Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vuodatus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vuodatus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Onko minusta tullut valittaja?

Olen tässä viimeisen viikon aikana havainnoinut itseäni ja huomannut erään ikävän piirteen itsessäni: olen alkanut valittaa! Olen huomannut, että kerron samat itseäni pahasti vaivaavat ja elämääni pilaavat asiat, arkaluontoisetkin, liian monelle ja liian monta kertaa. Aina jälkikäteen kadun ja harmittelen, että miksen silloinkaan voinut vaan ottaa rennosti ja koittaa unohtaa ikävät ajatukset. Koska mikä on sen häiritsevämpää, luotaantyöntävämpää ja ikävämpää kuin ikuinen valittaja? Vastaukseni: ei mikään.



Puolustuksekseni on sanottava, että kulunut viikko todellakin on ollut kaiken huippu epäonnisuudessaan, enkä ihan täysin aiheettomasti aina ole valittanutkaan. Silti huomaan, että valituskavalkadissani on myös paljon ihan typerää, hölmöä, turhaa ja muiden fiilistä latistavaa. Olen ollut huomaavinani, että valituskierteeni lähtee usein omasta huonommuudentunteestani. Jalostan sen sitten käsittämään ihan kaikkea, mikä menee pieleen elämässä ja annan sille uusia merkityksiä. Olen jäljittänyt valittamiseni siihen, että pahan olon yllättäessä ei aina ole jotakuta, jolle puhua ja purkaa mieltä. Silloin sitä helposti patoaa sisällensä liudan pahoja ajatuksia ja sitten seurassa ne yhtäkkiä purkautuvat ja ikään kuin saavat uuden muodon.


Olisi niin ihanaa, jos voisi olla vain tyytyväinen tähän hetkeen ja siihen mitä kaikkea hyvää minunkin elämään mahtuu. Saisin olla todella onnellinen siitä, että olen päässyt valtavien ponnistelujen jälkeen haaveilemaani alaa, minulla on katto pääni päällä sekä ystäviä. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen ja yksiselitteinen, vaan sisältää myös joukon pelkoja, epävarmuutta, epäonnistumisen mahdollisuuksia sekä ikävää.



Ehkä valitukseni häiritsee tällä hetkellä eniten minua itseäni. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että annan itsestäni jatkuvasti kiittämättömän ja nyrpeän vaikutelman muille ihmisille. En halua pilata muiden päivää omilla ongelmillani, vaan mieluumminkin haluaisin päästä osaksi onnellisia ja rentoja hetkiä. Yritänkin nyt hyvän sään aikana rajoittaa omaa ääneen lausuttua valitusta ja siirtää sen mieluummin vaikka musiikkiin tai päiväkirjan sivuille. Edelleen olen tosin sitä mieltä, että joskus vaikeat olotilat voivat kyllä haluamattakin päästä ihmisten ilmoille, eikä se ehkä ole maailmanloppu.



P.S. Tänään olen onnellinen siitä, että jaksoin kirjoittaa hirveän vaikean esseen aiheesta uskonto ja konfliktit loppuun, lukea tenttikirjaa, aloittaa työhakemusten rustaamisen sekä pyyhkiä lattiat. Aika paljon siis yhdelle sunnuntaille!

P.P.S. Kuvat ovat otoksia joululomalta Tampereelta.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

maanantai 10. marraskuuta 2014

Pimeys tuo tullessaan hankaluuksia

Terveiset täältä kylmästä, pimeästä ja sateisesta Turusta.

Ulkoilma kyllä kertoo hyvin paljon siitä, millaisissa tunnelmissa viime viikot ovat suurilta osin menneet. Päivät ja viikot lipuvat ohitse tuosta noin vain ja viime viikolla satoi jo tännekin ensilumi. Pääosin olen kuitenkin saanut tarpoa päivittäin kovassa vastatuulessa ja sateessa joka paikkaan. Pimeys on jälleen kerran yllättänyt minut pahemman kerran, eikä pyöräni ole oikein varustuksiltaan kelpo ilman minkäänlaista lamppua. Välillä on ihan oikeasti pelottanut pyöräillä autotien reunassa, siitäkin huolimatta että täällä Turussa huomioidaan mielestäni pyöräilijät ihan poikkeuksellisen hyvin.


