Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Turku. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. toukokuuta 2017

Hyvää vappua!






Turussa asuessani olen päässyt kokemaan, minkälainen on opiskelijan vappu. Näitä muoviskumppalasien, haalareiden ja #wabueilobu-kuvien täyttämiä juhlia on nyt takana jo kohta kokonaista kolme. Heti ensimmäisestä Turku-vapustani on jäänyt elämään joukko jo tärkeiksi muodostuneita perinteitä. Lisäksi jokainen kokemani opiskelijavappu on tuonut mukanaan myös jotakin uutta, joka voi hyvinkin ennakoida seuraavien vappujen perinteitä.

Yleensä vapun juhlinta on alkanut jo saman viikon maanantaina ja tänä vuonnahan oli oikea supervappu kun innokkaimmat bilettäjät saivat juhlia kaikkiaan kahdeksan päivää! Omalta osaltani yhdyin juhlijoiden joukkoon vasta eilen illalla, sillä olin melkoisen kiireinen opiskelujen ja töiden kanssa koko viikon. Toisaalta loimme tänä vuonna Nikon kanssa myös yhden uuden perinteen kun teimme kumpikin ensi kertaa elämässämme simaa. Tuttuun tapaani jätin homman ihan viimetippaan, vaikka olimme puhuneet siitä jo lähemmäs kuukauden verran. Sunnuntaina ämpäröity ja maanantaina pullotettu juoma ehti kuin ehtikin onnekseni valmistua juuri vappuviikonlopuksi.

On jotenkin hauskaa, että sen ajan kun olen tutustunut Turussa opiskelijoiden vapunviettoon, niin olen myös jakanut sen Nikon kanssa. Vappu tuokin nykyään mieleeni parin vuoden takaisen ensimmäisen opiskelijavappuni, kun olimme vasta tutustuneet. Vappuaattona 2015 esittelin Nikon ensimmäisen kerran Turun ystävilleni. Voisikin siis sanoa, että ne perinteet, joita olen tämän kolmen Turussa vietetyn vapun aikana ehtinyt kerryttää, ovat tavallaan myös meidän kahden yhteisiä vappuperinteitä. 




Tänä vuonna noudatimme perinteitä menemällä isolla porukalla seuraamaan vappupuhetta ja  lakitusseremoniaa museonmäelle. Sen jälkeen suuntasimme tuttuun tapaan jokirantaan ja sieltä kohti jatkopaikkaa, joka oli tällä kertaa meidän kotimme. Tänään onkin sitten toivuttu harvinaisen typistetystä, mutta siitä huolimatta hyvin riemukkaasta ja raskaastakin vapunvietosta. Aamupäivällä kokoonnuimme lähes samalla joukolla vartiovuorenmäelle perinteiselle vappupäivän piknikille. Aurinko hemmotteli meitä väsyneitä. Huomenna koittaa taas arki, mutta koska #wabueilobu ainakaan ihan vielä, niin ehkä nautin vielä illalla ihan vähän simaa ja ihailen kotimme vappukoristeita.



Riemukkaita vapun loppuhetkiä!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Vuoden musiikkitapaus, Jaakko Aukusti

Olimme viikko sitten suhteellisen ex tempore viettämässä perjantai-iltaa turkulaisten pyhimmässä (tästä voi tietysti olla montaa mieltä), Dynamossa. Paikka on meille aika spesiaali, sillä tapasimme siellä ensimmäisen kerran ja onkin hauskaa käydä aina aika ajoin verestämässä muistoja tuosta pian kahden vuoden takaisesta ainutkertaisesta illasta. Mutta tämä juttu ei nyt suoranaisesti liity meihin tai meidän ensikohtaamiseemme, se olisi kaikissa kiemuroissaan aivan toisen jutun aihe. Tämä teksti liittyy nyt siihen upeaan bändiin, jota olimme viime viikon perjantaina kuuntelemassa Dynkyssä. Ja tämä teksti on nyt enemmän tai vähemmän ylistys musiikille, ylistys taiteelle, ylistys Jaakko Aukustille.

