Totuttelua

Muistatteko kun pienenä muutti omaan huoneeseen nukkumaan? Ja kun sen jälkeen harjoiteltiin, miten nukkua oman huoneen ovi kiinni? Muistatteko, miten seuraavaksi irroittauduttiin yölampusta? Ja sen jälkeen unilauluista? Jossakin vaiheessa tuli myös henkinen paine hylätä se kaikista tärkein unilelu...

Muutokset ovat aina olleet minulle erityisen hankalia. Olen tarvinnut tiiviit rutiinit, jotta olen tuntenut oloni turvalliseksi. Pienetkin heilahdukset itselleni tärkeiksi tulleisiin kaavoihin ovat saaneet maailmani järkkymään pahemmin kuin olisi ollut tarvettakaan. Ei siis ihmekään, että nyt asuttuani pari viikkoa täysin vieraassa kaupungissa, olen kohdannut paljon tunteita laidasta laitaan. Olen joutunut hyväksymään sen, että todellakin kotiutumiseen sekä uusien rutiinien kehittymiseen menee oma aikansa. En voi jatkaa täällä samanlaista elämää kuin Tampereella, johtuen jo pelkästään siitä, että nykyinen kotini on hyvin erilainen (tätä on ollut hiukan vaikea hykäksyä). Toisaalta en myöskään voi olettaa, että uudet tavat ja rutiinit istuisivat elämääni heti ja vaivattomasti.

Ensimmäinen viikko Turkua meni kuin sumussa. Koulu tarjosi joka päivälle ja illalle niin paljon ja tiivistä ohjelmaa, että kävin kirjaimellisesti vain nukkumassa kotona. Viime viikolla tapahtumia riitti edelleen joka illalle, mutta tulin arvausteni mukaan niin kipeäksi, että jouduin jättämään väliin muutamat huippukivat bileet. Samaan aikaan kaikki uusi, omat henkilökohtaiset ongelmat, sosiaalinen stressi sekä opiskelupaineet kasautuivat yhdeksi möröksi mieleeni ja lopulta kaikki ahdistus purkautui yhtenä ryöppynä. Tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi ja vieraaksi kävellessäni uuden kotikaupunkini katuja. Ei tämä ole minun kotini. Miten ikinä voin tottua tähän?

Kaikki on niin vierasta ja niin kummallista. Minun on täytynyt opetella liikkumaan uusia reittejä uudella tavalla: täällä pyörä on ylivoimaisesti paras tapa kulkea, joten olen saanut paitsi temppuilla pyöräni kanssa mitä merkillisimmissä paikoissa, myös liikkua huomaamattani reippaasti joka päivä. Lisäksi on täytynyt löytää tässä epäsäännöllisessä päivärytmissä edes jonkinlainen rutiini hoitaa pakollisia asioita. Uudet ihmiset ovat olleet mahtavia, mutta tutustuminen neljäänkymmeneen psykologin alkuun sekä lukemattomiin muihin yhteiskuntatieteilijöihin on vienyt ihan valtavasti energiaa.

Parin päivän sairastamisen ja murehtimisen jälkeen aloin onneksi palata pikkuhiljaa elävien kirjoihin. Poljin taas yliopistolle ja heikohkosta kunnostani huolimatta raahauduin myös osaan iltamenoista. Koko viikon kestäneen alakulon ja epätoivon jälkeen päätin jäädä viikonlopuksi Turkuun harjoittelemaan uutta elämääni. Ehkä halusin todistaa itselleni, että vaikka välillä onkin vaikeaa, niin minähän pärjään. Järkisyyksi esitin, etten jaksa raahata tavaroitani puolikuntoisena edes takaisin, ja sekin oli totta. Lauantaina tapasinkin muutamaa uutta opiskelukaveriani kokkailun merkeissä ja sain keskustella todella kiinnostavien ihmisten kanssa aina yöhön asti.

Mielessäni on pyörinyt muutos. Tunnen itseäni edelleenkin verraten huonosti, mutta sen verran tiedän, että olen huono sietämään muuttuvia elämäntilanteita. Olen myös ymmärtänyt, että juuri oman itsetuntemuksen lisäämisellä voisi muutoksen käsitteleminenkin helpottua. Parin viimeisen viikon aikana olen saanut konkreettisesti huomata, etten voi elämässäni asettaa turvallisuuden tunnetta pysyvästi mihinkään ulkopuoliseen asiaan. Olen aina ensisijaisesti itse vastuussa kaikesta, mitä elämässäni tapahtuu: mitä annan tapahtua ja mitä pyrin saavuttamaan. Voin siis tuntea oloni turvalliseksi vain siten, että luotan itse itseeni. Tämän tajuaminen järjen tasolla ei ole mikään ongelma, oikeastaan olen ymmärtänyt sen jo vuosikaudet. Sen sijaan sen käsittäminen, että minussa itsessäni todellakin on se kaikki, mitä tuohon turvallisuuden kehittämiseen tarvitsen, on jo toinen juttu.

Kuusi vuotta, joka suunnilleen opintoihini kuluu, on tavallaan hirveän lyhyt aika kehittyä ihmisenä. Jos nyt kuitenkin olen aloittanut totuttelemisen uuteen ympäristöön, niin ehkä vuoden päästä voin jo olla sinut Turun pyöräteiden kanssa. Ehkä vielä joskus muistelen, miltä tuntui nukkua ensimmäisiä öitä omassa kodissa, mukavassa sängyssä, lasiovien takana.