Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Musiikki. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. tammikuuta 2017

Vuoden musiikkitapaus, Jaakko Aukusti

Olimme viikko sitten suhteellisen ex tempore viettämässä perjantai-iltaa turkulaisten pyhimmässä (tästä voi tietysti olla montaa mieltä), Dynamossa. Paikka on meille aika spesiaali, sillä tapasimme siellä ensimmäisen kerran ja onkin hauskaa käydä aina aika ajoin verestämässä muistoja tuosta pian kahden vuoden takaisesta ainutkertaisesta illasta. Mutta tämä juttu ei nyt suoranaisesti liity meihin tai meidän ensikohtaamiseemme, se olisi kaikissa kiemuroissaan aivan toisen jutun aihe. Tämä teksti liittyy nyt siihen upeaan bändiin, jota olimme viime viikon perjantaina kuuntelemassa Dynkyssä. Ja tämä teksti on nyt enemmän tai vähemmän ylistys musiikille, ylistys taiteelle, ylistys Jaakko Aukustille.

Jos et ole aikaisemmin kuullutkaan tästä yhtyeestä, niin se ei liene mikään ihme. Pojat ovat julkaisseet sinkkuja vuodesta 2015, jolloin mekin olimme tsekkaamassa heidän liveshowta ensimmäistä kertaa. Ihastuin silloin ikihyviksi yhtyeen kappaleeseen Hide away pt 1. Oli huikeaa seurata, kuinka elementissään (vaikkakin äärimmäisen ujoina) pojat tuolloin esiintyivät Turun Klubilla. Olin myyty heti alkumetreistä lähtien ja tunsin, että näistä tyypeistä kuullaan vielä. Ja niinhän heistä kuultiinkin. Kahdeksanhenkisen poppoon ensimmäinen kokopitkä albumi julkaistiin kuitenkin vasta viikko sitten ja siellä minä sain olla lähes eturivissä todistamassa poikien ihanaa aitoutta, nöyrää suhtautumista menestykseen sekä ehkä jopa jonkinasteista epäuskoa siitä, miten pidettyjä he ovatkaan. Keulahahmon kierrellen ja kaarrellen esittämä varovainen toive, että yleisö ostaisi hänen levynsä tuntui kertakaikkisen herttaiselta. Mikä kaikista puhuttelevinta, koko yhtye tuntui nauttivan silminnähden lavalla olemisesta ja saivat omalla eläytymisellään leveän hymyn katsojan kasvoille.

Levynjulkkarikeikka oli siis ihan mieletön. Keikalla oli niin hyvä meininki, etten olisi halunnut musiikin loppuvan ollenkaan. Vaikka korvissa soi mukavasti viimeisten kappaleiden aikana, huomasin heti keikan jälkeen odottavani jo seuraavaa kertaa kun saisin nähdä nämä tyypit uudestaan. Jäinkin miettimään, mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat minut pitämään jostakin bändistä enemmän kuin jostakin toisesta. Mikä tekee musiikista musiikkia, jotain sellaista, mikä saa ihon kananlihalle ja sydämen lepattamaan. Olen tullut siihen tulokseen, että niissä parhaissa kappaleissa yhdistyvät kolme keskeistä elementtiä. Ensinnäkin on oltava rytmi. Rytmin täytyy olla sellainen, joka nappaa mukaansa, on tarpeeksi selkeä ja hallittu, mutta kuitenkin mielenkiintoisen vaihteleva ja sopivan haastava. Toisekseen tarvitaan tietenkin kiinnostava melodia. Ja parhaassa tapauksessa melodiaa  kuljettaa sellainen ääni, joka on kuin luotu juuri sille tarinalle, mitä sävelkulku kertoo. Ja viimeiseksi, minulle vähintäänkin yhtä tärkeänä osana rytmin ja melodian ohella ovat sanat. Ja omasta mielestäni Jaakko Aukustilla on nämä kaikki. Rytmistä vastaa yhtyeessä useampi soittaja ja peruspoprock-paletin lisäksi kokoonpanoa maustaa kaksi trumpetistia! Että päätelkää siitä. 

Kannustaisin itsekin laulaja Aukustin tavoin kaikkia ostamaan loistavan Mountain-levyn, mutta en ole aivan varma, myyvätkö pojat sitä lainkaan fyysisesti CD:n muodossa vai ainoastaan älppärinä. Oli miten tahansa, ainakin kehotan klikkaamaan bändin Spotify-sivulle tai Youtubeen. 






Jaakko Aukustin biisin myötä toivotan kaikille oikein mukavaa viikonloppua!


 

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Flow, wou!

Tämän kesän ylivoimaisesti elämyksellisin, mielenkiintoisin, hauskin ja kenties myös tunteikkain viikonloppu vietettiin Helsingin Suvilahdessa.


Flow-neitsyyteni meni jo viime vuonna kun lähdimme Nikon kanssa rohkeasti testaamaan festarin sunnuntaipäivän. Sää oli mitä kesäisin ja aurinko porotti niin kuumasti, että pelkäsin palavani kuunnellessamme kiinnostavaa uutta suomalaista artistia pallon muotoisella lavalla. Olimme häikäistyneitä myös siitä, miten hienosti koko tehdasalue oli suunniteltu ja koristeltu festaria varten. Tunnelma pysyi lämpimänä myös illan viiletessä ja pimetessä, sillä joka puolelle oli ripustettu erilaisia valoja. Koko festari oli hauska yhdistelmä minimalismia ja suurfestivaalin tuntua. Kaikista tärkeintä oli tietenkin musiikki, ja sitähän riitti! Oli hienoa, että suurten lavojen vetonaulojen lisäksi festari pullotti niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin uusia tuttavuuksia.

Tänä vuonna suuntasimme suurin odotuksin kaksipäiväiselle Flow-retkelle kahden ystävämme kanssa. Täytyy myöntää, että jännitin aika paljon Helsinkiin lähtöä. En sillä tavalla pelkojännittänyt niinkuin yleensä, vaan lähinnä olin huolissani omasta jaksamisestani festareilla, sillä olen ollut aika uuvuksissa kesän opiskelun, työn ja muuton jäljiltä. Alku ei ollut kovin lupaava, sillä taivaalta tuli  vettä vaakatasossa ja tuuli oli niin kova, että kertakäyttösadetakin napitkin aukesivat aina sitä mukaa kun ne sai kiinni. Flow'n rento ja iloinen tunnelma vei kuitenkin pian mennessään ja viimeistään ensimmäisen keikan alkaessa oli olo jo hyvä, suorastaan riemukas.



Sunnuntaina oli mielestäni viikonlopun ehdoton pääpäivä. Aamun raju ukkoskuuro päättyi juuri ennen festarialueelle lähtöä ja koko päivä olikin aurinkoinen ja lämmin. Muutkin vastoinkäymiset poistuivat tieltämme ja pääsimme aloittamaan toisen festaripäivämme helpottuneissa ja iloisissa tunnelmissa. Lisäksi itselleni merkityksellisin keikka ajoittui sunnuntai-iltaan, ja pääsin sen myötä ihan seesteiseen, onnelliseen ja hiukan hämmentäväänkin mielentilaan. Erityisen onnelliseksi minut teki viikonlopun aikana se, että sain viettää sitä aivan ihanien ystävien seurassa. Mikään ei ole parempaa kuin jakaa ainutlaatuisia kokemuksia itselle tärkeiden ihmisten kanssa.