Jos et ole aikaisemmin kuullutkaan tästä yhtyeestä, niin se ei liene mikään ihme. Pojat ovat julkaisseet sinkkuja vuodesta 2015, jolloin mekin olimme tsekkaamassa heidän liveshowta ensimmäistä kertaa. Ihastuin silloin ikihyviksi yhtyeen kappaleeseen Hide away pt 1. Oli huikeaa seurata, kuinka elementissään (vaikkakin äärimmäisen ujoina) pojat tuolloin esiintyivät Turun Klubilla. Olin myyty heti alkumetreistä lähtien ja tunsin, että näistä tyypeistä kuullaan vielä. Ja niinhän heistä kuultiinkin. Kahdeksanhenkisen poppoon ensimmäinen kokopitkä albumi julkaistiin kuitenkin vasta viikko sitten ja siellä minä sain olla lähes eturivissä todistamassa poikien ihanaa aitoutta, nöyrää suhtautumista menestykseen sekä ehkä jopa jonkinasteista epäuskoa siitä, miten pidettyjä he ovatkaan. Keulahahmon kierrellen ja kaarrellen esittämä varovainen toive, että yleisö ostaisi hänen levynsä tuntui kertakaikkisen herttaiselta. Mikä kaikista puhuttelevinta, koko yhtye tuntui nauttivan silminnähden lavalla olemisesta ja saivat omalla eläytymisellään leveän hymyn katsojan kasvoille.

Levynjulkkarikeikka oli siis ihan mieletön. Keikalla oli niin hyvä meininki, etten olisi halunnut musiikin loppuvan ollenkaan. Vaikka korvissa soi mukavasti viimeisten kappaleiden aikana, huomasin heti keikan jälkeen odottavani jo seuraavaa kertaa kun saisin nähdä nämä tyypit uudestaan. Jäinkin miettimään, mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat minut pitämään jostakin bändistä enemmän kuin jostakin toisesta. Mikä tekee musiikista musiikkia, jotain sellaista, mikä saa ihon kananlihalle ja sydämen lepattamaan. Olen tullut siihen tulokseen, että niissä parhaissa kappaleissa yhdistyvät kolme keskeistä elementtiä. Ensinnäkin on oltava rytmi. Rytmin täytyy olla sellainen, joka nappaa mukaansa, on tarpeeksi selkeä ja hallittu, mutta kuitenkin mielenkiintoisen vaihteleva ja sopivan haastava. Toisekseen tarvitaan tietenkin kiinnostava melodia. Ja parhaassa tapauksessa melodiaa  kuljettaa sellainen ääni, joka on kuin luotu juuri sille tarinalle, mitä sävelkulku kertoo. Ja viimeiseksi, minulle vähintäänkin yhtä tärkeänä osana rytmin ja melodian ohella ovat sanat. Ja omasta mielestäni Jaakko Aukustilla on nämä kaikki. Rytmistä vastaa yhtyeessä useampi soittaja ja peruspoprock-paletin lisäksi kokoonpanoa maustaa kaksi trumpetistia! Että päätelkää siitä. 

Kannustaisin itsekin laulaja Aukustin tavoin kaikkia ostamaan loistavan Mountain-levyn, mutta en ole aivan varma, myyvätkö pojat sitä lainkaan fyysisesti CD:n muodossa vai ainoastaan älppärinä. Oli miten tahansa, ainakin kehotan klikkaamaan bändin Spotify-sivulle tai Youtubeen. 






Jaakko Aukustin biisin myötä toivotan kaikille oikein mukavaa viikonloppua!


 

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Ruissi

Ruissiviikonloppu. Se tuli niin nopeasti, että vasta eilispäivän puolivälissä tajusin kokonaan eläväni sitä jo. Viime vuonna matkasin viikonlopun jokaisena päivänä Nikon kanssa Ruissaloon hikisessä ja kovaäänisessä bussissa, nautin toinen toistaan paremmista keikoista kaveriporukassa ja kahdestaan. Paluumatka sujui aina kävellen noin tunnin mittainen matka väsynein jaloin takaisin keskustaan. Tuo matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti analysoiden päivän elämyksiä ja nauttien ihanasta kesä-Turusta yhdessä.

Kaiken huipentumana pidän viimeistä katsomaamme keikkaa sunnuntai-iltana. Olimme jo kauan aikaa sitten päättäneet, että Mew:n keikka on Ruissimme viimeinen, ja tämä päätös oli ehdottomasti yksi parhaista tekemistämme. Se tunnelma tuolla keikalla ja sen jälkeen... Kun lähdimme kotiin, tuntui lähes raa'alta alkaa puhumaan kokemastamme ääneen. Mew:n luoma tunnetila oli sellainen, josta halusin pitää viimeiseen asti kiinni, jäädä siihen. Ja mikä hassuinta, pystyn tavoittamaan yhä edelleenkin jotain siitä.