Valitettavasti haasteet eivät ole nyt jääneet täysin kiviseinien ulkopuolelle, vaan ulottuneet välillä liiaksikin myös tänne omaan kotikolooni. Soitellessani edellisellä viikolla useita kertoja huoltoyhtiöön milloin päivällä ja milloin yöllä, haaveilin todella olevani jossain zeniläisessä huolettomuuden tyyssijassa kaukana vuotavista putkista ja venkoilevista ikkunoista. Jos olisikin niin, että voisin edes yhden päivän, siis yhden ainoan vuorokauden elää vähemmällä huolehtimisella. Kenties voisin päästä eroon monta viikkoa vaivanneesta elohiirestä silmäkulmassa sekä hakkaavasta päänsärystä. Ehkä voisin kotiin tullessani hengähtää syvään tietäen, että kaikki on niin kuin pitääkin ja olen sataprosenttisen turvassa.



Pieniltä vaikuttavat asiat muuttuvat ylivoimaisiksi kun niitä on liikaa yhdellä kertaa. Kun hoidettavana on paitsi koti, myös opinnot, harrastukset sekä ihmissuhteet, alkavat resurssit olla jo aikalailla tarkkaan kulutetut. Jatkuva väsymys, joka ei taltu nukkumalla eikä kahvilla viestii myöskin siitä, että nyt on liikaa menossa. Usein tekisi mieli vain jäädä sänkyyn makaamaan lämpimän peiton alle ja olla ajattelematta yhtään mitään.

Onneksi pimeyttä voi hälventää huonoimpinakin päivinä edes hieman. Nykyään ensimmäinen asia, minkä teen tullessani kotiin on se, että sytytän olohuoneeseen kynttilän. Illalla otan vaikka väkisin itselleni hetken, jolloin saan istua kynttilänvalossa sohvalla. Keitän teetä ja puuhaan jotain, mikä saa ajatukset hetkeksi pois stressaavista ja ahdistavista asioista. Ehkä huomenna on jo vähän parempi.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Odotettavissa...

Pian se alkaa taas. Nimittäin tämä:


Junassa kohti Turkua ja Tukholman laivaa. Artikkelit lähtivät mukaan.

Tukholman satama. Odotusaika piti käyttää hyödyllisesti, eli siis mahdottomaa termistöä sisältävää artikkelia tankatessa.


Kaavakokoelmani. Tämä oli jonkun toisen idea, mutta aion käyttää sitä silti taas tänä vuonna.




Helsinki. Sunnuntai-aamun opiskelut. Muistan, että kyseinen vanha pääsykoetehtävä oli aivan järkyttävä, enkä tainnut ymmärtää sitä ihan täysin koskaan. No, uusi yritys tänä vuonna!

Kuvat puhukoot puolestaan. Kevääni tulee olemaan jälleen kerran tätä, loputonta lukemista ja laskemista. Olen jo saanut hankittua itselleni pienen paniikin tajuttuani, että nyt todella ollaan jo vuoden 2014 puolella ja aikaa pääsykokeisiin on enää vajaa puoli vuotta! Tahdon enemmän kuin mitään onnistua pääsykokeessa tänä vuonna. Haluan osata tilastomatematiikan riittävän hyvin sekä opiskella uudet artikkelit huolellisesti. Asettamani tavoite ei ole helpoimmasta päästä saavuttaa, tiedän sen jo kokemuksesta. Pelkäänkin nyt, että olen jo menettänyt mahdollisuuteni päästä tänäkään vuonna sisään. Mitä, jos en jaksakaan opiskella tarpeeksi? Entä jos olisikin pitänyt alkaa jo lukea? Toistaiseksi on kuitenkin ollut yhtä tyhjän kanssa edes ajatella lukemisurakan aloittamista. Töiden jälkeen olo on nimittäin niin uupunut, ettei opiskelusta tulisi yhtään mitään. Onneksi sain työnantajani kanssa sovittua, että loppiaisviikon jälkeen vähennän reilusti vuorojani koko kevääksi. Teen vain joitakin viikonloppuvuoroja, jotta saan kunnollisen lukurauhan. Että sellaista on odotettavissa tämän vuoden alkupuoliskolle. Hassua, kuinka olin taas ajatellut, että aikaa olisi paljon enemmän. Ajattelin, että ehtisin pitää jonkun pienen hengähdystauonkin ennen lukurupeamaa, mutta se on kyllä lähes turha toivo. Olen niin hermostunut lukemisen aloittamisesta, sen määrästä ja haastavuudesta, että unensaantikin on tuntunut vähän hankalalta. Minua harmittaa myös se, että koko syksyn ajan olen ollut niin kiireinen ja stressaantunut töistä, että ystävien ja kavereiden näkeminen on jäänyt aivan häpeällisen vähälle. Ja nyt kun työt vähenevät, edessä oleva uusi haaste rajoittaa ehkä jopa enemmänkin sosiaalista elämääni. Täytynee siis järjestää joku viikko, jolloin tavata kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen "viisveisannut".

