Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsinki. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Flow, wou!

Tämän kesän ylivoimaisesti elämyksellisin, mielenkiintoisin, hauskin ja kenties myös tunteikkain viikonloppu vietettiin Helsingin Suvilahdessa.


Flow-neitsyyteni meni jo viime vuonna kun lähdimme Nikon kanssa rohkeasti testaamaan festarin sunnuntaipäivän. Sää oli mitä kesäisin ja aurinko porotti niin kuumasti, että pelkäsin palavani kuunnellessamme kiinnostavaa uutta suomalaista artistia pallon muotoisella lavalla. Olimme häikäistyneitä myös siitä, miten hienosti koko tehdasalue oli suunniteltu ja koristeltu festaria varten. Tunnelma pysyi lämpimänä myös illan viiletessä ja pimetessä, sillä joka puolelle oli ripustettu erilaisia valoja. Koko festari oli hauska yhdistelmä minimalismia ja suurfestivaalin tuntua. Kaikista tärkeintä oli tietenkin musiikki, ja sitähän riitti! Oli hienoa, että suurten lavojen vetonaulojen lisäksi festari pullotti niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin uusia tuttavuuksia.

Tänä vuonna suuntasimme suurin odotuksin kaksipäiväiselle Flow-retkelle kahden ystävämme kanssa. Täytyy myöntää, että jännitin aika paljon Helsinkiin lähtöä. En sillä tavalla pelkojännittänyt niinkuin yleensä, vaan lähinnä olin huolissani omasta jaksamisestani festareilla, sillä olen ollut aika uuvuksissa kesän opiskelun, työn ja muuton jäljiltä. Alku ei ollut kovin lupaava, sillä taivaalta tuli  vettä vaakatasossa ja tuuli oli niin kova, että kertakäyttösadetakin napitkin aukesivat aina sitä mukaa kun ne sai kiinni. Flow'n rento ja iloinen tunnelma vei kuitenkin pian mennessään ja viimeistään ensimmäisen keikan alkaessa oli olo jo hyvä, suorastaan riemukas.



Sunnuntaina oli mielestäni viikonlopun ehdoton pääpäivä. Aamun raju ukkoskuuro päättyi juuri ennen festarialueelle lähtöä ja koko päivä olikin aurinkoinen ja lämmin. Muutkin vastoinkäymiset poistuivat tieltämme ja pääsimme aloittamaan toisen festaripäivämme helpottuneissa ja iloisissa tunnelmissa. Lisäksi itselleni merkityksellisin keikka ajoittui sunnuntai-iltaan, ja pääsin sen myötä ihan seesteiseen, onnelliseen ja hiukan hämmentäväänkin mielentilaan. Erityisen onnelliseksi minut teki viikonlopun aikana se, että sain viettää sitä aivan ihanien ystävien seurassa. Mikään ei ole parempaa kuin jakaa ainutlaatuisia kokemuksia itselle tärkeiden ihmisten kanssa.



Flow, teit sen taas. Veit minut ihan jonnekin muualle, musiikin mystiseen maailmaan. Et tuottanut pettymystä, vaan ylitit odotukseni. Tarjosit minulle elämyksiä enemmän kuin riittävästi. Annoit minulle myös jotain, mitä en olisi osannut toivoakaan. Annoit minun sukeltaa syvälle itselleni kaikista tärkeimmän artistin musiikkiin ja kokea kokonaisvaltaisesti tuo musiikki minussa.


Kiitos Flow. Ja erityiskiitos Niko, Suvi ja Antton!

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Helsinki ja alelöytöjä


Olimme siis perheeni kanssa alkuviikosta käymässä Helsingissä. Reissun keskeisin tarkoitus oli mennä katsomaan Steve McCurryn valokuvanäyttelyä Taidehalliin. Fanitamme äidin kanssa kyseistä fotojournalistia paljon, sillä hänellä on uskomaton kyky vangita jokaiseen kuvaansa hetken hauraus ja rumuus tekemällä siitä kuitenkin hyvin aidon ja kauniin. McCurry tuli kuuluisaksi parikymmentä vuotta sitten häkellyttävällä kuvallaan afgaanitytöstä, jonka silmistä kuvastuu koko tämän pienen elämän tuska ja huoli. Kuva on aiheen karuudesta huolimatta -tai juuri sen ansiosta- hurjan kaunis ja puhutteleva.

