla on vielä tenttejä tulossa ja mukavaa joulunodotusta enemmän ja vähemmän joulunmielisille yksilöille!

Pimeys tuo tullessaan hankaluuksia

Terveiset täältä kylmästä, pimeästä ja sateisesta Turusta.

Ulkoilma kyllä kertoo hyvin paljon siitä, millaisissa tunnelmissa viime viikot ovat suurilta osin menneet. Päivät ja viikot lipuvat ohitse tuosta noin vain ja viime viikolla satoi jo tännekin ensilumi. Pääosin olen kuitenkin saanut tarpoa päivittäin kovassa vastatuulessa ja sateessa joka paikkaan. Pimeys on jälleen kerran yllättänyt minut pahemman kerran, eikä pyöräni ole oikein varustuksiltaan kelpo ilman minkäänlaista lamppua. Välillä on ihan oikeasti pelottanut pyöräillä autotien reunassa, siitäkin huolimatta että täällä Turussa huomioidaan mielestäni pyöräilijät ihan poikkeuksellisen hyvin.

Valitettavasti haasteet eivät ole nyt jääneet täysin kiviseinien ulkopuolelle, vaan ulottuneet välillä liiaksikin myös tänne omaan kotikolooni. Soitellessani edellisellä viikolla useita kertoja huoltoyhtiöön milloin päivällä ja milloin yöllä, haaveilin todella olevani jossain zeniläisessä huolettomuuden tyyssijassa kaukana vuotavista putkista ja venkoilevista ikkunoista. Jos olisikin niin, että voisin edes yhden päivän, siis yhden ainoan vuorokauden elää vähemmällä huolehtimisella. Kenties voisin päästä eroon monta viikkoa vaivanneesta elohiirestä silmäkulmassa sekä hakkaavasta päänsärystä. Ehkä voisin kotiin tullessani hengähtää syvään tietäen, että kaikki on niin kuin pitääkin ja olen sataprosenttisen turvassa.

Pieniltä vaikuttavat asiat muuttuvat ylivoimaisiksi kun niitä on liikaa yhdellä kertaa. Kun hoidettavana on paitsi koti, myös opinnot, harrastukset sekä ihmissuhteet, alkavat resurssit olla jo aikalailla tarkkaan kulutetut. Jatkuva väsymys, joka ei taltu nukkumalla eikä kahvilla viestii myöskin siitä, että nyt on liikaa menossa. Usein tekisi mieli vain jäädä sänkyyn makaamaan lämpimän peiton alle ja olla ajattelematta yhtään mitään.

Onneksi pimeyttä voi hälventää huonoimpinakin päivinä edes hieman. Nykyään ensimmäinen asia, minkä teen tullessani kotiin on se, että sytytän olohuoneeseen kynttilän. Illalla otan vaikka väkisin itselleni hetken, jolloin saan istua kynttilänvalossa sohvalla. Keitän teetä ja puuhaan jotain, mikä saa ajatukset hetkeksi pois stressaavista ja ahdistavista asioista. Ehkä huomenna on jo vähän parempi.

Sekavaa

Välillä tuntuu, ettei mistään saa kiinni. Viime aikoina ajatukseni ovat pyörineet mitä moninaisimpia reittejä. Jonain hetkenä olen täysin läsnä ja ajattelen vain sitä, mitä nyt on: omaa kotiani, askareita, ystäviä... Useimmiten ajatukseni kuitenkin harhailevat joko menneessä tai tulevassa. Tunteeni ovat sekavia ja risteilevät laidasta laitaan. Välillä olen aivan innoissani kävellessäni Turun kaduilla ja nautiskelen kaikesta uudesta ja jännittävästä. Jokaisella viikolla on kuitenkin päiviä, jolloin poden koti-ikävää. Tuo ikävä on välillä aivan musertava, mutta yllätyksekseni kohdistuu enemmän muihin asioihin kuin varsinaisesti kotiin. Ikävöin ennen kaikkea yhteisiä rutiineja ja sitä, että en ollut yksin. Kaipaan yhteisiä ruokahetkiä, jotka olivat minulle tärkeitä kotona asuessani. Toisaalta myös huomaan nauttivani suunnattomasti siitä, että saan hoitaa asiani aivan omalla tavallani, ostaa jääkaappiini mitä itse haluan, sekä suunnitella aikatauluni juuri minulle sopiviksi. Kuitenkin välillä kaipaan aivan valtavasti sitä vanhaa elämääni Tampereella. Siinä oli jotain, mikä niin voimakkaasti kuului identiteettiini. Nyt se kaikki on poissa ja joudun rakentamaan itseäni pala palalta uudestaan. Tiedän, että tämä on se tärkein osa itsenäistymistä kun etsii niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Mutta välillä se tuntuu aivan sietämättömän kamalalta ja vaikealta ja olisin valmis luovuttamaan.