Flow, teit sen taas. Veit minut ihan jonnekin muualle, musiikin mystiseen maailmaan. Et tuottanut pettymystä, vaan ylitit odotukseni. Tarjosit minulle elämyksiä enemmän kuin riittävästi. Annoit minulle myös jotain, mitä en olisi osannut toivoakaan. Annoit minun sukeltaa syvälle itselleni kaikista tärkeimmän artistin musiikkiin ja kokea kokonaisvaltaisesti tuo musiikki minussa.


Kiitos Flow. Ja erityiskiitos Niko, Suvi ja Antton!

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Music in me: osa 2

Nyt jatkuu musiikkiaiheiset päiväkirjamerkintäni heinäkuun ensimmäiseltä viikolta. Tämä jälkimmäinen puolisko viikostani on ollut hyvin työntäyteinen sekä nyt viimeisten parin päivän osalta  myös flunssainen. Tässä kuitenkin se vähä, mitä olen musiikin kanssa ehtinyt olla tekemisissä!


Perjantai 4.7.

Aamulla työmatka taittui kävellen kuulokkeissa jälleen musiikkikirjastoni sekalaiset helmet. Florence and The Machine, Death Cab for Cutie ja kumppanit rytmittivät askeleitani kohti työpaikkaa. Huomaan, että musiikilla on minuun ihan oikeasti valtavan suuri vaikutus: ahdistavat tunnetilat tai ajatukset on helpompi sietää ja käsitellä jonkin kappaleen kautta ja reipas musiikki saa mielenkin positiivisemmaksi. Merkittävintä on kuitenkin se, miten musiikki saa oloni rauhalliseksi. Uskonkin siihen, että ihminen on luotu kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan siitä. Välillä kuvittelen, mitä kehoni sisällä tapahtuu kuunnellessani hyvää musiikkia. Tuntuu, kuin ensin sekasotkussa olevat elimistön osaset yhtäkkiä järjestyisivät paikalleen ja rentoudun.

Työpäivän jälkeen laitoin taas heti musiikin soimaan puhelimestani. Bussimatkalla keskustaan kuuntelin lisää Death Cab for Cutieta, koska se saa ajatukset rennoiksi ja olon vapautuneeksi. Bändin musiikki on suureksi osaksi hassua ja hauskaa, vaikkakin lempikappaleeni taitavat olla yhtyeen hiukan synkempää ja haikeampaa materiaalia. Tykkään kuunnella musiikkia, missä sekä melodialla että sanoituksella on selkeä rooli kokonaisuudessa. Tyhjänpäiväiset rallatukset eivät ole minun juttuni, vaan nautin siitä että kappale haastaa kuuntelijan sopivasti ja sanomaa joutuu mahdollisesti vähän haeskelemaan lyriikoiden seasta. Liian vaikea musiikki ei kuitenkaan ole sekään mieleeni, vaan tykkään siitä, kun kappaleen voi kuunnella kahdella tavalla: löytämällä siitä sekä pinnallisemman että syvällisemmän puolen.

Paluumatkalla kuuntelin muistaakseni Bo Kaspers Orkesteria, jonka musiikki on minulle tärkeää. Ruotsin kieli on mielestäni laulettuna todella kaunista. Lisäksi sukurasitteestani (eli ruotsinkielisistä sukulaisistani) johtuen Bo Kaspersin musiikki on ollut mukanani ihan pienestä tytöstä asti. Kuuntelemme sitä välillä isän kanssa automatkoilla, viimeksi matkustaessamme Jyväskylään pääsykokeeseeni. Yhtyeen meininki sekä kappaleiden monipuolisuus ja tyyli iskevät minuun. Itselleni henkilökohtaisesti tärkeitä kappaleita ovat Det blir bättre sen, Leende med kniv sekä Undantag. Suosittelen kyllä kaikille ennakkoluulotonta asennetta ruotsinkieliseen pop-musiikkiin, se on ihan mahtavaa!


Lauantai 5.7.

Perjantai-iltana sairastuin ilmeisesti kesäflunssaan, eikä lauantaiaamun aikainen töihin lähtö ollut mitenkään mukava väsymyksestä ja kurkun valtavasta turvotuksesta johtuen. Taistelin kuitenkin jälleen tieni töihin musiikin tarjotessa mielelleni lääkettä. Helpotusta olooni tarjoili Sigur Rósin englanninkielinen kappale All Alright.

Muuten päiväni meni hyvin kipeissä merkeissä töissä. Tietenkin lauantaille osui juuri tämän viikon pisin työvuoroni ja sinnittelin sen aivan väkisin työkavereideni huolestuneiden katseiden komppaamana. Onneksi pääsin kassalta heti parin tunnin jälkeen myymälän puolelle purkamaan jättiläismäistä kuormaa, eikä minun tarvinnut rasittaa ääntäni koko kahdeksaa tuntia. Hyllyjä järjestellessä mielessäni kävi, miten paljon tätäkin työtä helpottaisi, jos voisi samalla kuunnella lempimusiikkiaan. Tietenkään se ei ole mahdollista, koska asiakkaiden palveleminen on ensisijainen tehtävämme. Mutta silloin kun sain kaikessa rauhassa tyhjennellä jauhopusseja ja tonnikalasäilykkeitä hyllyihin, olisi musiikki tarjonnut mukavan taustan puuhastelulle.

Lauantain osalta musiikin harrastaminen jäi siis oikeastaan tuohon aamun työmatkaan. Kotiin tullessani olin niin uuvuksissa, että syötyäni painuin päiväunille. Illalla katselin siskon kanssa yhden elokuvan, jossa toki tuli keskityttyä myös musiikkiin, mutta joka ei sen osalta kuitenkaan tarjonnut mitään valtavan hienoa elämystä.


Sunnuntai 6.7.

Sain tämän päivän vapaaksi töistä sairastumiseni takia. Aamupalan jälkeen kuuntelinkin José Gonzálezin levyn Veneer. Tämä levy on minulle erittäin tärkeä, sillä siihen liittyy paljon tärkeitä muistoja. Tutustuin Gonzálezin musiikkiin 16-vuotiaana ollessani apuohjaajana prometheus-leirillä. Ohjaajamme, ihana Sari, toi mukanaan tämän levyn ja siitä muodostui leirillämme eräänlainen teemamusiikki. Kuuntelimme levyn alusta loppuun lähes joka ilta ja se tarjosi rauhoittavan ja miellyttävän taustan leirin iltapuuhille. Tuolloin huomasin, miten ratkaisevaa musiikki on ryhmäytymisen kannalta. Musiikista voi puhua, sen herättämistä tunteista ja ajatuksista voi keskustella, ja lisäksi se herättää suurimmassa osassa ihmisistä samankaltaisia reaktioita, eli rentoutumista ja rauhoittumista.