Tytön tarina ei lopu tähän yhteen kuvaan: McCurrya jäi vaivaamaan tytön kohtalo (ei mikään ihme sinänsä: ajatelkaa että olisitte ponnistaneet maailman maineeseen kuvaamalla yhtä äärimmäisessä kurjuudessa elävää ihmistä, jonka tulevaisuus on yhtä synkkää jatkumoa). Taiteilija alkoi etsiä pakonomaisesti tätä yhtä tyttöä (kai helpottaakseen syyllisyyttään) matkustamalla samaiselle pakolaisleirille lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hänellä ei ollut tytöstä mitään muuta dokumenttia kuin itseottamansa valokuva vuosien takaa. Kuin ihmeen kaupalla McCurry löysi kuin löysikin tytön, jolla nyt oli mies ja kaksi (?) lasta. McCurryn ihailijat halusivat auttaa tätä köyhyydessä elävää kuvankaunista naista ja hänen perhettään. Naiselle lahjoitettiin niin paljon rahaa, että hän saattoi ostaa itselleen ja perheellensä talon. 

Afgaanityttö




Sain viimeisen ison, valokuvaajan allekirjoituksella varustetun julisteen. Olen onnentyttö!

Uskomaton tarina, vai mitä? Voi vaan miettiä, kuinka oikeudenmukaista tuokaan lopulta on kaikesta huolimatta. Millä perusteella juuri tämä yksi nainen kaikista niistä tuhansista samaa kohtaloa kärsivistä palkitaan? En siis väitä, etteikö tämä nainen olisi taloaan ja parempaa elämää ansainnut, mutta tietysti voi miettiä asiaa aina monelta kantilta. Miten yhteisö suhtautuu yhden jäsenensä "ilmaiseen onneen"? Aikamoinen katkeruus ja kateus saattaa olla edessä, ja siinä suhteessa ei naisen elämä taida kovin kummoista olla.

Suosittelen näyttelyä ihan jokaiselle, joka Helsingin suunnalla sattuu liikkumaan ja muillekin vähänkin valokuvauksesta kiinnostuneille. Näyttely oli rehellisesti sanottuna paras näkemäni. Sen esillepano oli todella harkittu, ja kuvia oli juuri sopiva määrä. Näyttelyn yhteydessä pyörii myös kaksi dokumenttia McCurrysta. Toinen kertoo hänen matkastaan viimeisen värifilmin kanssa ja toinen juuri tästä mysteerisestä afgaanitytöstä ja hänen etsimisestä ja vihdoin löytämisestä.






Helsinkiin sattui visiittimme kohdalle helleaalto. Nautiskelimme meren läheisyydestä ja sen aiheuttamasta vilvoittavasta tuulesta. Keskiviikkoaamuna kävimme kiertämässä kauppatorin, jossa parveili (ja tällä kertaa sanan jokaisessa merkityksessä) lokkeja. 

Iltapäivällä tiemme erkanivat ja minä lähdin "hiukan" kiertelemään alennusmyyntejä. Olen etsinyt valehtelematta Tampereen joka ikisestä rättikaupasta sopivia shortseja tuloksettomasti, ja missioni Helsingissä olikin kotiuttaa edes jonkinlaiset kaupunkikelpoiset lahkeiset. Olin ajatellut, että suhteellisen nopea Foorumissa kiertely tuottaisi tuloksia, mutta yhtäkkiä huomasin kolunneeni kauppakeskuksen jokaisen kolkan ostamattani yhtään mitään. Kello kävi jo seitsemää, eli olin huomaamattani viettänyt tukahduttavan kuumissa vaatekaupoissa lähes kolme tuntia! Olin rättiväsynyt ja pettynyt. En kuitenkaan luovuttanut vielä, vaan lähdin uudella tarmolla kohti Foorumin H&M:ää, vaikka olin mielestäni kiertänyt jo aluksi sen joka ainoan nurkan. Minulta oli kuitenkin jäänyt huomaamatta yhdet todella kivan näköiset shortsit, jotka roikkuivat rekissä aivan nenäni edessä. Niinpä lähdin uudestaan henkkamaukan kilometrin mittaiseen sovituskoppijonoon. 






Olin etsinyt siistejä, mustia, suhteellisen istuvia shortseja. Nämä eivät siis aivan täysin täyttäneet kriteereitäni, mutta ne olivat halvat ja olin kaiken helteisen kiertelyn jäljiltä niin väsynyt, etten enää jaksanut nirsoilla. Onnellisena poistuin siis osin boikotoimastani halpavaateketjun liikkeestä suuntanani ratikkapysäkki. Matkalla ulko-ovelle muistin yhtäkkiä, että Vero Moda, se kauppa jossa ihan ensisijaisesti olin ajatellut käydä, oli jäänyt väliin! Ei siis auttanut muu kuin tarpoa vielä viimeisen kerran käytävän toiseen päähän. Vero Modan rekistä löytyi kuin löytyikin juuri halajamani näköiset pöksyt ja vielä omaa kokoani! Syyllisyyden tuntoisena kiikutin löytöni kassalle ja sadattelin kärsimättömyyttäni H&M:llä. Ajattelin, että tulisin seuraavana päivänä palauttamaan henkkamaukan ostokseni.