Viime vuoden Ruisrock oli siis monessa mielessä ainutlaatuinen. Olin ollut Ruississa aikaisemmin vain kerran ja silloinkin vain kahtena päivänä. Viime vuonna tapasin kuitenkin ihmisen, joka jakoi innostukseni (ja joiltakin osin myös ylitti sen!) musiikkia ja keikkoja kohtaan. Yhteisestä Ruisrock-viikonlopusta sovittiin jo todella varhaisessa vaiheessa, ennen kuin edes kunnolla tunnettiin toisiamme. Lisäksi muu Ruissiporukka oli mitä mainioin: nautiskelimme festaritunnelmasta välillä isollakin porukalla, jossa yhdistyivät tyttöporukkamme yliopistossa sekä heidän siippansa ja ystävänsä.



Tänä vuonna sain seurata Ruissia viime vuodesta täysin poikkeavalla tavalla. Olin koko viikonlopun töissä, mikä esti paitsi oman osallistumiseni, myös mahdollisti ruissiväen tarkastelun hiukan erikoisesta näkökulmasta. Oli huvittavaa seurata festarikansaa kassan takaa kertakäyttösadetakkeja ja aurinkorasvaa myyden. Ilahduin siitä monipuolisesta asiakaskunnasta, joka myymäläämme hallitsi noina muutamana tuntina viikonlopun päivinä. Värikkäitä asuja kukkaseppeleineen ja lettikampauksineen näkyi joka puolella. Ihmisten puheessakin kuuli koko murteiden kirjon, mikä oli ihanan virkistävää. En varsinaisesti kaivannut festareille, mutta pakko myöntää, että iltapäivän tunneille ehdittäessä ja myymälän yhtäkkiä hiljentyessä mieleeni hiipi pieni haikeus. Sinne ne nyt sitten meni. 


Turussa asuminen tarjoaa mitä mainioimmat puitteet omalle osallistumiselle suomen vanhimmalle rock-festivaalille. Pidän Ruisrockia muutenkin yhtenä Suomen ehdottomasti monipuolisimmista ja kiinnostavimmista festareista. Viime vuonna oli aivan huikeaa kokea, miten helppoa festareilla käyminen voi olla (minä kun en mitenkään kovasti innostu perinteisestä telttamajoittumisesta). Viikonloppu oli raskas, mutta täynnä elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä. Tämän vuoden vaihtoehto ei kuitenkaan ollut mitenkään huono. Eilen päästyäni iltavuorosta kävimme Nikon alkaneen loman kunniaksi syömässä ja kotiin kävellessämme havainnoimme jälleen merkkejä Ruisrock-väestä. Koko kaupunki on elossa, aurinkoinen, vehreä, iloinen ja raikas. Tällä kertaa nautin Ruissista näin, ulkopuolisena. Se oli hassua, mutta tuntui yllättäen ihan hyvältä. Nyt kun Ruisrock 2016 kääntyy vähitellen auringonlaskupuolelleen, muistelen viime vuoden kokemuksiani ja ajattelen, että ehkä taas ensi vuonna. Se on ainakin varmaa, ettei viime vuosi jäänyt viimeiseksi Ruissikseni!

Toivottavasti kaikki rockaajat ovat nauttineet viikonlopustaan ja pääsevät myös turvallisesti kotiin.


P.S. Kuvat ovat vuoden 2015 Ruisrockista.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Good night... good luck!

Unettomuus. Tuo kutsumaton, viheliäinen, kaiken sumentava vieras on hypännyt viereeni sänkyyn. Koskaan ennen elämässäni en ole kärsinyt nimeksikään unettomuudesta. Tietysti joskus erityisen stressaavina kausina olen saattanut nukkua vähän huonommin tai uni ei ole tahtonut heti tulla. Ja sitten joskus kun mielessä on ollut paljon kaikenlaista, olen nähnyt erityisen paljon painajaisia. Mutta ikinä, IKINÄ, en ole valvonut monena yönä putkeen neljään asti aamuyöllä saamatta hetkeksikään unta.