Leirillä addiktoiduin Veneer-levyyn niin paljon, että minun oli heti tilattava se Amazonista. Kun levy vihdoin saapui, kuuntelin sitä samalla tavoin joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ajattelin elämääni ja muistelin leiriämme. Musiikki sai minut haikeaksi ja itkuiseksikin, mutta samalla se paransi saadessani käsitellä kipeitä asioita musiikin kautta.
Aamupäivän makoilin sängylläni kuunnellen Sigur Rósin Inni-levyä ja lukien siskoni mukanaan tuomia Olivia-lehtiä. Sairaana ollessa musiikin kuuntelu saa vielä aivan erityisen merkityksen. Kun olen ollut pahasti sairaana, musiikki on rauhoittanut minua ja helpottanut oloani. Pahassa mahataudissa olen kuunnellut klassista musiikkia. Angela Hewittin soittamat Rameaun pianoteokset ovat helpottaneet kovia tuskiani ja olen kestänyt yksinäisyyttäkin paremmin.

Lapsena mennessäni nukkumaan äitini laittoi usein soimaan yhden tietyn levyn, jossa oli muun muassa Mozartia ja Vivaldia. Musiikin kuunteleminen auttoi minua rentoutumaan ja siirtymään unitilaan. Levyn kappaleet ovat syöpyneet tarkoin muistiini ja tuovat mieleeni lapsuuden illat. Ei siis ihme, että klassinen musiikki assosioituu mielessäni voimakkaasti rauhoittumiseen ja uneenkin. Myöhemmin tosin aloin itsekin soittaa pianoa ja musiikki sai jälleen kerran hieman uuden merkityksen sen ollessa myös opettavaa ja ilmaisullista.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Music in me: osa 1

Olen suunnitellut jo kauan kokonaista postausta suhteestani musiikkin. Sain nyt vihdoin idean pitää hiukan päiväkirjaa siitä, millä kaikilla tavoin musiikki on elämässäni läsnä. Kirjoitan nyt ensimmäisen heinäkuun viikon ajan joka päivä jotain musiikkiin liittyvää.


Tiistai 1.7.

Tänään on töissä iltavuoro, joten sitä ennen on kohtuullisen paljon aikaa vain hengailla ja tuskailla lähestyvää töihin lähtöä. Päätin tänään käyttää jonkin verran ajastani musiikin harrastamiseen, se kun on jäänyt viime aikoina aika vähälle. Istuin sähköpianon ääreen ja tapailin pari viikkoa sitten aloittamaani kappaletta. Yritän tällä hetkellä löytää siihen oikeat sanat, mutta se tuntuu vaikealta. Biisi käsittelee (tai tulee käsittelemään) aika vaikeitakin tunteita tämän hetkisessä elämässäni, kun kaikki on aika epävarmaa ja pelottavaakin. Toivon kuitenkin kovasti, että saisin tämän valmiiksi. Ihan sama, vaikkei sitä kehtaisi soittaa kenellekään muulle, se merkitsee minulle silti paljon.

Lukion alussa kirjoitin ahkerasti omia biisejä, sillä se tuntui luontevimmalta tavalta ilmaista itseäni. Haaveilin jopa ammattimuusikon urasta. Sitten tapahtui asioita, tuli vaikeaa, ja musiikkiharrastukseni jäätyi oikeastaan kokonaan pariksi vuodeksi. Vasta lähiaikoina olen taas uskaltanut antaa mielikuvitukseni viedä ja olla välittämättä siitä, minkälainen lopputulos on. Tauosta on kuitenkin jäänyt itselleni aikamoinen epävarmuus, enkä enää luota taitoihini senkään vertaa kuin ennen.

Kun kerran istahdin soittimeni ääreen, oli samalla oiva tilaisuus verestää myös muutamaa laulutunneilla käytyä kappaletta. Painin taas kerran samojen äänenkäytöllisten ongelmien kanssa. Tänä vuonna minulle onkin avautunut äänessäni ihan uusi ulottuvuus laulutuntien ansiosta, enkä hallitse sitä ainakaan vielä yhtään. Aika noloa rääkyä kotona vanhempien kuullen, mutta minkäs teet. Kai se sitten siitä jossain vaiheessa lähtee taas luistamaan...

Vielä ehdin hienosti laittaa Spotifyn soittolistan soimaan ennen tositoimia. Listaltani löytyy lähinnä radiosta bongattuja hauskoja ja energisiä kappaleita (esimerkkinä The Kooksin biisi Naive, jonka tahtiin tänään bailasin yksikseni), mutta myös muutamia itselleni henkilökohtaisesti todella tärkeitä kappaleita kuten Bon Iverin Holocene tai Sigur Ros:n Heysátan.


Keskiviikko 2.7.

Aamupuuhien taustalla soi Coldplay. Mielestäni X&Y on paras bändin julkaisemista levyistä. Siinä on monta itselleni tärkeää kappaletta ja lisäksi se on minusta Coldplayta parhaimmillaan: yksinkertaista, puhdasta ja helppoa kuunnella. Toki jokainen yhtyeen levyistä on omalla tavallaan hieno, ja tiedän että moni pitää niitä jopa taideteoksina ja kutsuu Coldplayta maailman parhaaksi bändiksi. Itse en ole ihan niin fanaattinen enkä kuuntelekaan bändin levyjä kovin useasti. Silloin, kun kuitenkin laitan Coldplayn levylautaselle, on turvallisen tuttu ja rauhallinen tunnelma taattu.

Bussimatkalla keskustaan kuuntelin isosiskoltani pari viikkoa sitten saatua Goldfrappin levyä. Olen rakastunut. Siskoni joutui muuton vuoksi karsimaan hiukan levyhyllyään ja lahjoitti minulle muutaman kiekon. Tämä Goldfrapp vei sydämeni heti ensi minuuteista, ja olenkin kuunnellut sitä nyt edestakaisin viimeiset viikot. Siskollani on suurimmaksi osaksi mahtava musiikkimaku ja tunnistin tästäkin levystä siskoni persoonan. Ehkä juuri siksi se on niin hyvä.


Torstai 3.7.

Tämän viikon ainoana vapaapäivänäni laitoin puhelimen musiikkikirjaston sekoitukselle, koska en osannut päättää, mitä haluaisin kaikista eniten kuunnella. Näin käy aika usein. Jotenkin jumitun aina johonkin yhteen levyyn (kuten nyt tuohon Goldfrappiin) niin pitkäksi aikaa, että lopulta kyllästyn. Vaikka sitten haluaisinkin välillä kuunnella jotakin muuta, en tahdo millään muistaa yhtäkään verrattaen hyvää levyä. Ärsyttävää!

Iltapäivä kului rattoisasti ja hikisesti ensin muokkauksessa ja sitten body balancessa. Molemmat tunnit sisälsivät lastillisen hyvää musiikkia ja varsinkin tuon balancen musiikit ovat aina tuntuneet todella omilta. Nautin siitä, että liikkuessa voi samalla kuunnella oikeasti laadukasta musiikkia, se vie ajatukset johonkin muualle ikävistä arkipäivän asioista. Kotimatkalla tuli kuunneltua vielä muutama listahitti radiosta.

