DIY Revityt farkut

Tänä kesänä on tuntunut, että joka puolella (blogeissa, muotilehdissä...) on ohjeita itserevittyjen farkkujen tekemiseen. Tiedänkin, että tällä postauksella en suinkaan saavuta mitään kovin omalaatuista, vaan pikemminkin pääsen lukemattomien muiden tutoriaalien hännänhuipuksi. En kuitenkaan välitä, vaan sallin itselleni nyt tämän yhden laimeuden vaikka vain sen kunniaksi, että kerrankin tartuin tuumasta toimeen.

Siispä asiaan. Olen kiertänyt kaupungin kaikki vaateliikkeet vain todetakseni, että valmiiksi rikottujen farkkujen markkinahinta on päätähuimaava. Normaalioloissa olisin ehkä taipunut paineen alla, mutta 50 euroa rikkinäisistä farkuista...C'MOON, NO WAY!!! Niinpä eräänä tylsänä aamuna päätin repäistä (kirjaimellisesti). Keräsin tarvittavat työkalut, selasin pari blogitekstiä aiheesta sekä tutkailin joitakin kuvia netistä. Suljin huoneeni oven ja laitoin musiikin soimaan. Ja eikun menoksi!

Tässä siis lähtötilanne: Lukion alussa H&M:ltä ostetut farkut.

Tarvitset: laudanpätkä, sakset, ompeluneulan, pinsetit sekä mattoveitsen (itselläni oli kaksi eri veistä, toinen terävämpi kuin toinen)

 Ohje:
1. Aseta laudanpätkä housun punttiin suojaksi. Molemminpuolin reikäiset housut ovat ehkä vähän too much.
2. Aloita hommat. Ota mattoveitsi käteen ja ala rapsuttaa farkkukangasta haluamistasi kohdista. Näin saat aikaan joko pieniä kulumakohtia tai sitten selkeitä reikiä minun tapauksessani (välihuomio: mattoveitsi + minä = not such good friends).
3. Suuremmat purkaumat kannattaa tehdä saksien avulla. Leikkaa poikittaissuunnassa farkkuihin viilto reiän alkua ja loppua vastaaviin kohtiin. Pura kangasta neulan ja pinsettien avulla.
4. Jatka farkkujen purkamista vetäen sinisiä pystylankoja irti. Älä puhko poikittaisia valkoisia lankoja, ne saavat jäädä reikien suojaksi.

5. Tee myös toiselle puolelle joitakin kulumia haluamallasi tekniikalla.
6. Kun farkut ovat mielestäsi valmiit, voit vielä kääntää lahkeet sekä lisätä vyön rennon ilmeen aikaansaamiseksi.

En ehkä ole paras ihminen opettamaan revittyjen farkkujen tekemistä, sillä suoraan sanottuna olen aina ollut kaikissa käsitöissä varsinainen poropeukalo. Näihin housuihin olin kuitenkin jopa itse ihan tyytyväinen, ja niitä on viimepäivinä tullut käytettyä hyvinkin paljon. Vanhempani olivat tietysti järkyttyneitä siitä, että raaskin "pilata" vanhat farkkuni. Äitinikin kommentti oli ihan asiallinen: "Ehkei kannata pukea noita työhaastatteluun". No joo, ehkä ei. Kavereilta on sen sijaan tullut housuista positiivista palautetta, joten ehkä tässä on jonkinlainen sukupolvien välinen kuilu? Pääasia on tietenkin se, että voin itse olla tyytyväinen aikaansaannokseeni ja tykkään käyttää housuja esimerkiksi siistiin paitaan ja bleiseriin yhdistettynä. Rento vaate yhdistettynä ryhdikkyyteen on yhtä kuin mukava loppukesän asu!

Viimeinen kesä

Koffin puisto pikkuhiljaa
tyhjenee, mut meillä ei oo
pienintäkään aikomusta mennä vielä nukkumaan
Ei nuorena tarvitse nukkua, eihän?