Toisin on nyt. Jo useamman viikon ajan minulla on ollut todellisia vaikeuksia päästä uneen. Pyörin sängyssä rättiväsyneenä, mutta mieleni ei anna periksi. Olen kokeillut kaikki vippaskonstit melatoniinista loppuillan rauhoittaviin venytyksiin. Välillä olen noussut ylös ja sytyttänyt valot, kävellyt vähän ja syönyt keittiössä yöpalaa. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Yön pimeinä tunteina sisältäni on kuoriutunut ihan kummallinen tyyppi: kiukkuinen, turhautunut, kärsimätön ja ankara. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää, että jos se uni ei kerran tule, niin sitten se ei tule. Tuskin se kiukuttelu ja sadattelu mitään tulosta tuottaa, mieluumminkin yrittäisi vain olla rauhassa. Mutta se on niin vaikeaa. 


Ensimmäistä kertaa ymmärrän esimerkiksi äitiäni, joka on kärsinyt univaikeuksista niin kauan kuin muistan. Nyt tiedän todellakin, miltä tuntuu, kun koko keho huutaa lepoa, mutta uni karkaa joka minuutti kauemmaksi ja kauemmaksi. Minusta se on tuntunut suunnilleen siltä, kuin jokaisella uloshengityksellä vatsaani ja rintakehääni kasvaisi iso ontto kohta. Sisäänhengitys antaa toivoa ihanasta, upottavasta uneliaisuudesta ja sitten tulee uloshengitys, joka vie aallon lailla kaiken raukeuden mennessään.


Yliopistolla on nyt aika kiirettä tai ainakin tuntuu, että hommat vaan kasautuu vähän liiaksikin. Ja sitten kun yöllä miettii, että "apua, taas se kello tulee puoli kaksi, pahalta näyttää, en taida taaskaan saada nukuttua" ja "nyt se on taas puoli neljä, enää neljä tuntia siihen että pitää nousta, eihän huomisesta tule taas mitään", niin huonostihan siinä käy. Nimittäin mitä enemmän murehtii hupenevaa uniaikaa, sitä epätodennäköisemmäksi koko nukahtaminen ylipäänsä tulee.


Onneksi sitten, kun olen kerännyt riittävän pitkään univelkaa, olen saanut jonkun yön nukuttuakin. Kokonaisen viikon valvoskelun jälkeen nukuin yhden yön kellon ympäri. Seuraava yö sen sijaan oli taas helvetillinen. Yritän ajatella, että tämä on taas vaan joku vaihe. Että nyt on vaan vähän liikaa jänniä juttuja mielessä. Eikä tähän tilanteeseen varmaan oikeasti paljon muu auta, kuin se, että antaa itselleen vähän armoa. Olenkin pariin kertaan poistanut ihan tarkoituksella herätyksen puhelimesta, että saisin edes toisesta päästä vähän enemmän lepoa. 

Onko siellä päässä joku, jolla olisi hyviä vinkkejä nukkumatin houkuttelemiseen sänkyyn? 

P.S. Tämän postauksen myötä lähetän sympatiani kaikille, jotka kärsivät tai ovat joskus kärsineet unettomuudesta. Tsemppiä!


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Sekavaa

Välillä tuntuu, ettei mistään saa kiinni. Viime aikoina ajatukseni ovat pyörineet mitä moninaisimpia reittejä. Jonain hetkenä olen täysin läsnä ja ajattelen vain sitä, mitä nyt on: omaa kotiani, askareita, ystäviä... Useimmiten ajatukseni kuitenkin harhailevat joko menneessä tai tulevassa. Tunteeni ovat sekavia ja risteilevät laidasta laitaan. Välillä olen aivan innoissani kävellessäni Turun kaduilla ja nautiskelen kaikesta uudesta ja jännittävästä. Jokaisella viikolla on kuitenkin päiviä, jolloin poden koti-ikävää. Tuo ikävä on välillä aivan musertava, mutta yllätyksekseni kohdistuu enemmän muihin asioihin kuin varsinaisesti kotiin. Ikävöin ennen kaikkea yhteisiä rutiineja ja sitä, että en ollut yksin. Kaipaan yhteisiä ruokahetkiä, jotka olivat minulle tärkeitä kotona asuessani. Toisaalta myös huomaan nauttivani suunnattomasti siitä, että saan hoitaa asiani aivan omalla tavallani, ostaa jääkaappiini mitä itse haluan, sekä suunnitella aikatauluni juuri minulle sopiviksi. Kuitenkin välillä kaipaan aivan valtavasti sitä vanhaa elämääni Tampereella. Siinä oli jotain, mikä niin voimakkaasti kuului identiteettiini. Nyt se kaikki on poissa ja joudun rakentamaan itseäni pala palalta uudestaan. Tiedän, että tämä on se tärkein osa itsenäistymistä kun etsii niitä asioita, jotka tekevät minusta minut. Mutta välillä se tuntuu aivan sietämättömän kamalalta ja vaikealta ja olisin valmis luovuttamaan.