Muistan, että kun täytin 18 ja olin ensimmäisiä kertoja baarissa, en tuntenut suunnilleen yhtäkään soittolistan kappaleista. Tuntui kurjalta, kun kaikki kaverit kiljuivat vieressä, että "ei vitsi, tää on tosi hyvä biisi! Mennään tanssimaan!" ja sitten tanssilattialla kaikki huusivat kilpaa minulle täysin tuntemattomien kappaleiden sanoja. 

Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut pikkuhiljaa lämpiämään näille "biletysbiiseille". Merkittävä käännekohta taisi olla Calvin Harrisin ja Florence Welchin (joka on yksi suosikkilaulajistani) yhteistyön tulos Sweet nothing. Sen jälkeen olen kiinnostunut enemmän ja enemmän melodisista tanssibiiseistä. Pointti on, että kappaleessa täytyy olla jokin idea ja teema, pelkkää jumputusta en jaksa kuunnella.



Tässäpä ensimmäinen osa musiikkiaiheisesta päiväkirjastani. Lisää seuraa loppuviikosta!


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Ihan mukava päivä, eikö niin?

Eilen vietimme äidin kanssa yhteisen päivän isän ollessa kollegoittensa kanssa mökillä. Todella harvoin olemme äidin kanssa ihan kaksistaan, joten olimme suunnitelleet jo hyvissä ajoin jotain ohjelmaa. Omat yöuneni jäivät aika lyhyiksi (nukuin vain viisi ja puoli tuntia), joten aamu oli vähän väsynyt. Halusin, että päivämme onnistuisi, sillä olimme odottaneet sitä kauan. Äiti oli hyvällä tuulella, kauppareissulla kuuntelimme Olavi Uusivirran levyltä kahta kappaletta, joihin äitini on rakastunut ikihyväksi. Hän lauloi mukana ja minä hymyilin. Hymyilin, vaikka en tuntenut oloani iloiseksi, pikemminkin hämmentyneeksi ja haikeaksi. En olisi halunnut kuunnella Hautalaulua, sillä se on liian surullinen. Kotiin palattuamme oli jo nälkä. Valmistimme yhteistuumin ihanaa kanasalaattia, vaikka äitini ei erityisemmin pidä ruuanlaitosta. Yritin nauttia lempiruuastani ja taustalla soivasta musiikista. Takaraivossani tiesin kuitenkin koko ajan, ettei hymyni ollut aitoa eikä pirteyteni luonnollista. Teeskennelty hymy on kuitenkin parempi kuin ei mitään, näin olen lukenut joskus jostain. Aivot eivät ilmeisesti tee eroa tekohymyn ja aidon hymyn välillä, vaan ne aktivoivat samoja lihaksia kasvoissa. Lihasten aktivoituminen taas viestittää aivoille, että tämä ihminen on iloinen. Aivot puolestaan alkavat tuottaa mielihyvähormooneita, jolloin ihminen ihan oikeasti voi tuntea olonsa ihan hyväksi, vaikkei se oikeasti sitä olisikaan. Pidin siis hymyä yllä, ja toki se oli myös osittain ihan todellistakin.




Neule: kirpparilöytö,
Chinot: Bershka,
Laukku: Michael Kors



Kengät: Converse

Joimme kahvit ja sen jälkeen lähdimme pyöräretkelle. Pyöräilimme Ylöjärvelle ja takaisin, vaikka voimani tahtoivat ehtyä jo alkumetreillä. Hampaat irvessä poljin pitkää ylämäkeä ajatellen, että jos oksennan, niin sitten oksennan. Ainakin olo helpottaa siitä. Helpotukseksenne voin kertoa, että lopulta oloni oli varsin hyvä onnistuneen lenkin jälkeen, enkä oksentanut! :) Matkaan oli kulunut hieman ennakoitua pitempi aika, joten aikataulussa pysyäksemme ryhdyin kiireen vilkaa ruuanlaittoon. Valmistin meille yhteistä herkkuamme, mistä isäni ei ole yhtä innostunut: täytettyjä uunibataatteja sekä vihersalaattia. Nautiskelimme päivällistä gurmee-oluiden kera ja juttelimme niitä näitä. Kellon lähestyessä yhdeksää lähdimme bussilla kaupunkiin katsomaan Venetsialaisia (=mökkikauden päättäjäiset). Otimme kameran mukaan ja harjoittelimme vähän ilotulitusten kuvaamista. Se on muuten vaikeampaa kuin uskoisi. Lisäksi emme saaneet parasta mahdollista paikkaa valojen ihailuun, eikä kuvista siksikään tullut kovin kummoisia.






Minä sillalla väsyneenä odottamassa tapahtuman alkua







Puoli yhdeltätoista olimme taas kotona, mutta päivämme ei loppunut siihen. Seuraavaksi oli vuorossa päivällä Indiskasta ostettujen lyhtyjen kokoaminen, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi tehtäväksi. Hermoni meinasivat pettää pahemman kerran, mutta lopputulos oli kyllä vaivan arvoinen. Ripustimme lyhdyt ruokahuoneeseen, sytytimme kynttilät ja nautimme vielä iltapalaksi äidin leipomaa omenapiirakkaa, teetä sekä kahvilikööriä. Juttelimme vielä tovin, kunnes kello tuli puoli yksi ja päätimme lähteä untenmaille.






Päivämme oli meidän molempien mielestä onnistunut: mikään asia ei mennyt pahasti pieleen, vaan saimme nauttia toistemme seurasta koko pitkän päivän. Rakastan äitiäni suunnattomasti ja olen iloinen, että saan olla hänen kanssaan. Meillä on ollut välillä todella vaikeaa yhdessä, mutta nyt tuntuu että suhteemme on tasapainoisempi kuin koskaan aikaisemmin. En tiedä, ajatteleeko äitini samoin, mutta tältä ainakin minusta tuntuu. Pidän perhettä elämäni tärkeimpänä asiana. Minusta on tärkeää, että vanhempien edessä voi vapaasti näyttää heikkoutensa ja vajavaisuutensa. Ja samalla on myös hienoa, että pelkkä yhdessäolo voi joskus helpottaa oloa merkittävästi.

P.S. Olen tämän viikon aikana säveltänyt ja sanoittanut lähes valmiiksi ensimmäisen oman biisini suunnilleen kolmeen vuoteen. Tuntuu oudolta, helpottavalta ja pelottavalta samaan aikaan. Idea oli äitini: hän kehotti minua maanantaina purkamaan tämänhetkisiä tunteitani ja ajatuksiani musiikkiin ja luomaan niistä jotakin uutta. Biisi ei ole todellakaan hyvä, ei sinne päinkään. Ylitin kuitenkin itseni kun uskalsin pitkän tauon jälkeen tarttua kynään ja laskea sormeni jo pölyyntyneelle pianolle. 

lauantai 10. elokuuta 2013

Löysäläisen laulu

Vietimme eilen äidin kanssa tyttöjen iltaa. Kävimme ensin syömässä ja juomassa viiniä pitkän kaavan mukaan ja keskustelimme paljon kaikesta. Iltamme jatkui keskustorin ohjelmateltassa siiderin ja lonkeron kera seuraten ensin Olavi Uusivirran soundcheckiä ja sen jälkeen huikean hienoa keikkaa. En osaa edes sanoin kuvailla kuinka upea kokemus keikka oli, siinä oli yksinkertaisesti kaikki palaset kohdallaan. Saimme loistopaikat aivan lavan edestä, suunnilleen parin metrin etäisyydellä itse tähdestä. Tuntui ihanalta olla äidin kanssa ja antaa musiikin viedä, vaikka samalla olinkin monestakin syystä vähän haikealla tuulella.