Me ollaan aivan fiiliksissä
Leevi & the Leavingistä
Patterit on loppu, mutta saamme vielä kuulla,
että räntää ja rakeista verta rakkain, vielä sataa rakkain

Me elämme viimeistä kesää
elämme viimeistä kesää
Mä en ole sinun etkä
Sinä ole minun mutta,
jos katsot ihan tarkkaan Hietalahden rantaan
tuo risteilijä on valmis kohta

Minun pääni sinun sylissäsi
On kaikki sinun sylissäsi
Kuuntelen sun hengitystä
missähän me ollaan 64-vuotiaina
täälläkö ollaan silloin?

Koffin puisto pikkuhiljaa
tyhjenee, mut meillä ei oo
pienintäkään aikomusta mennä vielä nukkumaan
Ei nuorena tarvitse nukkua, eihän?

-Olavi Uusivirta

Huono päivä

Tänään oli kertakaikkisen surkea päivä. Näitä tällaisia päiviä on viime aikoina ollut taas ihan kiitettävästi, en vain ole kummemmin välittänyt tulla niistä tänne blogin puolelle kertomaan. En halua myöskään tästä postauksesta mitään vuodatuspaskaa. Tekee vain mieli todeta, että tänään ei mennyt putkeen. Lyhyesti sanottuna todella kova panostukseni työnhakuun sai jälleen tänään takaiskun ja masennuin siitä ihan täysin. Lisäksi tunnen itseni totaalisen epäonnistuneeksi ja rumaksi, kaikin tavoin kelpaamattomaksi mihinkään. Tuntuu, että kaikki nauravat minulle. Se ei ole kivaa. Tuntuu, että kaikki mitä nyt annan itselleni, on väärin ja typerää. Lisäksi olen saanut juosta ympäri kaupunkia sekä keskustan ja kodin väliä koko päivän ja siinä ohessa haaveilla omasta kodista jossain lähempänä keskustaa. Haave tuntuu tällä hetkellä tuskastuttavan kaukaiselta, ei vähiten johtuen näistä epäonnisista työkuvioista...

Tänään päässäni pyörii "ihan sama". Kun pääsin kotiin, suunnilleen heittäydyin äidin kaulaan ja aloin itkeä. Romahdin keittiön lattialle, koska olin niin pettynyt ja niin vihainen siitä, että nuoren elämä pitää tehdä niin H-E-L-V-E-T-I-N vaikeaksi. Eivätkö ne haluakaan, että annamme valtiolle tuoretta työvoimaa? Eikö olekaan kannustettavaa hakea itse aktiivisesti ensimmäistä työpaikkaansa, vääntää tuntikausia hakemuksia, kuvata itsestään lyhyt esittelyvideo ja linkata se mukaan, liittää mukaan viimeisen päälle hiottu CV, lätkäistä oma kuva kanteen, suorittaa hygieniapassi, kiikuttaa paperit henkilökohtaisesti paikanpäälle, soittaa kahdesti perään ja käydä vielä kerran jututtamassa paikan päällikköä? Tämänpäiväisen, ja itseasiassa jo paljon pidemmänkin, kokemuksen perusteella ei.

Jotta tämä ei olisi silkkaa valitusta, haluan todeta, että onneksi on jotain hyvääkin. Tämän viikon aikana olen saanut ilahtua jo useita kertoja ihmeellisen ihanien ihmisten ansiosta. Minulle on kerrottu, että olen fiksu ja kaunis, ja minuun on luotu uskoa tulevasta. Tänään äitini kannusti minua ihanasti jatkamaan työnhakua sanoen: "Mutta anna itsesi nyt levätä tämä viikonloppu. Tänä viikonloppuna lepäät". Onneksi meillä on myös jääkaapissa valkoviiniä. "Ota viiniä ja istu alas", äiti sanoi. Minä tottelin.