Kun paha hetki koittaa, yritän parhaani mukaan kanavoida ahdistukseni johonkin toimintaan. Usein kotona on jotain puuhasteltavaa, vähintäänkin tiskit. Kuuntelen musiikkia ja venyttelen tai sitten laitan jonkin komedian pyörimään ja käperryn sohvalle. Olen myös alkanut vihdoin ymmärtää, että liikunnalla on kuin onkin todella suuri vaikutus mielialaan. Yritän käydä säännöllisesti liikkumassa ja huomaan, että se on kenties paras tapa saada ajatukset keskitettyä ainoastaan tähän hetkeen. Tanssitunnilla ei ole mahdollista ajatella hirveästi mitään muuta, kuin rytmiä ja askelia, ja tuntuukin valtavan ihanalta saada antautua tanssille monen vuoden tauon jälkeen. Juoksulenkillä taas tunnen olevani kaikista eniten olemassa, kun voin aistia kehossani liikkeen joka puolella. Jalan osuessa maahan ajattelen: "Tämä olen minä, tämä keho on minun, minä hallitsen sitä". Ajatus on jollakin tapaa todella rauhoittava, kun muuten kaikki elämässäni tuntuu tällä hetkellä olevan enemmän tai vähemmän sekaisin.



Onneksi olen jo saanut täältä Turusta useamman sellaisen ystävän, jonka kanssa voin puhua asioista, niin hyvinä kuin vähän huonompinakin hetkinä. On hienoa nähdä, että ihmiset ovat aidosti kiinnostuneita toisistaan ja ymmärtävät antaa "mahdollisuuden" vielä ensivaikutelman jälkeenkin. Välillä tosin pelkään, etten ole itse saanut osoitettua omaa kiinnostustani toisiin johtuen omista vaikeuksistani ja epävarmuudestani. Suoraan sanottuna olen ollut aika pinna kireällä koko alku syksyn, eikä small talk ole oikein ottanut tuulta alleen. Vaikka nautin toisten ihmisten seurasta ja kaipaankin sitä nyt yksin asuessani paljon, huomaan silti myöskin väsyväni todella nopeasti sellaiseen vähemmän merkitykselliseen rupatteluun. Toivon kuitenkin, että pystyn vielä tutustumaan paremmin kaikkiin ja vähitellen näyttämään itsestäni sen todellisen Saaran. Jospa vain uskaltaisin vielä enemmän olla täysillä se, kuka olen.

Turkuun tutustuminen on käynyt vähitellen, askel askeleelta. Yksi järjettömän hyvä keino on ollut valokuvausretket ympäri kaupunkia. Olen päässyt näkemään sellaisia paikkoja, joita ei Tampereelta hevillä löydä ja luulen, että juuri noihin syrjäisempiin ja omituisempiin paikkoihin tutustuminen juurruttaa parhaiten uuteen kaupunkiin. Keskusta-alueen voi nähdä kuka tahansa turisti, mutta hylättyihin taloihin tai hauskaan katutaiteeseen ei välttämättä ihan heti törmääkään.



Lähitulevaisuuden tavoitteeni koskevat rentoutumista ja elämästä nauttimista parhaalla mahdollisella tavalla. Tämän vaiheen elämästä kuuluisi olla sitä parasta, enkä haluaisi viettää sitä murehtimalla asioista joille en voi mitään. Yritän siis parhaani mukaan jatkaa oman itseni rakentamista täällä Turussa samalla kun nautin tärkeistä harrastuksistani sekä uusien, mahtavien ihmisten seurasta.