Sellaista mietin tänään. Ja sen sijaan, että olisin tarttunut oppikirjaan, tulin purkamaan väsymystäni ja ahdistustani tänne.

perjantai 16. elokuuta 2013

Huono päivä

Tänään oli kertakaikkisen surkea päivä. Näitä tällaisia päiviä on viime aikoina ollut taas ihan kiitettävästi, en vain ole kummemmin välittänyt tulla niistä tänne blogin puolelle kertomaan. En halua myöskään tästä postauksesta mitään vuodatuspaskaa. Tekee vain mieli todeta, että tänään ei mennyt putkeen. Lyhyesti sanottuna todella kova panostukseni työnhakuun sai jälleen tänään takaiskun ja masennuin siitä ihan täysin. Lisäksi tunnen itseni totaalisen epäonnistuneeksi ja rumaksi, kaikin tavoin kelpaamattomaksi mihinkään. Tuntuu, että kaikki nauravat minulle. Se ei ole kivaa. Tuntuu, että kaikki mitä nyt annan itselleni, on väärin ja typerää. Lisäksi olen saanut juosta ympäri kaupunkia sekä keskustan ja kodin väliä koko päivän ja siinä ohessa haaveilla omasta kodista jossain lähempänä keskustaa. Haave tuntuu tällä hetkellä tuskastuttavan kaukaiselta, ei vähiten johtuen näistä epäonnisista työkuvioista...

Tänään päässäni pyörii "ihan sama". Kun pääsin kotiin, suunnilleen heittäydyin äidin kaulaan ja aloin itkeä. Romahdin keittiön lattialle, koska olin niin pettynyt ja niin vihainen siitä, että nuoren elämä pitää tehdä niin H-E-L-V-E-T-I-N vaikeaksi. Eivätkö ne haluakaan, että annamme valtiolle tuoretta työvoimaa? Eikö olekaan kannustettavaa hakea itse aktiivisesti ensimmäistä työpaikkaansa, vääntää tuntikausia hakemuksia, kuvata itsestään lyhyt esittelyvideo ja linkata se mukaan, liittää mukaan viimeisen päälle hiottu CV, lätkäistä oma kuva kanteen, suorittaa hygieniapassi, kiikuttaa paperit henkilökohtaisesti paikanpäälle, soittaa kahdesti perään ja käydä vielä kerran jututtamassa paikan päällikköä? Tämänpäiväisen, ja itseasiassa jo paljon pidemmänkin, kokemuksen perusteella ei.

Jotta tämä ei olisi silkkaa valitusta, haluan todeta, että onneksi on jotain hyvääkin. Tämän viikon aikana olen saanut ilahtua jo useita kertoja ihmeellisen ihanien ihmisten ansiosta. Minulle on kerrottu, että olen fiksu ja kaunis, ja minuun on luotu uskoa tulevasta. Tänään äitini kannusti minua ihanasti jatkamaan työnhakua sanoen: "Mutta anna itsesi nyt levätä tämä viikonloppu. Tänä viikonloppuna lepäät". Onneksi meillä on myös jääkaapissa valkoviiniä. "Ota viiniä ja istu alas", äiti sanoi. Minä tottelin.