Kun paha hetki koittaa, yritän parhaani mukaan kanavoida ahdistukseni johonkin toimintaan. Usein kotona on jotain puuhasteltavaa, vähintäänkin tiskit. Kuuntelen musiikkia ja venyttelen tai sitten laitan jonkin komedian pyörimään ja käperryn sohvalle. Olen myös alkanut vihdoin ymmärtää, että liikunnalla on kuin onkin todella suuri vaikutus mielialaan. Yritän käydä säännöllisesti liikkumassa ja huomaan, että se on kenties paras tapa saada ajatukset keskitettyä ainoastaan tähän hetkeen. Tanssitunnilla ei ole mahdollista ajatella hirveästi mitään muuta, kuin rytmiä ja askelia, ja tuntuukin valtavan ihanalta saada antautua tanssille monen vuoden tauon jälkeen. Juoksulenkillä taas tunnen olevani kaikista eniten olemassa, kun voin aistia kehossani liikkeen joka puolella. Jalan osuessa maahan ajattelen: "Tämä olen minä, tämä keho on minun, minä hallitsen sitä". Ajatus on jollakin tapaa todella rauhoittava, kun muuten kaikki elämässäni tuntuu tällä hetkellä olevan enemmän tai vähemmän sekaisin.

Onneksi olen jo saanut täältä Turusta useamman sellaisen ystävän, jonka kanssa voin puhua asioista, niin hyvinä kuin vähän huonompinakin hetkinä. On hienoa nähdä, että ihmiset ovat aidosti kiinnostuneita toisistaan ja ymmärtävät antaa "mahdollisuuden" vielä ensivaikutelman jälkeenkin. Välillä tosin pelkään, etten ole itse saanut osoitettua omaa kiinnostustani toisiin johtuen omista vaikeuksistani ja epävarmuudestani. Suoraan sanottuna olen ollut aika pinna kireällä koko alku syksyn, eikä small talk ole oikein ottanut tuulta alleen. Vaikka nautin toisten ihmisten seurasta ja kaipaankin sitä nyt yksin asuessani paljon, huomaan silti myöskin väsyväni todella nopeasti sellaiseen vähemmän merkitykselliseen rupatteluun. Toivon kuitenkin, että pystyn vielä tutustumaan paremmin kaikkiin ja vähitellen näyttämään itsestäni sen todellisen Saaran. Jospa vain uskaltaisin vielä enemmän olla täysillä se, kuka olen.

Turkuun tutustuminen on käynyt vähitellen, askel askeleelta. Yksi järjettömän hyvä keino on ollut valokuvausretket ympäri kaupunkia. Olen päässyt näkemään sellaisia paikkoja, joita ei Tampereelta hevillä löydä ja luulen, että juuri noihin syrjäisempiin ja omituisempiin paikkoihin tutustuminen juurruttaa parhaiten uuteen kaupunkiin. Keskusta-alueen voi nähdä kuka tahansa turisti, mutta hylättyihin taloihin tai hauskaan katutaiteeseen ei välttämättä ihan heti törmääkään.

Lähitulevaisuuden tavoitteeni koskevat rentoutumista ja elämästä nauttimista parhaalla mahdollisella tavalla. Tämän vaiheen elämästä kuuluisi olla sitä parasta, enkä haluaisi viettää sitä murehtimalla asioista joille en voi mitään. Yritän siis parhaani mukaan jatkaa oman itseni rakentamista täällä Turussa samalla kun nautin tärkeistä harrastuksistani sekä uusien, mahtavien ihmisten seurasta.

Totuttelua

Muistatteko kun pienenä muutti omaan huoneeseen nukkumaan? Ja kun sen jälkeen harjoiteltiin, miten nukkua oman huoneen ovi kiinni? Muistatteko, miten seuraavaksi irroittauduttiin yölampusta? Ja sen jälkeen unilauluista? Jossakin vaiheessa tuli myös henkinen paine hylätä se kaikista tärkein unilelu...