Yliopistoon....tai ainakin jotain sinnepäin

Heräsin tänä aamuna aikaisin ja kun kello löi 10, olin jo netissä täyttelemässä ilmoittautumislomaketta tilastomatematiikan valinnaisten perusopintojen kurssille. Ehkä en päässyt vielä sisään toivomaani opiskelupaikkaan, mutta hei, onhan tämä sentään avoin YLIOPISTO. Sain sitäpaitsi eilen puhelun viime kevään valmennuskurssini tuutorilta. Hän kyseli, miten pääsykokeessa kävi ja mitkä ovat suunnitelmani tästä eteenpäin. Tuli hyvä mieli, kun tuutori kertoi jääneensä itse ensimmäisellä kerralla vielä kauemmaksi sisäänpääsystä ja käyneensä suorittamassa ilmeisesti tuon saman kurssin avoimessa. Hän kannusti yrittämään uudestaan ja lohdutteli minua sillä, että ensi vuonna on paljon helpompaa aloittaa luku-urakka kun matikkaan on jo jonkinlainen ote. Olen itsekin yrittänyt ajatella näin, mutta tuntui silti todella helpottavalta kuulla nämä sanat sellaisen ihmisen suusta, joka on käynyt täsmälleen saman läpi. Häneen on tavallaan aika helppo luottaa :)

Itse kurssi alkaa vasta syyskuussa, joten vielä on hyvin aikaa lomailla (damn) ja haeskella töitä.

Korvakorut:Icon,
Kukkaketju:Glitter,
Pitkä riipus:Vero Moda

Pahoittelut huonolaatuisista kuvista, en jaksanut taaskaan vaivata isää :P

Farkkutakki:no idea -vanha,
Neulepaita:Object,
Pitsitoppi:Vero Moda,
Farkut:Cubus(?)

Tänään näen Juuliaa ja myöhemmin menen pitkästä aikaa balanceen. Ainakin tekemistä riittää, toivottavasti on siis luvassa mukava päivä!

Löysäläisen laulu

Vietimme eilen äidin kanssa tyttöjen iltaa. Kävimme ensin syömässä ja juomassa viiniä pitkän kaavan mukaan ja keskustelimme paljon kaikesta. Iltamme jatkui keskustorin ohjelmateltassa siiderin ja lonkeron kera seuraten ensin Olavi Uusivirran soundcheckiä ja sen jälkeen huikean hienoa keikkaa. En osaa edes sanoin kuvailla kuinka upea kokemus keikka oli, siinä oli yksinkertaisesti kaikki palaset kohdallaan. Saimme loistopaikat aivan lavan edestä, suunnilleen parin metrin etäisyydellä itse tähdestä. Tuntui ihanalta olla äidin kanssa ja antaa musiikin viedä, vaikka samalla olinkin monestakin syystä vähän haikealla tuulella.

Kun keikka sitten päättyi, tuntui kuin aikaa ei olisi kulunut juuri lainkaan. Lähdimme vielä yksille viereiseen teatterikahvila Kiveen. Viinilasillisten jälkeen totesimme yhdessä olevamme sen verran unen tarpeessa, että päätimme suosiolla hypätä taksin kyytiin suuntana oma sänky. Kiitin vielä yöllä äitiä onnistuneesta illasta ja totesin, että näitä tällaisia pitäisi olla vähän useammin kuin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Vaikka äidin seuraan liittyy myös paljon hankalia asioita, on hän kuitenkin aina se oma äiti. Se ihminen maailmassa, joka tuntee minut kaikista parhaiten ja tulee varmaan aina tuntemaankin.

Aamulla heräsin päässäni soivaan musiikkiin. Olavi Uusivirran oma suosikkikappaleeni herätteli minut lempeästi. Nyt se on soinut päässäni koko aamupäivän ja kuvaa häkellyttävän hyvin tämänhetkistä olotilaani. Tavallaan olen vähän löysäläinen: kohta alkaa koulut, mutta ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen en aloita uutta kouluvuotta. Työkuviotkin ovat vielä toistaiseksi avoinna, joten "lomailua" on tiedossa vielä tästäkin. Olen aika väsynyt koko viime viikosta ja erityisesti eilisillasta. Olen viime päivinä miettinyt ja pohtinut niin paljon kaikkea, että pelkään räjähtäväni. Tuntuu, että asiat eivät ehkä ihan ole parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta yritän olla tyytyväinen siihen, mitä minulla nyt on. Hienoisesta syyllisyydestä ja saamattomuudesta huolimatta yritän kerrankin nauttia täysin rinnoin tästä hetkestä.

