Aikalailla tasan vuosi sitten tuli päätökseen opintojeni ehkä tärkeimmän teeman ympärillä pyörinyt kokonaisuus. Niin kutsuttu "patjakurssi" eli "senssis" eli sosioemotionaalisen havaitsemisen intensiivikurssi oli juuri päättynyt, enkä vielä tuolloin voinut mitenkään arvata kuinka keskeisten asioiden äärelle olin edellisen viikon aikana astunut. Viimeisen vuoden kuluessa opinnoissani on korostunut kuunteleminen ja aktiivisen kuuntelemisen taidot. Ajatukseni on täyttänyt pohdinta siitä, minkälainen kuuntelija olen ja mitä kuunteleminen oikeastaan edes tarkoittaa. Enimmäkseen olen potenut tuskaa ja turhautumista siitä, miten maailman helpoin asia voi tuntua niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen kyseenalaistanut paitsi potentiaalini tulevana psykologina, myös kykyni ystävänä, tyttöystävänä ja tyttärenä. Niinpä taitaa olla korkea aika kaivaa tämä koko syksyn luonnoksissa pyörinyt teksti esiin ja tarttua arkaan ja itselleni kipeäänkin aiheeseen.
Sanana kuunteleminen tuntuu tylsän arkipäiväiseltä, itsestäänselvältä ja luonnolliselta. Ja niin se tavallaan onkin, tai ainakin pitäisi olla. Pohtiessani omia kuuntelemisen taitojani lähes päivittäin olen kuitenkin törmännyt hyvin hämmentävään tosiasiaan. Kuunteleminen ei ole helppoa. Se vaatii keskittymistä ja objektiivisuutta. Jotta aito ja aktiivinen kuunteleminen olisi mahdollista, on kyettävä irrottautumaan omista näkemyksistään sen verran, että malttaa vastaanottaa toisen mahdollisesti täysin omien ajatusten vastaisen viestin. Kuunteleminen vaatii kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Se ei todellakaan ole päivänselvä kyky. Ja kuitenkin toisen kuuntelemisella voi olla yllättävän suuri merkitys. Parhaimmillaan voimme muuttaa jonkun päivän epätoivoisesta siedettäväksi tai viestiä, että itsensä täysin arvottomaksi kokeva on tärkeä ja kuulluksi tulemisen arvoinen. Meistä toivottavasti jokainen tietää, miltä tuntuu tulla todella kuulluksi ja ymmärretyksi. Luultavasti tiedämme kuitenkin vähintään yhtä hyvin, miltä tuntuu jäädä vaille kuuntelevaa korvaa. Kaikki tämä osoittaa sen, miten keskeinen merkitys kuuntelemisella on täysin arkipäiväisessä kanssakäymisessämme. Se onkin taito, jota voi ja on ehdottomasti syytä harjoitella.
Usein kuvittelemme kuuntelevamme toista tarkastikin, mutta itse asiassa saatamme vain juuri ja juuri kyetä
kuulemaan. Siinä, missä kuulemmekin keskustelukumppanimme viestin ja vastaanotamme sen, emme välttämättä osaa tarkastella kuuntelemaamme kovinkaan kokonaisvaltaisesti tai puolueettomasti. Jotta voisimme ihan todella kuunnella, mitä kaikkea kuulemamme viesti pitää sisällään, meidän pitäisi uskaltaa avata havaintomme paljon laajemmalle. Kuunteleminen ei ole pelkkää sanojen tunnistamista, vaan myös niiden taakse pääsemistä. Mikä ajaa toisen sanomaan juuri noin? Mitä hän kertoo meille rivien välissä? Mitä näkyy hänen kasvoiltaan tai eleissään? Kuuntelemisesta ei tee omasta mielestäni vaikeaa se, miten pysyä hiljaa toisen puhuessa ja kuunnella keskeyttämättä. Sen sijaan toisen kuunteleminen kokonaisvaltaisesti ja hyväksyvästi voi usein olla yllättävän haastavaa.
Olen saanut itse kokea riipaisevalla tavalla, miten keskeneräiset omat kuuntelutaitoni ovatkaan. Aloittaessani psykologian opinnot pidin itseäni aika hyvänä kuuntelijana. Se oli yksi tärkeimmistä syistä hakeutua juuri tälle alalle. Opintojeni edetessä käsitys itsestäni empaattisena ja ainavalmiina auttajana on rapissut aika tavalla. Huomaan olevani kärsimätön ja tylsistynyt silloin kun pitäisi kuunnella toista. En pysty keskittymään ja mieleni täyttyy aivan liiaksi omista mietteistäni ja tunteistani kun yritän fokusoitua toisen kertomukseen. Ikäväkseni olen saanut todeta, että tietyt keskustelunaiheet voivat virittää minut välittömästi kuuluvuusalueen ulkopuolelle. Tämä on paitsi harmillista ja satuttavaa muille, myös äärimmäisen noloa ja hävettävää itselleni. Puutteellisuuksieni seurauksena ahdistun entisestään ja se jos mikä vie minut kauaksi siitä mielentilasta, jossa olisin avoin ja vastaanottavainen.
Tunnen oloni välillä hyvin katkeraksi siitä, etten osaa olla niin taitava kuuntelija kuin tahtoisin. Miksi, miksi, miksi koen niin uhkaavaksi kuulla jotain oman näkemykseni vastaista tai jotakin sellaista, mitä en ymmärrä enkä tavoita? Miksen vain voisi irrottaa hetkeksi omasta näkemyksestäni ja yksinkertaisesti tunnustella ja kuulostella, mitä toinen pohjimmiltaan tarkoittaa? Olen oppinut ymmärtämään, että avoin ja objektiivinen kuunteleminen vaatii sen sallimisen ja hyväksymisen, että hetken aikaa on ihan ok unohtaa omat huolet ja mieltä painavat asiat. Jos olen jatkuvasti kiinni omissa ajatuksissani, on aivan mahdotonta edes kuvitella pystyväni tavoittamaan, mitä kaikkea toisen sanoman takana piilee.
Onneksi jo omaksumani haparoivan kuuntelijan haarniska on saanut syksyn mittaan kilpeensä myös onnistumisen osumia. Olen saanut huomata, että tosipaikan tullen voinkin olla välillä ihan kelpo kuuntelija. Ja sitten olen myös alkanut tiedostaa, ettei todella aina voi jaksaa tai kyetä. Keskustelun aikana voinkin kysyä itseltäni: "Saara, kuunteletko sinä?". Jos vastaus on "en", voisin itseni kiusaamisen ja soimaamisen sijaan pysähtyä hetkeksi ja kääntyä kuuntelemaan itseäni. Sitä, miksi en juuri nyt osaa, jaksa tai kykene kuuntelemaan. Ymmärtämällä itseäni ja kuuntelemisen tiellä olevia esteitä vähän paremmin voisin ehkä jatkossa reagoida niihin hiukan eri tavalla ja samanaikaisesti hyväksyä ne ja kyetä silti kuuntelemaan avoimesti ja aktiivisesti.
Näillä mietteillä kohti tulevaa viikkoa ja alkavaa kevätlukukautta. Se tuo tullessaan uusia kuuntelemiseen liittyviä haasteita. Panokset kovenevat nyt huomattavasti, mutta olen valmis. Kuuntelijana kehittyminen on asia, jolla näen olevan elämässäni tällä hetkellä erittäin suurta arvoa ja siksi yritän hyväksyä myös ajoittaiset hutiosumat.
Mukavaa viikkoa!