Muutokset ovat aina olleet minulle erityisen hankalia. Olen tarvinnut tiiviit rutiinit, jotta olen tuntenut oloni turvalliseksi. Pienetkin heilahdukset itselleni tärkeiksi tulleisiin kaavoihin ovat saaneet maailmani järkkymään pahemmin kuin olisi ollut tarvettakaan. Ei siis ihmekään, että nyt asuttuani pari viikkoa täysin vieraassa kaupungissa, olen kohdannut paljon tunteita laidasta laitaan. Olen joutunut hyväksymään sen, että todellakin kotiutumiseen sekä uusien rutiinien kehittymiseen menee oma aikansa. En voi jatkaa täällä samanlaista elämää kuin Tampereella, johtuen jo pelkästään siitä, että nykyinen kotini on hyvin erilainen (tätä on ollut hiukan vaikea hykäksyä). Toisaalta en myöskään voi olettaa, että uudet tavat ja rutiinit istuisivat elämääni heti ja vaivattomasti.

Ensimmäinen viikko Turkua meni kuin sumussa. Koulu tarjosi joka päivälle ja illalle niin paljon ja tiivistä ohjelmaa, että kävin kirjaimellisesti vain nukkumassa kotona. Viime viikolla tapahtumia riitti edelleen joka illalle, mutta tulin arvausteni mukaan niin kipeäksi, että jouduin jättämään väliin muutamat huippukivat bileet. Samaan aikaan kaikki uusi, omat henkilökohtaiset ongelmat, sosiaalinen stressi sekä opiskelupaineet kasautuivat yhdeksi möröksi mieleeni ja lopulta kaikki ahdistus purkautui yhtenä ryöppynä. Tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja vieraaksi kävellessäni uuden kotikaupunkini katuja. Ei tämä ole minun kotini. Miten ikinä voin tottua tähän?

Kaikki on niin vierasta ja niin kummallista. Minun on täytynyt opetella liikkumaan uusia reittejä uudella tavalla: täällä pyörä on ylivoimaisesti paras tapa kulkea, joten olen saanut paitsi temppuilla pyöräni kanssa mitä merkillisimmissä paikoissa, myös liikkua huomaamattani reippaasti joka päivä. Lisäksi on täytynyt löytää tässä epäsäännöllisessä päivärytmissä edes jonkinlainen rutiini hoitaa pakollisia asioita. Uudet ihmiset ovat olleet mahtavia, mutta tutustuminen neljäänkymmeneen psykologin alkuun sekä lukemattomiin muihin yhteiskuntatieteilijöihin on vienyt ihan valtavasti energiaa.

Parin päivän sairastamisen ja murehtimisen jälkeen aloin onneksi palata pikkuhiljaa elävien kirjoihin. Poljin taas yliopistolle ja heikohkosta kunnostani huolimatta raahauduin myös osaan iltamenoista. Koko viikon kestäneen alakulon ja epätoivon jälkeen päätin jäädä viikonlopuksi Turkuun harjoittelemaan uutta elämääni. Ehkä halusin todistaa itselleni, että vaikka välillä onkin vaikeaa, niin minähän pärjään. Järkisyyksi esitin, etten jaksa raahata tavaroitani puolikuntoisena edes takaisin, ja sekin oli totta. Lauantaina tapasinkin muutamaa uutta opiskelukaveriani kokkailun merkeissä ja sain keskustella todella kiinnostavien ihmisten kanssa aina yöhön asti.

Mielessäni on pyörinyt muutos. Tunnen itseäni edelleenkin verraten huonosti, mutta sen verran tiedän, että olen huono sietämään muuttuvia elämäntilanteita. Olen myös ymmärtänyt, että juuri oman itsetuntemuksen lisäämisellä voisi muutoksen käsitteleminenkin helpottua. Parin viimeisen viikon aikana olen saanut konkreettisesti huomata, etten voi elämässäni asettaa turvallisuuden tunnetta pysyvästi mihinkään ulkopuoliseen asiaan. Olen aina ensisijaisesti itse vastuussa kaikesta, mitä elämässäni tapahtuu: mitä annan tapahtua ja mitä pyrin saavuttamaan. Voin siis tuntea oloni turvalliseksi vain siten, että luotan itse itseeni. Tämän tajuaminen järjen tasolla ei ole mikään ongelma, oikeastaan olen ymmärtänyt sen jo vuosikaudet. Sen sijaan sen käsittäminen, että minussa itsessäni todellakin on se kaikki, mitä tuohon turvallisuuden kehittämiseen tarvitsen, on jo toinen juttu.