Kun keikka sitten päättyi, tuntui kuin aikaa ei olisi kulunut juuri lainkaan. Lähdimme vielä yksille viereiseen teatterikahvila Kiveen. Viinilasillisten jälkeen totesimme yhdessä olevamme sen verran unen tarpeessa, että päätimme suosiolla hypätä taksin kyytiin suuntana oma sänky. Kiitin vielä yöllä äitiä onnistuneesta illasta ja totesin, että näitä tällaisia pitäisi olla vähän useammin kuin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Vaikka äidin seuraan liittyy myös paljon hankalia asioita, on hän kuitenkin aina se oma äiti. Se ihminen maailmassa, joka tuntee minut kaikista parhaiten ja tulee varmaan aina tuntemaankin.

Aamulla heräsin päässäni soivaan musiikkiin. Olavi Uusivirran oma suosikkikappaleeni herätteli minut lempeästi. Nyt se on soinut päässäni koko aamupäivän ja kuvaa häkellyttävän hyvin tämänhetkistä olotilaani. Tavallaan olen vähän löysäläinen: kohta alkaa koulut, mutta ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen en aloita uutta kouluvuotta. Työkuviotkin ovat vielä toistaiseksi avoinna, joten "lomailua" on tiedossa vielä tästäkin. Olen aika väsynyt koko viime viikosta ja erityisesti eilisillasta. Olen viime päivinä miettinyt ja pohtinut niin paljon kaikkea, että pelkään räjähtäväni. Tuntuu, että asiat eivät ehkä ihan ole parhaalla mahdollisella tavalla, mutta toisaalta yritän olla tyytyväinen siihen, mitä minulla nyt on. Hienoisesta syyllisyydestä ja saamattomuudesta huolimatta yritän kerrankin nauttia täysin rinnoin tästä hetkestä.





 




Tänään ohjelmassa on vielä teatterikesää sekä illanviettoa vähän nuoremmalla seuralla. Onneksi on tällaista mukavaa tekemistä, niin ei ehdi liiaksi murehtia mitään. Tänään aion siis kohottaa maljan jos toisenkin, vaikka vähän sattuisikin. Uskon, että jos päätän niin, illasta voi tulla ihan mukava.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

New week is waiting...

Hyvää sunnuntai-iltaa!

Taas on vierähtänyt tovi siitä, kun viimeksi ennätin kirjoittamaan tänne: valmennuskurssi vaatii yllättävän paljon tekemistä koko ajan. Stressikäyrä on uhkaavasti lähtenyt nousuun ja menneen viikon aikana se on jo lähennellyt huippuansa, mikä sinänsä on vähän huolestuttavaa kun kokeeseen on kuitenkin vielä vähän reilu kuukausi.

Yritän päästä kirjoittamaan tulevan viikon aikana paremmin, vaikka jokainen minuutti olisi kyllä suhteellisen tärkeää omistaa laskuille sekä keskiviikosta lähtien artikkelikokoelman kahlaamiseen.

Tässä vielä pieni sunnuntaitunnelmapläjäys. Tykkään tästä biisistä, se on tällä hetkellä yksi suosikeistani sen seesteisen tunnelman vuoksi. Ja se soi myös body balancessa, kuinkas muutenkaan...


Tämän myötä kauniita unia, nukkukaa hyvin!

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Viikon varrelta

Tänään olin tunteellinen. Heti aamulla herkistyin kuunnellessani bussissa Sigur Rós:n kappaletta. Olin matkalla koululle viimeistelemään elokuvatyön projektiani. Sain viimein valmiiksi henkilökuvan omasta isästäni ja liikutuin katsoessani valmiin tuotoksen lävitse. Illalla katsoimme elokuvan myös kotona yhdessä viinilasillisen äärellä. Oli ihanaa saada vaivalla tehty työ päätökseen.

Viikonloppuna olin tosiaan Helsingissä käymässä. Kävin parissa näyttelyssä, join parasta kahvia pitkään aikaan, söin valtavan annoksen sushia, katsoin yhden Bondin, näin Tuulia sekä kävin tapaamassa uutta ihmeellistä enkeliä. Vauva oli kertakaikkiaan lumoava näky. Häntä ei voinut kuin tuijottaa. "Harmi vaan", että minut revittiin hyvin nopeasti isompien tyttöjen sekä veljenpoikani Arielin leikkeihin. Oli virkistävää ottaa kontaktia minulle tärkeisiin sukulaisiin. Toivon, että uuden vauvan myötä myös me muut näemme enemmän.



Stockmannin edustalla oli lauantaina alkuillasta lasipullojen soittaja. Koko juttu oli ihan taianomaista ja jotenkin täydellisen käsittämätöntä. Miehellä oli mieletön määrä pulloja, jotka oli jokainen hyvin tarkasti viritetty vastaamaan aivan oikeaa nuottia. Lisäksi mies soitti vielä älyttömän taitavasti ja häntä oli melkein pakko jäädä kuuntelemaan hyytävästä säästä huolimatta.


Jos jotakuta kiinnostaa Helsingissä hyvä ruoka sekä kahvi, suosittelen lämmöllä Forumin Kaarna -ravintolaa. Miljöö on siisti ja lempeä, ruoka ihan mielettömän hyvää ja cappuchino suorastaan taivaallista <3



Tuntuu, että tällä hetkellä on koko ajan todella paljon menossa. Pitäisi valmistautua kirjoituksiin,  jotka alkavat todella maanantaina äidinkielen esseekokeella. Toisaalta tekemistä olisi myös itse ylioppilasjuhlien osalta ja aina tuntuu riittävän niitä ystäviä, joille on liiennyt aivan liian vähän aikaa jo kauan. Olen lähes jatkuvasti menossa, mikä ehkä vähitellen alkaa rassata minua enemmänkin. Vaikka suuri osa tekemisistä on mukavaa, tuntuu kiire ja stressi silti vähän liian raskaalta. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, on juuri nyt ihan omassa päässäkin tarpeeksi taisteltavaa ja miettimistä, niin että energiaa kuluu jo ihan pelkkään olemiseenkin.

Mikä kuitenkin on ihanaa, on se, että viikonloppuni on täynnä iloista tekemistä. Huomenna vietän Ellan parikymppisiä ja olen jo nyt aivan innoissani! Sunnuntaina vuorossa on Samuli Putron konsertti, niin että esseekokeeseen valmistautuminen sujuu mukavasti Tampere-talon penkkiä kuluttaen.