Ratikkapysäkille matkatessani minut yllätti kaatosade. Väsyneenä ja kosteana matkan jäljiltä pääsin lopulta kotiin ja kerroin surkeana vanhemmilleni shortsidraamani. Vaatteet saivat kuitenkin molemmilta vanhemmiltani myötämielisen arvion ja nyt olen jo itsekin aivan tyytyväinen ostoksiini. Molemmille shortseille on jo ollut käyttöä. Vero Modan mustille kaupunkikäytössä löysän yläosan kanssa ja H&M:n siisteille eilisissä Mirkun synttäribileissä.


Illalla kävelimme Munkkiniemen Torpanrantaan jo kantapaikaksemme muodostuneeseen kahvilaan. Paikka on aivan ihana, sympaattinen ja söpö upeine merimaisemineen. Kaupan päälle saimme ilmaisen musiikkielämyksen kun Hietaniemen rannassa käynnissä olevan Green Dayn keikan äänet kantautuivat vettä pitkin myös meidän korviimme. Niinpä istuimme siinä terassilla popsien salaattia ja hörppien talon valkoviiniä. Kotimatkalla törmäsimme hanhikeskittymään. Rannassa tepasteli kolme hanhipariskuntaa poikasineen sekä yksi yksinäinen ylle, jota muut hanhet avoimesti sorsivat. Jäimme hetkeksi tarkkailemaan näiden luontokappaleiden puuhia ja sain hämmentyä huomatessani, kuinka ihmeen samanlainen sosiaalinen kuvio lintujen maailmassa vallitsee kuin meillä ihmisilläkin. Hierarkia oli varsin selkeä ja minun ihan todella kävi sääliksi sitä yhtä syrjäytynyttä hanhiparkaa...










Tampereeltakin olen löytänyt pari alelöytöä, joista olen todella iloinen. Vero Modasta bongasin tällaisen mintunvihreän puuvillasekoiteneuleen 50% alennuksella. Olen nyt kerryttänyt pikkuhiljaa vaatekaappiini mintunvihreitä vaatteita, sillä värianalyysin mukaan minua pukee tämä väri, jota aikaisemmin välttelin viimeiseen asti luullessani sen tekevän minusta sairaan näköisen. Olen aina tykännyt kaikesta tämän värisestä ja nyt olenkin todella innostunut "saadessani" vihdoin sovitella kaupoissa kaikkia herkullisia vaatteita!












Toinen huippuhyvä löytö on sekin Vero Modasta (eihän kukaan huomaa, mikä on lempikauppani??). Torstai-iltana pyörähdin äitiä odotellessani ihan huvin vuoksi kyseisessä liikkeessä ja hyppysiini osui tämä ihana löysä puuvillasekoiteneule. Kun hintalapussa luki -70%, oli melkein pakko suunnata sovituskopeille. Hintaa paidalla oli alunperin 24,95 ja minä maksoin siitä vajaat kahdeksan euroa. Tämä oli siis mielestäni aika kiva löytö, varsinkin kun materiaalin pitäisi olla todella miellyttävää ja kestävää.









Tässä taisi olla kaikki tällä erää. Nyt lähden valmistautumaan lauantaipäivään ja koitan tehdä siitä mahdollisimman hyvän ja hauskan. Koittakaa tekin!

P.S. Toivottavasti osasitte lukea tekstini sopivalla huumorilla ja aistitte rivien välistä myös rippusen sarkasmia ja itseironiaa. En minä ihan näin pöljä oikeasti ole...ainakaan koko ajan! :D


keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Laukkuja ja analyysejä

Lyhyt lomani on nyt ohitse. Aloitin tänään valmennuskurssin, jolla tulen käymään aina toukokuun puoleenväliin asti suunnilleen neljä kertaa viikossa. Ensimmäinen kerta jännitti minua todella paljon, mutta loppujen lopuksi kaikki meni ihan hyvin. Ryhmämme vaikuttaa todella mukavalta, samoin kuin aineisto-opettajamme. Tutorimme vaikuttaa myös aivan ihanalta, sain häneltä viime perjantaina puhelinsoiton, jolloin hän kertoi vähän itsestään ja funktiostaan meidän kurssilla sekä toivotti onnea ja tsemppiä tulevaan kevääseen. On mahtavaa tietää, että sellainen ihminen, joka on käynyt läpi saman rumban ja selvinnyt siitä, on valmis antamaan tukea ja neuvoa läpi kevään. Hän lupasi myös järjestää muutaman kurssiajan ulkopuolisen tapaamisen ryhmällemme, jotta tutustumme toisiimme paremmin ja löydämme toisistamme tukea ja turvaa.