Kuusi vuotta, joka suunnilleen opintoihini kuluu, on tavallaan hirveän lyhyt aika kehittyä ihmisenä. Jos nyt kuitenkin olen aloittanut totuttelemisen uuteen ympäristöön, niin ehkä vuoden päästä voin jo olla sinut Turun pyöräteiden kanssa. Ehkä vielä joskus muistelen, miltä tuntui nukkua ensimmäisiä öitä omassa kodissa, mukavassa sängyssä, lasiovien takana.

Muutto, osa 4

Nyt on muutot muutettu: huonekalut koottu, tavarat lähestulkoon purettu, verhot ripustettu, pyörä rikottu ja korjattu, sekä tv-kanavat tuloksettomasti haettu. Tiistaipäivä hujahti ohitse kuin huomaamatta tehdessämme isän kanssa viimeisen osan muuttoa. Lähdimme Tampereelta 10.30 ja automme oli takaisin kotiovemme edessä vasta 00.30. Pitkän ja raskaan päivän tuloksena oli kuitenkin paljon kaikenlaista, ja olen ihan älyttömän ylpeä meistä!

Isä keskittyi pienellä avustuksellani huonekalujen kokoamiseen, minä taas selvittelin käytännön asioita, purin laatikoita, keitin kahvia (tärkeä!), sekä ripustin toisetkin verhot. Lisäksi kävimme jälleen Ikeassa pienillä täydennysostoksilla ja saimme hankittua mikronkin Gigantista. Ainoina epäonnen lähteinä olivat polkupyöräni sekä telkkarini. Joponi ohjaustanko rikkoutui kun irrotimme sen matkan ajaksi ja saimme siis poiketa pyöräkorjaamossa, missä oikein mukava mies teki parit taikatemput ja kas, pyöräni on kuin uusi taas. Telkkari taas takkuili pahemman kerran kanavahaussa –mysteerin selvittäminen jatkunee ensi viikolla.

Mutta pidemmittä puheitta, tässä se nyt on: uusi kotini!

 Sunnuntaina hyppäänkin junaan ja lähden tutustumaan uuteen kotikaupunkiini sekä kaikkeen, mitä yliopisto-opiskelu tuo mukanansa. Odotan todella innolla kaikkea mahtavaa ja uutta, vaikka samalla jännitänkin ihan hirveästi tulevaa. On kuitenkin ihanaa päästä taas askel eteenpäin elämässä. Tämä kun on sellainen askel, jota olen odottanut ja toivonut jo vuosia.

Toivottakaa onnea, elämäni mahdollisesti jännittävin matka on alkamassa!

Muutto, osa 3

Ensimmäinen yö Turussa, check! Lähdettiin äidin työpäivän jälkeen perjantaina suurehkon kuorman kanssa liikkeelle ja siivosimme kämpän lattiasta kattoon. Purimme yömyöhään asti muuttolaatikoita, mutta saimme kuin saimmekin kaiken tehtyä. Lauantaina pääsimmekin todella helpolla: verhoja ei tarvinnutkaan lyhennellä, ainoastaan käyn vaihtamassa toiset vähän paremman värisiin. Ehdimmekin hienosti käydä lenkillä kampuksellani, kävelyllä vartiovuorella, syömässä sekä parhailla kahveilla pitkiin aikoihin Hansakeskuksessa. Iltapäivällä lähdimmekin taas kohti Tamperetta. Uskomatonta, että on enää viikko siihen, että muutan tuonne ihan oikeasti... Onneksi kämppä alkaa jo näyttää kodilta, niin että sinne on mukava mennä. Ainoastaan muutama käytännön asia jäi vielä vaivaamaan mieltäni: tarvitsen erillisen avaimen pesutupaan ja todennäköisesti kellarikomeroon, enkä tiedä miten saan netin toimimaan. Toivottavasti nämä asiat selviävät sitten tiistaina kun viemme isän kanssa viimeisetkin tavarat perille ja kokoamme loput huonekalut.

