Kandituttaa

Huh, mitkä viikot takana! Yhdeksän tunnin työpäivät ovat taas tulleet tutuiksi viime aikoina kun opinnot on vyöryneet kalenterin sivuille hyökyaallon tavoin. Vapaat viikonloputkin ovat olleet viimeisen kuukauden ajan pannassa, sillä erilaiset kestit ja muut kyläilyt ovat seuranneet toisiaan. Se, mikä on vallannut suurimman alan ajatuksistani viime aikoina on kuitenkin ollut se työ, jonka tekeminen on tähän asti tuntunut kaukaiselta haaveelta opiskeluvuosien päässä. Mutta eihän se niin ollutkaan. Sen aika on nimittäin nyt. KANDI.

Heti ensimmäisenä opiskeluvuotena aloin pyöritellä mielessäni aiheita, jotka voisivat kiinnostaa minua niin paljon, että haluaisin kirjoittaa niistä opinnäytetyön. Enkä edes voinut tuolloin tietää tai ymmärtää, mitä kandidaatintutkielma oikeastaan pitää sisällään. Ajatukseni pallottelivat mielenkiintoisten aiheiden välillä niin, että saatoin mielenkiintoisen kurssin yhteydessä fantasioida tulevasta kandistani liittyen käsiteltyyn aiheeseen. Toisaalta huomasin, että mahdollisia kandiaiheita miettiessäni palasin aina uudestaan yhteen ja ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen ajatukseen. Samalla annoin itseni kuitenkin helpottua, ettei päätöksen hetki ollut vielä käsillä, vaan voisin ihan kaikessa rauhassa keskittyä muihin asioihin ennen tuota valtavan suuren vastuun ottamista.

Viime keväänä todellisuus sitten iski. Tulevana syksynä aloittaisin kolmannen opiskeluvuoteni, jolle on opintosuunnitelmassa varattu tilaa kandidaatintutkielmalle. Minun oli tarkoitus tutustua kesän aikana useisiin tutkimuksiin, jotta olisin saanut vähän käsitystä siitä, mistä minua kiinnostavista aiheista löytyisi mahdollisesti tietoa. Mutta teinkö näin? Avasinko tietokonetta tarkoituksenani kartoittaa työni aihepiiriä? En. Ja niinpä lukukauden alkaessa olin vähintäänkin yhtä pihalla omasta aiheestani kuin kesälomalle lähtiessäni. Tietyssä mielessä tuntuu, että olin jopa vielä pahemmin hukassa kuin olin kuvitellutkaan.

Nimittäin. Kandiahdistus on käsite, josta olen kuullut kaikuja opintojeni alusta asti. Sen sävy on säälivä, mutta toisaalta tekopirteä ja samaan aikaan  kilpaileva ja painostava. "Aaa sulla on kandivuosi" sanoo vanhempi opiskelija kolmannen vuosikurssin aloittelijalle ja molemmat huokaisevat syvään. "Kannattaa muodostaa opintorinkejä! Niissä voi jakaa kandiahdistusta useamman henkilön kesken". Tämän syksyn alkaessa suhtauduin kaiken kandiahdistukseen sen osakseen saamasta hypetyksestä huolimatta välinpitämättömästi tai ainakin vähättelevästi. Mielestäni koko kandihässäkkä oli ihan yliarvostettua. Eihän se nyt niin iso juttu ole, 16 sivua tieteellistä tekstiä. Vain kuutisentoista sivua. Sitäpaitsi ensimmäisen kandiluennon jälkeen tuntui siltä, että kyllä tämä tästä. Itseasiassa olin aika innoissani koko jutusta, enkä uskonut että tekstin tuottaminen olisi minulle mikään elämää suurempi ongelma. Onhan tässä ennenkin kirjoitettu yhtä sun toista! Kunnes sitten koitti se hetki, kun kaikilla olikin yhtäkkiä valmiit aiheet ja kymmeniä lähdeartikkeleita, eikä minulla mitään muuta kuin se sama yksinäinen aihealkio.

Tähän päivään mennessä olen saanut aikaan hyvin epäjärjestyneen sisällysluettelon sekä noin kaksi sivua tekstiä, jonka tulen mitä todennäköisimmin kääntämään päälaelleen vielä moneen kertaan. Valitsemani aihe rönsyilee ja tänään käyttämäni kuvailun mukaan on "all over the place". Lisäksi olen saanut huomata, että normaalin kirjoitusvauhtini sijasta minun on ollut viimepäivinä tyytyminen tahtiin yksi lause/neljä tuntia. Ei tunnu yhtään kivalta. Ja kyllä, myönnän että ahdistaa. Aika paljonkin oikeastaan. Mutta toisaalta olen edelleen aika kiinnostunut omasta aiheestani, vaikkei se olisikaan vaihtoehdoistani helpoin.