Sain äidiltä ystävänpäivälahjaksi lahjakortin perhetuttumme pitämään värianalyysiin ja lunastin sen tänään. Oli todella ainutkertaista ja mielenkiintoista saada tietoa siitä, mitkä värisävyt juuri minun iholleni sopivat, ja miten niitä olisi sopivinta yhdistellä. Nyt vaan harmittaa yksi asia: rohkaistuin viimein lähes vuoden pohdinnan ja haaveilun päätteeksi ostamaan itselleni viikonloppuna kalliin laukun. Tänään kuitenkin selvisi, että se riitelee kaikella olemuksellaan niitä värejä vastaan, jotka ovat minulle sopivia. Melkein itkettää ihan oikeasti. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta on jotenkin vaan todella väärin, että ensin tuskastelen vuoden verran sitä, voinko nyt ostaa itselleni kivan laukun ja sitten kun viimein saan vaikean ratkaisun tehtyä, kiitoksena on se, että takaraivossani hakkaa laukun olevan väärän värinen...

No joo, tällainen nyt kuitenkin tuli kotiutettua Helsingistä ja tähän hetkeen asti ehdin jo olla superonnellinen.


Kyseessä on tottakai Michael Korsin Jet Set Travel

Värianalyysissa selvisi, että iholleni sopivat kylmät sävyt. Tarkemmin määriteltynä olen vuodenajaltani talvi ja sen mukaan minulle määräytyi kasapäin erilaisia värejä. Itse analyysi tapahtuu niin, että analysoitava istuu peilin edessä kahden luonnonvaloa heijastavan lampun valaistessa meikittömiä kasvoja. Seuraavaksi rintakehälle ja kaulan ympärille aletaan kasata eri värisiä kankaita. Aluksi analysoitava paketoidaan kerralla kaikilla kankailla, mutta varsinaisen homman alkaessa värianalysoija alkaa poistaa niitä yksi kerrallaan tarkkaillen samalla peilien kautta, miten ihonväri reagoi kankaiden värien muutoksiin. Koko sessio kestää puolestatoista tunnista kahteen tuntiin ja sisältää myös omaan värisävyyn sopivilla meikeillä ehostuksen sekä muistin virkistykseksi värikartan omista sävyistä ja pienen vinkkivihkon värien käyttöön niin vaatteissa, asusteissa, koruissa kuin meikissäkin. Oli kyllä todella uskomatonta huomata, miten jotkut sellaiset värit joiden en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella sopivan minulle, olivatkin ihan hyviä.

Ainut miinus nyt todellakin on se, että melkein alan itkeä kun tajuan, miten paljon "väärän värisiä" vaatteita, koruja, kenkiä ja laukkuja omistan. Ja tietenkin tämä MK harmittaa nyt ihan vietävästi. Tyhmä minä kun en odottanut tuon laukun kanssa viikkoa pitempään!

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Viikon varrelta

Tänään olin tunteellinen. Heti aamulla herkistyin kuunnellessani bussissa Sigur Rós:n kappaletta. Olin matkalla koululle viimeistelemään elokuvatyön projektiani. Sain viimein valmiiksi henkilökuvan omasta isästäni ja liikutuin katsoessani valmiin tuotoksen lävitse. Illalla katsoimme elokuvan myös kotona yhdessä viinilasillisen äärellä. Oli ihanaa saada vaivalla tehty työ päätökseen.

Viikonloppuna olin tosiaan Helsingissä käymässä. Kävin parissa näyttelyssä, join parasta kahvia pitkään aikaan, söin valtavan annoksen sushia, katsoin yhden Bondin, näin Tuulia sekä kävin tapaamassa uutta ihmeellistä enkeliä. Vauva oli kertakaikkiaan lumoava näky. Häntä ei voinut kuin tuijottaa. "Harmi vaan", että minut revittiin hyvin nopeasti isompien tyttöjen sekä veljenpoikani Arielin leikkeihin. Oli virkistävää ottaa kontaktia minulle tärkeisiin sukulaisiin. Toivon, että uuden vauvan myötä myös me muut näemme enemmän.