Tällainen oli lopputulos kolmannen muuttoreissun jälkeen:

Neljäs osa muuttosarjasta ilmestynee tänne joskus ensi viikon puolenvälin paikkeilla. Toivottavasti saamme tiistaina isän kanssa loputkin hommat tehtyä niin että viikon päästä sunnuntaina koti olisi suhteellisen valmis asuttavaksi. 

Oikein aurinkoista ja mukavaa sunnuntaita kaikille!

Muutto, osa 2

Sunnuntaiaamuna lähdimme autolla ja pakettiautolla huristelemaan kohti Turkua. Matkassamme oli veljeni perheineen, upouusi sänky sekä jälleen muutamat muuttolaatikot. Perille päästyämme alkoi se vaativa osuus: sängyn kuljettaminen kuudenteen kerrokseen. Yhdistimme voimamme ja kukin viisihenkisestä seurueestamme liiskaantui vuoron perään rappukäytävän ja painavan sängyn väliin. Tuli vähän mieleen se Frendien jakso, missä kaverukset kantavat suurta sohvaa ahtaassa rappukäytävässä. Lopulta lukemattomien hikipisaroiden ja huokausten saattelemana sänky oli kuitenkin omalla paikallaan, ja hieno se olikin!

Huilitaukoja ei sunnuntain aikataulussamme tunnettu. Heti ensimmäisen kuorman purkamisen jälkeen hyppäsimme veljeni ja isäni kanssa pakettiautoon suuntanamme Raision Ikea sillä aikaa kun muut pyöriskelivät Turun kaduilla. En voi ehkä koskaan ymmärtää, miten tehokkaita olimme Ikeassa. Kuten aikaisemmin kerroin, Tampereella en saanut juuri mitään päätettyä, ahdistuin vain. Nyt tilanne oli täysin eri. Veljeni toimi ikään kuin ryhmän johtajana, minkä ansiosta osasin tehdä päätöksiä nopeasti. Oli ihanaa saada vapaasti päättää kaikesta, mitä omaan kotiini haluan. Sainkin hankittua ihan kaiken ruokapöydästä lipastoon. Erityisen onnelliseksi tulin siitä, että löysin juuri sen oikean sohvan, mitä olin aikaisemmin netistä katsellut, mutta minkä tuotanto Tampereen Ikean mukaan oli kokonaan loppunut. Raisiossa se kuitenkin seisoi –viimeinen kappale kyseistä sohvaa valkoisessa värissä kuten halusinkin. Ja mikä parasta, se oli ihan extrasuper alennettu ja maksoi niin vähän etten edes raaski kertoa!

Ikean reissun jälkeen olin jo aivan uuvuksissa. Lauantain yhdeksäntuntinen työpäivä sekä muuttostressi painoivat todenteolla päälle ja aloin olla ihan lopussa. Onneksi veljeni takoi meihin energiaa omalla tehokkuudellaan ja lähdimme kohti seuraavaa urakkaa eli kaikkien huonekalujen purkamista autosta asuntoon. En lakkaa ihmettelemästä, miten sillä aikaa kun me isän kanssa tuskastelimme ruokapöytäpaketin raahaamista hissistä asuntoon, oli veljeni kantanut yksin neljäkymmentäkiloisen sohvan rappukäytävässä lähes loppuun asti. Ilmeisesti se oli helpompi kantaa yksin, en tiedä, mutta kyllä ihailin häntä sen urakan jälkeen!

Loppupäivä kuluikin rattoisasti huonekaluja kooten ja ehdimme saamaan melkein kaiken valmiiksi. Ainoastaan sohvapöytä ja tv-taso jäivät isän ja minun tehtäväksi ensi viikolle. Päivä oli pitkä ja raskas, sillä kotona olimme noin 12 tuntia lähtömme jälkeen. Olen kuitenkin sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että veljeni perhe lähti mukaan auttamaan. Emme olisi ikinä selvinneet ilman auttavia käsiä ja rauhoittavaa mieltä. Tuhannet kiitokset!

Sunnuntain urakan jälkeen koti näytti tältä:

Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta, unohdin kameran kotiin ja jouduin siksi käyttämään puhelimen kameraa. Seuraava osa muuttosarjasta ilmestynee tänne joko lauantai-iltana tai sunnuntaina. Nyt alan valmistautua äidin ja minun tämänpäiväiseen matkaan, joka sisältää muun muassa verhojen ompelua esimerkiksi ostamalla ne verhot sekä pakkaamalla mukaan lähteviä tavaroita.