Tällä viikolla on Tampere film-festivaalit, ja olimmekin eilen perheen kesken katsomassa Chaplinin Sirkus -elokuvaa. Se on suosikkini jo lapsuusajalta ja eilinen elävän musiikin säestyksellä suurelta valkokankaalta nähty versio oli todellinen elämys. Lapsena olin kova sirkustelija, jos niin voi sanoa. Olin itsekin jonkun aikaa sirkuksessa ja unelmiini kuului päästä isona ihan oikeaksi sirkustähdeksi. Teimme muutaman ystäväni kanssa useita akrobatiaesityksiä ja noista ajoista on jäänyt minulle erittäin lämpimiä muistoja. Ehkä juuri tämän sirkusinnostukseni vuoksi myös tämä Chaplinin elokuva kolahti minuun jo tuolloin. Chaplinin komiikka on kyllä vertaansa vailla. Nauran itseni kuoliaaksi joka ainoa kerta kun katson hänen elokuviansa. Eilisessä Sirkuksessa hauskuutta loivat paitsi kulkurin aina yhtä huvittava olemus ja kommellukset, myös henkilöhahmojen statuksista ja käyttäytymisestä syntyvät ristiriidat. Hauskin kohtaus oli ehkä se, missä kulkuri tasapainottelee nuoralla kolmen apinan kanssa. Se, mikä elokuvassa minua on kuitenkin eniten vuosien varrella koskettanut, on tietysti kulkurin ja sirkusprinsessan rakkaustarina.







Huomasin eilen katsovani elokuvaa nyt hieman eri näkökulmasta kuin ennen. Muistin, että päähenkilöiden välinen suhde olisi ollut paljon dramaattisempi ja että koko elokuva olisi loppunut paljon surullisemmissa tunnelmissa. Eilen kuitenkin tuntui, ettei tarinassa oikeastaan ollut niinkään kysymys syvästä rakkaustarinasta, vaan ennemminkin siitä, miten erilaisista taustoistaan huolimatta ihmisissä on aina jotain hyvin samanlaista. Lisäksi kulkurin tyttöä kohtaan tuntema syvä huoli ja välittäminen olivat osoitus siitä, miten huonoimmistakin oloista tulevalla voi olla vaikka kuinka paljon annettavaa toisille.

Tässä olivat kuulumiseni tällä kertaa, nyt lähden nukkumaan ja huomenaamulla kohti valokuvauskurssia. Ihaninta viikonloppua kultaiset!

perjantai 25. tammikuuta 2013

Home





Lonely thoughts they seep, into mind
into me
pushing deep
Wash the dirt, a hard days work
Know my place
On my own
No poison in my bones
On my own
This is where I build my home

My home,
this will always be my home

I work until it's late
Walk in and close the gate
I look in the window
and I gaze at my face
Every line and every abrasion
This took my life to make
This took my life to make
On my own
No poison in my bones
On my own, this is where I build my home
My home

I need someone, to hold
I need someone, to hold
My home
This will always be my home
This will always be my home

perjantai 2. marraskuuta 2012

Back to business

Moikka pitkästä aikaa!




Oon ollut tosi kipeenä jo puolitoista viikkoa, nyt onneksi alkaa näyttää huomattavasti paremmalta ja tänään olin ensimmäistä kertaa koulussakin. Viimeiset viikot ovat siis kuluneet pääosin sängyssä ja sohvalla makoillessa, nukkuessa, leffoja katsellessa... Mm. näitä asioita on kuulunut elämääni viimeaikoina:







Olen siis kuluttanut vähäistä hereilläoloaikaani mm. katselemalla Hulluilta päiviltä ostamiani leffoja (nää toimii kyllä tosi hyvin sairaana). Koulustressi ei valitettavasti paljoa sairauksista säiky; laskin epätoivoisesti matikkaa ja luin kuumehuuruissanikin äidinkielen kirjallisuushistorian kokeeseen siinä toivossa, että olisin päässyt osallistumaan siihen tällä viikolla. Koeviikko meni kuitenkin nyt ihan sivusuun ja joudun alentumaan menemään viimeiseen asti välttelemiini uusintoihin. En ole oikeasti koko lukion aikana ollut uusintakuulusteluissa, jos abiuusintaa ei lasketa ja mielestäni sitä ei voi laskea, koska kirjoitusten ajankohdalle ei kukaan voi mitään. Kohtalo näyttää päättäneen, ettei lukiosta niin vain lähdetä ennen kuin ainakin yksi uusintakoe on takana... Tuntuu tosi kurjalta, etten saa kursseja ihan vielä suoritettua vaan vielä tovi on kärvisteltävä suoritukset takaraivossa tykyttäen.

Sairaana ollessa on huomattavan paljon aikaa vain ajatella. Sängyllä maatessani kerkesi sataa ensilumi ja sen myötä aloin haaveilla jo joulun tulosta. (Olenko liian ajoissa?) Kuten olen jo aikaisemmin maininnut, mulla on jo joitakin lahjaideoita perheelle valmiina ja suunnittelinkin niiden toteuttamista. Lisäksi olen miettinyt, mitä voisin keksiä isälleni isänpäiväksi. Se onkin vaikeampi juttu, isällä kun on jo ihan kaikkea. Ajattelin tapani mukaan leipoa jotain hauskaa ja ehdottaa, että valmistaisimme kerrankin oikeasti YHDESSÄ päivällistä. Tavallisesti se menee nimittäin niin, että vaikka sopisimme tekevämme ruokaa yhdessä, niin siitä ei tule mitään sillä isä on melko dominoiva keittiössä :) ja myös hyvä! Muusta en vielä tiedä ja näitä ideoita täytyykin siis vielä kehitellä. Onneksi on vielä viikko aikaa!

Sairastuminen vei multa koeviikon lisäksi paljon kivoja asioita. Missasin yhdet bileet, yhdet illanistujaiset, pitkään suunnitellun ystävän tapaamisen, laulukoulun konsertin... Sairaus iskee aina väärälle hetkelle, mutta tällä kertaa olin ihan todella pahoillani ja ahdistunut siitä, miten paljon jäin paitsi kaikesta kauan odotetusta.

Eilen aloin olla sen verran hyvässä kunnossa, että saatoin hoitaa joitakin asioita. Kävin kirjastossa palauttamassa pari kirjaa ja lainaamassa kirjallisuuspiirimme ensi kuun kirjan: Arundhati Royn Joutavuuksien jumala. Olen innoissani, olen nimittäin halunnut jo jonkin aikaa lukea tämän! Hain postista sinne ilmestyneen nettiostokseni. Tällainen paljastui paketista:


Trikoosvetari on hankittu Zalandolta. Tykkään tästä kyllä paljon ja se tulee varmasti ahkeraan käyttöön bodybalancessa näin talven tullen. Illalla kävin äidin kuskaamana nappaamassa viimeiset kuvat koulun valokuvauskurssille ja vein kasan vaatteita kirpputorille. Loppuilta kuluikin sitten vähän palautuessa päivän yhtäkkisen raskailta (mutta kivoilta) tuntuvista puuhista sekä valmistautuessa tulevaan päivään. Aloitimme äidin ja isän kanssa elokuvan Jumalista ja ihmisistä, mutta keskeytimme sen suunnilleen puolesta välistä kun kello tuli niin paljon. Ehkä huomenillalla on sopiva hetki katsoa leffa loppuun.