Stockmannin edustalla oli lauantaina alkuillasta lasipullojen soittaja. Koko juttu oli ihan taianomaista ja jotenkin täydellisen käsittämätöntä. Miehellä oli mieletön määrä pulloja, jotka oli jokainen hyvin tarkasti viritetty vastaamaan aivan oikeaa nuottia. Lisäksi mies soitti vielä älyttömän taitavasti ja häntä oli melkein pakko jäädä kuuntelemaan hyytävästä säästä huolimatta.


Jos jotakuta kiinnostaa Helsingissä hyvä ruoka sekä kahvi, suosittelen lämmöllä Forumin Kaarna -ravintolaa. Miljöö on siisti ja lempeä, ruoka ihan mielettömän hyvää ja cappuchino suorastaan taivaallista <3



Tuntuu, että tällä hetkellä on koko ajan todella paljon menossa. Pitäisi valmistautua kirjoituksiin,  jotka alkavat todella maanantaina äidinkielen esseekokeella. Toisaalta tekemistä olisi myös itse ylioppilasjuhlien osalta ja aina tuntuu riittävän niitä ystäviä, joille on liiennyt aivan liian vähän aikaa jo kauan. Olen lähes jatkuvasti menossa, mikä ehkä vähitellen alkaa rassata minua enemmänkin. Vaikka suuri osa tekemisistä on mukavaa, tuntuu kiire ja stressi silti vähän liian raskaalta. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, on juuri nyt ihan omassa päässäkin tarpeeksi taisteltavaa ja miettimistä, niin että energiaa kuluu jo ihan pelkkään olemiseenkin.

Mikä kuitenkin on ihanaa, on se, että viikonloppuni on täynnä iloista tekemistä. Huomenna vietän Ellan parikymppisiä ja olen jo nyt aivan innoissani! Sunnuntaina vuorossa on Samuli Putron konsertti, niin että esseekokeeseen valmistautuminen sujuu mukavasti Tampere-talon penkkiä kuluttaen.

Tällä viikolla on Tampere film-festivaalit, ja olimmekin eilen perheen kesken katsomassa Chaplinin Sirkus -elokuvaa. Se on suosikkini jo lapsuusajalta ja eilinen elävän musiikin säestyksellä suurelta valkokankaalta nähty versio oli todellinen elämys. Lapsena olin kova sirkustelija, jos niin voi sanoa. Olin itsekin jonkun aikaa sirkuksessa ja unelmiini kuului päästä isona ihan oikeaksi sirkustähdeksi. Teimme muutaman ystäväni kanssa useita akrobatiaesityksiä ja noista ajoista on jäänyt minulle erittäin lämpimiä muistoja. Ehkä juuri tämän sirkusinnostukseni vuoksi myös tämä Chaplinin elokuva kolahti minuun jo tuolloin. Chaplinin komiikka on kyllä vertaansa vailla. Nauran itseni kuoliaaksi joka ainoa kerta kun katson hänen elokuviansa. Eilisessä Sirkuksessa hauskuutta loivat paitsi kulkurin aina yhtä huvittava olemus ja kommellukset, myös henkilöhahmojen statuksista ja käyttäytymisestä syntyvät ristiriidat. Hauskin kohtaus oli ehkä se, missä kulkuri tasapainottelee nuoralla kolmen apinan kanssa. Se, mikä elokuvassa minua on kuitenkin eniten vuosien varrella koskettanut, on tietysti kulkurin ja sirkusprinsessan rakkaustarina.







Huomasin eilen katsovani elokuvaa nyt hieman eri näkökulmasta kuin ennen. Muistin, että päähenkilöiden välinen suhde olisi ollut paljon dramaattisempi ja että koko elokuva olisi loppunut paljon surullisemmissa tunnelmissa. Eilen kuitenkin tuntui, ettei tarinassa oikeastaan ollut niinkään kysymys syvästä rakkaustarinasta, vaan ennemminkin siitä, miten erilaisista taustoistaan huolimatta ihmisissä on aina jotain hyvin samanlaista. Lisäksi kulkurin tyttöä kohtaan tuntema syvä huoli ja välittäminen olivat osoitus siitä, miten huonoimmistakin oloista tulevalla voi olla vaikka kuinka paljon annettavaa toisille.

Tässä olivat kuulumiseni tällä kertaa, nyt lähden nukkumaan ja huomenaamulla kohti valokuvauskurssia. Ihaninta viikonloppua kultaiset!