Olen tässä viimeisen viikon aikana havainnoinut itseäni ja huomannut erään ikävän piirteen itsessäni:
olen alkanut valittaa! Olen huomannut, että kerron samat itseäni pahasti vaivaavat ja elämääni pilaavat asiat, arkaluontoisetkin, liian monelle ja liian monta kertaa. Aina jälkikäteen kadun ja harmittelen, että miksen silloinkaan voinut vaan ottaa rennosti ja koittaa unohtaa ikävät ajatukset. Koska mikä on sen häiritsevämpää, luotaantyöntävämpää ja ikävämpää kuin ikuinen valittaja? Vastaukseni: ei mikään.
Puolustuksekseni on sanottava, että kulunut viikko todellakin on ollut kaiken huippu epäonnisuudessaan, enkä ihan täysin aiheettomasti aina ole valittanutkaan. Silti huomaan, että valituskavalkadissani on myös paljon ihan typerää, hölmöä, turhaa ja muiden fiilistä latistavaa. Olen ollut huomaavinani, että valituskierteeni lähtee usein omasta huonommuudentunteestani. Jalostan sen sitten käsittämään ihan kaikkea, mikä menee pieleen elämässä ja annan sille uusia merkityksiä. Olen jäljittänyt valittamiseni siihen, että pahan olon yllättäessä ei aina ole jotakuta, jolle puhua ja purkaa mieltä. Silloin sitä helposti patoaa sisällensä liudan pahoja ajatuksia ja sitten seurassa ne yhtäkkiä purkautuvat ja ikään kuin saavat uuden muodon.
Olisi niin ihanaa, jos voisi olla vain tyytyväinen tähän hetkeen ja siihen mitä kaikkea hyvää minunkin elämään mahtuu. Saisin olla todella onnellinen siitä, että olen päässyt valtavien ponnistelujen jälkeen haaveilemaani alaa, minulla on katto pääni päällä sekä ystäviä. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen ja yksiselitteinen, vaan sisältää myös joukon pelkoja, epävarmuutta, epäonnistumisen mahdollisuuksia sekä ikävää.
Ehkä valitukseni häiritsee tällä hetkellä eniten minua itseäni. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että annan itsestäni jatkuvasti kiittämättömän ja nyrpeän vaikutelman muille ihmisille. En halua pilata muiden päivää omilla ongelmillani, vaan mieluumminkin haluaisin päästä osaksi onnellisia ja rentoja hetkiä. Yritänkin nyt hyvän sään aikana rajoittaa omaa ääneen lausuttua valitusta ja siirtää sen mieluummin vaikka musiikkiin tai päiväkirjan sivuille. Edelleen olen tosin sitä mieltä, että joskus vaikeat olotilat voivat kyllä haluamattakin päästä ihmisten ilmoille, eikä se ehkä ole maailmanloppu.
P.S. Tänään olen onnellinen siitä, että jaksoin kirjoittaa hirveän vaikean esseen aiheesta uskonto ja konfliktit loppuun, lukea tenttikirjaa, aloittaa työhakemusten rustaamisen sekä pyyhkiä lattiat. Aika paljon siis yhdelle sunnuntaille!
P.P.S. Kuvat ovat otoksia joululomalta Tampereelta.
Mukavaa alkavaa viikkoa!