 

Tänään ohjelmassa on vielä teatterikesää sekä illanviettoa vähän nuoremmalla seuralla. Onneksi on tällaista mukavaa tekemistä, niin ei ehdi liiaksi murehtia mitään. Tänään aion siis kohottaa maljan jos toisenkin, vaikka vähän sattuisikin. Uskon, että jos päätän niin, illasta voi tulla ihan mukava.

Kauneudesta

Kuljen keskustan kaduilla, vastaani kävelee tasaista tahtia toinen toistaan kauniimpia ihmisiä. Yhdellä on pitkät ja hoikat sääret, toisella vaatteet kuin suoraan muotilehden kannesta. Jollain on auringossa kimmeltävät vaaleat pitkät hiukset, seuraavalla suklaanruskeat silmät. Ja sitten, yhdellä on paksut ruskeat hiukset ja maailman kaunein hymy.

Olen halunnut kirjoittaa aiheesta kauneus jo pitkään, sillä minulla on siihen liittyen paljon asiaa. Olen itse hyvin epävarma omasta ulkonäöstäni ja minun on hyvin vaikeaa sanoa ääneen, että olisin kaunis. Ystäviini ei myöskään kuulu ainuttakaan sellaista ihmistä, joka voisi tuosta vaan todeta ulos lähdettäessä: "Kappas, olenpa minä kaunis!". Paljon todennäköisemmin kuulen sanat: "Voinko nyt varmasti lähteä näin? Näytän varmaan aivan karsealta", tai "Yäk, miten tyhmästi hiukseni ovat!". (Älkääkä erehtykö, yleensä olen itse yksi ensimmäisistä valitusvirren vuodattajista.) Silti ystäväni ovat omasta mielestäni juuri niitä maailman kauneimpia yksilöitä ja tiedän monien sellaistenkin, jotka eivät heitä niin hyvin tunne, ajattelevan heistä niin.

Muistan, kun yläasteella oli tulossa joku erityinen tilaisuus, kuten koulukuvaus tai kevätjuhla. Kaikki stressasivat hullun lailla sitä, mitä pukea päälle. Ennen H-hetkeä ensimmäisen kerroksen aula tulvi väkeä, kun kaikki tytöt kokoontuivat saman pienen peilin eteen suoristamaan hiuksiansa ja lisäämään vielä viidennen kerroksen puuteria poskillensa. Itse olin vielä tuolloin melko huoleton omaan ulkonäkööni liittyen. Saatoin laittaa ripsiväriä ja laittaa hiukseni aamulla, mutta en tuntenut oloani mukavaksi ahtaassa kimpussa muiden tyttöjen kanssa. Osaksi siitä syystä, että ylenmääräinen itsensä puunaaminen ei vain kuulunut tapoihini, ja osaksi koska toiset näyttivät silmissäni niin jumalaisen kauniilta, että tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi. Ja taas sain kuulla saman mantran: "Onx tukka hyvin? Eikä, viel täytyy vähän tehä jotain... Saanx lainata sun ripsarii, mulla loppu kesken??". Eikä kukaan tietenkään, TIETENKÄÄN ollut tyytyväinen lopputulokseen. Noista ajoista minulle on jäänyt hiukan harmillinen, joskin hyvin yleiseltä vaikuttava päähänpinttymä: koskaan ei saa vahingossakaan sanoa toisten kuullen olevansa mielestään hyvännäköinen. Ja tästä seuraa tietty kehävaikutus: mutta enhän minä voi olla kaunis, jos sitä ei koskaan tunnusteta.