Tänään olin siis koulussa. Yritimme Ilonan kanssa työstää radiotyön lopputyötämme, jonka olemme saaneet todella hyvissä ajoin hyvään vaiheeseen. Sairastumiseni ja tekniset vaikeudet ovat kuitenkin verottaneet viimeaikoina meidän hienosta suunnitelmasta, eivätkä vastoinkäymiset loppuneet ilmeisesti vieläkään. Tänään törmäsimme siihen, että se kone jolla työmme on, oli menettänyt kyvyn muodostaa yhteyden x-asemaan, missä siis kaikki data on. Jouduimme hetken tuskailtuamme hengähtämään syvään ja ALOITTAMAAN ALUSTA. Arvatkaa miten kivalta tuntuu, kun sillä tunnilla kun kaiken pitäisi tulla valmiiksi, pitääkin aloittaa suunnilleen nollasta. No, onneksi ollaan tehokkaita eikä lannistuttu, sillä saatiin työ taas tosi hyvään kuntoon niin että ensi tiistain jälkeen sen pitäisi olla ainakin ihan melkein ellei täysin valmis.

Radiotyön kaksoistunnin jälkeen kävin äidin ja isän kanssa lounaalla thaimaalaisessa ravintolassa. Olemme käyneet aikaisemminkin samassa ravintolassa lounaalla ja ehdoton plussa noutopöydässä on meidän kaikkien, erityisesti isän ja minun, rakastamat kevätkääryleet. Voisin syödä niitä loputtomasti, ne ovat niin hyviä! Tällä kertaa muu ruoka oli kyllä makuuni vähän liiankin tulista, oli vaikeaa saada kaikki syötyä kun suuta kirveli niin kovasti. Lounaan jälkeen kävimme äidin kanssa vielä Stockmannilla kiertelemässä. Käytäville on jo ilmestynyt jouluvaloja ja niiden ihaileminen teki minut tänään iloiseksi. Yritin tänään lähinnä olla äidille seurana kaupoilla enkä oikeasti tarvitse itse mitään. Näin ollen en myöskään mitään ostanut, vaikka joitakin alennusvaatteita sovitinkin. Kotiin tullessa pistäydyttiin ostamassa ruusuja kotiamme koristamaan ja pohdittiin kynttilöiden ja jouluvalojen hankkimista. Kyllä se joulumieli jo hiljaa hiipii mieleen kuin mieleen :)



Kotiin tultuani laitoin meille päivälliseksi avocadotortilloja. Itselläni oli vielä tässä alkuillasta asiaa kaupungilla, joten jätin ruuat porukoille ja söin itse vasta palattuani kotiin. Äiti ja isä ovat nauttimassa tänään musiikista konsertin merkeissä, joten talo on tänä iltana täysin mun käytössä ihan yöhön asti. Mielestäni on aika ihanaa viettää perjantai-iltaa yksin kotona. Niin laimealta kuin se kuulostaakin, nautin siitä, että saan olla ihan rauhassa, syödä kun huvittaa, kuunnella musiikkia ja katsoa tv:tä tai leffaa, josta tiedän ettei kukaan muu pitäisi. Toisinaan kaipaisin enemmän menoa ja meininkiä kavereiden kanssa ja kaikki bilekutsut ovat tervetulleita (vink, vink kaverit!), mutta tiedän silti olevani sisimmässäni enemmän kotihiiri ja nauttivani kaikista eniten perheen ja ystävien seurasta rauhallisessa ympäristössä. Ja joskus tekee erityisen hyvää viettää ilta ihan yksin, lakata kynnet, bloggailla ja kuunnella Coldplayta.

Mukavaa perjantai-iltaa!

torstai 30. elokuuta 2012

Ystävällistä jännitystä












Oon yksin kotona. Käytiin äidin kanssa Nepalilaisessa ravintolassa syömässä ja sitten äiti lähti junalla Helsinkiin päin. Isä meni sinne siis jo aamupäivällä. En ole elämässäni viettänyt kovin pitkiä aikoja ihan yksin. Ehkä vasta lukion alettua mut saatettiin jättää yöksi yksin kotiin. Tavallaan aika hullua, olin silloinkin jo sen 15 vuotta ja tiedän monta, jotka vaikkapa asuvat yksin jo sen ikäisenä. Meillä on kuitenkin aina ollut mielettömän tiivis perhe ja itse olen ollut pitkään todella riippuvainen mun vanhemmista, etenkin äidistä. Jotain meidän perheen dynamiikasta kertoo ehkä se, että isä kysyi multa tänään aamupalapöydässä, miten selviän täällä yksin. Kysyin vastaan että kuinka niin, mihin hän vastasi taas kysymyksellä: "Tuleeko sulle ikävä?" Ensin vastasin jotain siihen suuntaan, että mulla on joka päivälle paljon tekemistä, nään ystävääni Juuliaa, menen Emman tupareihin jne. jne. Hetken hiljaisuuden päästä totesin: "Saattaa mulle silti tulla teitä ikävä. Kyllä mulle varmaan tulee teitä ikävä." Isä hymähti siihen lempeästi ja sanoi: "Niin mullekin."








Yksinäisyys. Se koetaan aina jotenkin hirveän negatiivissävyitteisenä, tai ainakin mun korvaan se särähtää jollakin tavalla. Sanasta yksin tulee mulle mielikuva tummiin pukeutuneesta ihmisestä pimeässä ja selkä kumarassa. Ehkä, koska olen aina ollut hyvin herkkä eroille ja huono sietämään yksinäisyyttä sen tässä merkityksessä, mun on ollut vaikeaa nähdä sanan taakse. Pienenä en kestänyt ollenkaan, jos äitini lähti vaikka viikon työmatkalle. Kerran olin niin huonona isän kanssa kotona, etten saanut syötyä, nukuttua tai tehtyä oikeastaan yhtään mitään muuta paitsi itkettyä. Nykyään en enää ikävöi perhettäni samalla tavalla kuin ennen (onneksi, muuten olisi kyllä syytä olla TODELLA huolissaan :D). Saatan helposti viettää pitempiä aikoja yksin, ja tiedän että jos haluaisin ja jos siihen olisi syy, voisin vallan mainiosti asua yksin. Nykyään jopa odotan malttamattomana sitä hetkeä kun äiti ja isä poistuvat kotoa yöksi. On ihanan vapauttavaa olla välillä täysin omissa oloissaan, päättää aikatauluistaan, syödä mitä haluaa milloin haluaa, katsoa leffoja tarvitsematta miettiä mitä muut ajattelevat ja lukea aamulla Hesari uutena ja tuoreena juuri siinä järjestyksessä kuin itse tahtoo. Yksin tarkoittaa ihmistä itseä, jotain omaa ja arvokasta. Siihen sisältyy hirveä määrä mahdollisuuksia, vapauksia, iloa, riemua, vahvuutta ja itsenäisyyttä. Joskus mietin, että jos ei osaa olla yksin, niin miten voi sitten osata olla yhdessä kenenkään kanssa? Vain olemalla yksin jonkun aikaa voi oppia tuntemaan itsensä kunnolla.