Mitä mahtavinta viikonloppua!

Muutto, osa 1

Muutto Turkuun on alkanut yhdellä rytinällä. En voi käsittää, että on enää reilu viikko siihen, kun hyppään junaan suuntanani tuleva kotikaupunkini Turku. Viime viikon maanantaina pääsin vihdoin käymään ensimmäistä kertaa uudessa asunnossani ja se vähintäänkin vastasi odotuksiani, joiltakin osin jopa ylitti ne. Käynnin tarkoituksena oli katsastaa tuo kämppä sekä kirjata tärkeitä mittoja ylös, mutta saimmepa myös kuljetettua autossa ensimmäiset muuttolaatikotkin. Sunnuntaina puolestaan teimme muuttoretken veljeni ja hänen perheensä kanssa. Käytössämme oli pakettiauto, minkä ansiosta saimme kuljetettua jo kaikki huonekaluni Raision Ikeasta uuteen kotiini. Huomenna perjantaina matkustan äidin kanssa siivoamaan, ompelemaan verhoja sekä tutustumaan Turkuun. Ensi viikolla onkin sitten enää viimeinen vaihe edessä, kun menemme isän kanssa kokoamaan viimeisetkin huonekalut ja samalla viemme mukanamme myös viimeisiä muuttolaatikoita. Sen jälkeen onkin enää muutama yö täällä Tampereella, ennenkuin uusi sivu elämässäni kääntyy.

Olen huomannut viimeisten viikkojen aikana, että muuttaminen toiseen kaupunkiin on eräänlainen projekti edetessään vaihe vaiheelta ensin tavaroiden läpikäymisellä ja pois heittämisellä, sitten pakkaamisella, sitten muuttamisella ja lopuksi vielä purkamisella. Ja tämä sarja toistuu useita kertoja yhden muuton aikana, sillä A. kaikki tavarat eivät mahdu kerralla autoon ja B. kaikkea ei edes voi pakata viikkoja etukäteen.

Dokumentoin itselleni muuton etenemistä ja ajattelin esitellä sitä hieman täälläkin. Koska viime viikkoni on ollut vähintäänkin sekava ja ylibuukattu, tulee tämä ensimmäinen osa vähän jälkijunassa. Tältä Turussa kuitenkin näytti viikko sitten maanantaina:

 Asunto on unelmieni täyttymys. Odotan innolla lopputulosta. Sitä, että kämppä näyttää kodikkaalta ja ottaa minut turvalliseen syleilyynsä. Samalla kuitenkin myös jännitän ja pelkään valtavasti tätä elämänmuutosta. Eniten pelkään yksinäisyyttä. Olen niin tottunut siihen, että kotona on lähes aina joku. Nyt onkin yhtäkkiä osattava elää vain oman itsensä säännöillä ja ehdoilla, luoden täysin omat rutiinit ja kuviot sekä rakennettava turvallisuudentunnetta itsestä, ei muista. Nämä ovat isoja asioita, joita olen miettinyt jo ainakin vuoden päivät. Olen kuitenkin valmis kohtaamaan uudet haasteet, sillä toivon, että vaikeidenkin hetkien jälkeen edessäni on jotain erityistä.

Seuraava osa muutosta käsittelee Sunnuntaista retkeämme ja julkaisen sen huomenna.

P.S. Eilen oli viimeinen työpäiväni kaupassa. Tuntuu niin omituiselta, etten enää menekään sinne kassan taakse istua kököttämään. Nyt voin rauhassa kerätä voimia viimeiseen rykäykseen muuton osalta sekä tavata rakkaita Tampere-ystäviäni. Vuosi lähikaupassa on ollut minulle todella tärkeä ja kasvattava. Olen saanut hurjan paljon itseluottamusta ja rohkeutta sekä tutustunut mitä ihanimpiin ihmisiin. Haluankin vielä kerran kiittää kaikkia työkavereitani mahtavasta hengestä ja kannustuksesta. Teidän kanssa on ollut aivan erityistä tehdä töitä, ja toivon että tiemme kohtaavat vielä joskus. Kiitos kaikesta!