Kävin pari viikkoa sitten pitkän ja syvällisen keskustelun erään tärkeän ystäväni kanssa siitä, mitä kauneus todella on. Tämä kyseinen ystäväni painotti keskustelussamme sisäisen kauneuden merkitystä. Hän oli sitä mieltä, että todellisuudessa kauneus ei ole ulkoista vaan kumpuaa jostakin syvältä sisästä. Kaunis hymy ja viisaat sanat olivat hänen mukaansa sellaisia asioita, jotka voivat tehdä ihmisestä viehättävän ja puoleensavetävän. Olen ystäväni kanssa monessa kohtaa samaa mieltä. Ajattelen, että pelkkä ulkoinen viehätysvoima ei voi pelastaa mätää luonnetta, mitä se ikinä sitten onkaan. Toisaalta on kuitenkin tunnustettava, että ulkonäöllä on elämässämme todella iso rooli. Sanokaa mitä sanotte, mutta ensivaikutelma ihmisestä syntyy kuitenkin aina ulkonäön perusteella. Siksi onkin epäoikeudenmukaista, että kaikilla ei ole samanlaisia kauneudenlahjoja. Ja taas kerran pitäisi tietysti ensin määritellä, mitä kauneus oikeastaan edes on.

Ystäväni sanoista ymmärsin, että hän näkee ulkoisen kauneuden tavallaan ihmisen luonteesta ja käytöksestä rakentuvaksi. Jos siis ihminen käyttäytyy hyvin, ajattelee muista hyvää sekä on järkevä ja viisas, nämä asiat välittyvät hänestä ja hän on näin ollen myös ulkoisesti kaunis. Haluaisin niin kovin uskoa tähän ajattelumalliin, mutta en valitettavasti siihen pysty. Meillä kun on kuitenkin nämä tietyt kauneusihanteet, joihin kaikki maailman ihmiset eivät millään voi mahtua. Se, mitä pidetään kauniina saattaa vaihdella vuosikymmenestä ja kulttuurista toiseen. Silti aina on joku muotti, johon kauniit ihmiset kuuluvat.

Korvaani särähtää aina, kun joku miespuoleinen toteaa: "pidän enemmän vaaleista". Tuntuu pahalta tajuta, että "hei, minulla ei siis ole mitään mahdollisuuksia, olenhan tumma!". Itse en halua luokitella mieltymyksiäni vastaavalla tavalla. En edes ajattele (ainakaan tietoisesti), että toinen väri olisi toista parempi tms. Tiedän, että ystäväni sanoisi tähän jotain tällaista: "Jokaisella on joku joka tykästyy tämän ulkonäköön. Kaikki eivät voi pitää kaikista, sillä jokaisella on omat käsityksensä siitä, mikä on kaunista". Niin, onhan se niinkin. Ja toisaalta taas mieleni valtaa sama typerä itsekeskeinen ajatus kuin aina ennenkin: minun on pakko olla kaikkien mielestä kaunis, muuten en ole sitä tarpeeksi.

Eräs toinen ystäväni totesi kerran, että kauneus syntyy siitä että uskoo olevansa kaunis. Tämä ajatus myötäilee osin aikaisemmin mainitsemani ystävän näkökulmaa ja uskon tähänkin tavallaan. Tiedän, että omalla asenteella pötkii jo pitkälle. Kannatko itseäsi ja vaatteitasi ylpeästi ja varmuudella, vai kuljetko kadulla pää painuksissa koska et taaskaan onnistunut mielestäsi näyttämään tarpeeksi hyvältä? Ulkonäkö on monelle herkkä paikka, eikä omia vääristyneitä käsityksiä itsestä korjata ihan helpolla. Lisäksi uskon kaiken olevan viimekädessä kiinni siitä, että uskaltaa olla välittämättä. Lopulta kai on vain jokaisen itse päätettävissä, onko oma onnellisuus ja itsevarmuus riippuvainen muiden mielipiteistä vai voisiko se rakentua jostain ihan muusta.


P.S. Kuvat on poimittu weheartit –sivustolta hakusanalla "beauty". So is this what beauty really looks like?