Kandiavautuminen saa varmasti tämän syksyn aikana jatkoa. Sitä odotellessa aion nauttia näistä ihanan kauniista syyspäivistä kandini parissa ja ilman sitä. Niin, ja ensimmäisestä ohjelmoimattomasta viikonlopusta pitkiin aikoihin!

Hyvää alkanutta viikkoa!

Se päivä lauantain ja maanantain välissä

Näin sunnuntaimorkkiksessa, läpi viikon liian lyhyiksi jääneillä yöunilla ja eilisestä ystävien hääjuhlasta toipuessa tekee mieleni kirjoittaa muutama sana niistä itsestään: sunnuntaista.

Sunnuntaissa on oma tunnelmansa. Ikinä ne eivät ole yhtä vapautuneita ja rentoutuneita kuin lauantait, sillä yleensä sitä joutuu aina tavalla tai toisella latautumaan jo pitkin sunnuntaita tulevaan työviikkoon. Toisaalta edes maanantait eivät välttämättä ole niin kamalia päiviä kuin ne viikon viimeisenä päivänä kuvittelee. Jos sunnuntaita pitäisi kuvailla jotenkin muuten kuin tylsällä ja mitäänsanomattomalla viikonpäivän nimellä, se olisi melkein täydellisen makuinen kahvi, puoliksi heränneet silmät, mielen täyttävät haaveet ja paperin ulkopuolelle ulottuva lista tehtäviä asioita. Se olisi aina liian pitkäksi venyviä hetkiä ja vetelehtivää tahtia kohti ruokakauppaa. Se olisi puhtaat lakanat sängyssä ja kiireetön illallinen, jonka valmistaminen aloitettiin liian myöhään. Se olisi lähes tavoitettavissa oleva jokin, mikä sitten kuitenkin pääsee väsyneestä otteesta irti liian aikaisin.

Toisin sanoen. Sunnuntait voisivat olla hyviä päiviä. Ne voisivat olla jopa loistavia päiviä vailla kiirettä ja täynnä makuja ja tuoksuja. Mutta ne eivät ole sitä. Sunnuntait ovat, ainakin oman kokemukseni mukaan, enemmän tai vähemmän maustettu ahdistuksella tekemättömistä asioista ja haluttomuudella ryhtyä mihinkään.

Miksi sitten -ja tätä ihan oikeasti ihmettelen itsessäni- en voisi vain jäädä tyynesti sänkyyn lepäämään ja viettää tämän päivän velvollisuuksien ulottumattomissa? Tai vähän toisin ilmaistuna: miksi en osaa nauttia vielä viimeisestä vapaapäivästä ennen uutta, erilaisia ponnistuksia vaativaa viikkoa? Olenkin yrittänyt kehittää erilaisia keinoja estää sunnuntaiahdistusta syntymästä. Aamulla herätessäni haluan yleensä miettiä joitakin mukavia asioita, joita tämän sunnuntain aikana voisi tehdä. Haluan nauttia aamukahvista ja raukeasta tunnelmasta pitkään, käydä kävelyllä, tehdä aikaa vievää ruokaa, saunoa ja katsoa elokuvaa. Mutta minun ei ole helppoa vähät välittää siitä valitettavasta tosiasiasta, että seuraavana päivänä joudun kohtaamaan kaikki ikävät ja velvollisuudet. Siksi helpotankin usein syyllisyyttäni jakamalla itselleni erilaisia työtehtäviä pitkin sunnuntaita.

Tänä viikonloppuna tein poikkeuksen. Koska olen elänyt viimeajat eilisten häiden bestmanin kanssa samassa taloudessa, kului viikonloppu pitkälti häävalmisteluissa ja itse juhlissa. Onnellisuuden täytteisestä tunnelmasta huolimatta mieleeni hiipi pieni ahdistus opiskelutöistä, jotka minulla ovat kesken. Sain kuitenkin Nikolta ehdottoman kiellon tehdä mitään opiskelujuttuja koko viikonloppuna. Ainut tehtäväni oli viettää häähumuista viikonloppua ja tänään varsin hidastempoista sunnuntaita. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä samalla hätyytellen kummittelevia ahdistuksenalkuja mielestäni pohdin, että ehkä tämä onkin sunnuntaiden perimmäinen tarkoitus. Ehkä tekee ihan hyvää vähän uhmata omaa mieltä ja oppia sietämään sitä sunnuntaiden ärsyttävää ominaisuutta olla samaan aikaan ihanan hattaraisia ja inhottavan kiusallisia. Ja sitten kuitenkin nauttia niistä.

Mahdollisimman morkkisvapaata sunnuntai-iltaa!