Mä en vielä tunne itseäni. En tiedä kuka oikeasti olen tai mitä haluan. Siksi yksin olokin saattaa joskus tuntua tosi kipeältä ja vaikealta. Kun äkkiä onkin ihan oikeasti yksin kaikkien ajatustensa ja tunteittensa kanssa, voi helposti iskeä pakokauhu. Ei ole kivaa, että joutuu sietämään yllättäviäkin tilanteita tai tunteita ilman ketään, jolle sillä hetkellä niistä avautua. Yksinäisyys onkin oikeastaan todella pelottavaa. Tänään olen miettinyt niitä, jotka muuttavat tänä syksynä pysyvästi pois kotoa jollekin uudelle paikkakunnalle, yksin. Miten he selviävät? Kenelle he soittavat kun tapahtuu jotain yllättävää, pelottavaa tai ahdistavaa? Entä miten he toimivat silloin kun elämässä tapahtuu jotain valtavan ihanaa tai hauskaa? Yksin asumisella on omat etunsa ja haittansa niinkuin kaikella muullakin. Voi olla aivan mahtavaa päästä eroon holhouksesta, rajoista ja ulkopuolelta asetetuista vaateista. Toisaalta voi olla hetkiä, jolloin tuntuu ettei mikään tunnu todelliselta yksin. Tiedän ja uskon, että jokainen ihminen on kykeneväinen olemaan yksin. Se vaan vaatii totuttelemista.








Miten sitten kuvailla sitä tunnetta, mikä seuraa kun tajuaa olevansa yksin? Se on kuin jonkinlaista haikeutta, ikävää. Epätodellisuuden tunnetta kun samoja asioita ei ole kukaan toinen kokemassa. Se on kaukaista itkua, hiljaista epävarmuutta. Ja toisaalta se on ystävällistä jännitystä. Raukeutta, rauhallisuutta, onnellisuutta, vapautta. Oman olemassa olon tiedostamista, sen vaalimista. Hengittämistä.

Lopulta tosiasiahan on se, että jokainen meistä on yksin joka ikinen hetki elämästämme. Eihän kukaan pääse päämme tai kehomme sisään vaikka olisimme kuinka suuressa ihmismassassa tahansa. Aina jokaisen omat ajatukset ja tunteet ja liikkeet ja teot ovat niitä täysin omia. Muut voivat vain arvailla. Ja vain me itse voimme tietää ja tuntea itsemme niinkuin ei kukaan toinen. Toisaalta olemme vastuussa itsestämme ja muista, siitä mitä teemme kulloinkin ja miten. Toisaalta taas voimme tietää olevamme oikeutettuja olemaan juuri niitä, keitä olemme oikeasti ilman että kukaan voi väittää vastaan. Ja sekös vasta onkin ihanaa!







Huh, tulipas vähän fiilisteltyä Sigur Rós:in soidessa lempeästi taustalla. Huomenna on kasiin kouluun lähtö, mutta pääsen kerrankin autolla kouluun (tässä siis taas yksi yksinäisyyden etu! :D). Huomenna on edessä melkoisen tiivistahtinen ja haastava päivä, joten eiköhän nyt olisi aika mennä keittämään teetä ja istahtaa hetkeksi nauttimaan yksinäisyydestä, hiljaisuudesta sekä Joyce Carol Oatesin romaanista.






Kauniita unia!


keskiviikko 29. elokuuta 2012

In some way I'm there with you, up against the wall on a wednesday afternoon...

Huhhuh, raskas päivä on taas takana. Oon ollut tällä viikolla aika väsynyt ja jotenkin myös vähän kyllästynyt. Onneksi on jo keskiviikko ja onneksi loppuviikkoon mahtuu ihan mukavasti kaikkea hauskaa.

Perjantaina mun ystävä Juulia tulee meille iltapäivällä ja alkuillasta me lähdetään yhden yhteisen kaverin tupareihin. Nyt olis vielä tekemisen alla sopivan tuparilahjan keksiminen ja hankkiminen, se täytynee hoitaa huomenna koulun jälkeen. Lauantaina herään kotoa yksin, äiti ja isä lähtee loppuviikosta Helsinkiin. Kahdestatoista kahteen oon koulussa kun luvassa on englannin suullinen tentti. Onneksi oon tehnyt tenttipaketin jo ihan melkein loppuun eikä siitä tarvitse stressata. Heti tentin jälkeen suuntaan askeleni rautatieasemalle ja seuraan vanhempieni jalanjäljissä pääkaupunkiimme :) Illalla olisi tarkoitus nähdä myös Tuulia tuolla Helsingissä jos tyttö vaan on ehtinyt jo itse sinne asettua. Sunnuntaina käydään vielä tsekkaamassa Helene Schjerfbeckin näyttely ja sen jälkeen varmaankin lähdetään kotimatkalle.


Tänään on jotenkin vaan tosi harmaa olo. Ei oikein huvita mikään, vaan tekisi mieli käpertyä jonnekin pehmeään ja lämpimään nurkkaan ja unohtaa kaikki. On hassua, miten joinakin päivinä voi tuntea itsensä aivan surkeaksi ja väsähtäneeksi. Musta tuntui tänään iltapäivällä ihan todella siltä, etten jaksa enää yhtään. Pelkäsin, että nukahdan siihen paikkaan. Kaikesta huolimatta tähänkin päivään on silti mahtunut ihan mukaviakin asioita: yks tuttu kehui tänään mun laukkua, mistä tuli tosi hyvä mieli. Lisäksi mun enkun opettaja sanoi mulle tunnin jälkeen, että mun kotiaineet oli tosi hyviä ja että se oli antanut niistä hyvät pisteet. Tulin niin onnelliseksi ja helpotuin suuresti. Oon jännittänyt niin paljon kirjoituksia, että kaikki positiivinen palaute on aina suuri helpotus mulle.

Nyt musta tuntuu, että haluan tulikuumaan suihkuun. Mua on vähän paleltanut koko päivän tän kaiken muun lisäksi, joten pieni lämmittely ei olisi pahasta. En tiedä pitäiskö vielä vähän kertailla ruotsin sanoja, en vaan millään jaksaisi. Ehkä siis siirryn seuraavan lukemista odottavan kirjan pariin olohuoneeseen tai vietän jonkun hetken äidin ja isän kanssa.

Tässä vielä mun fiilikseen sopiva biisi:




Hyvää keskiviikon jatkoa teille!

maanantai 27. elokuuta 2012

Mondag igen!

Heippa!


Eilen oli perhepäivä. Mulla oli kyllä eilisaamusta asti tosi vetämätön olo, ihan kuin olisin ollut jossain toisessa sfäärissä. Yritin aamulla käyttää vähän aikaa lukemiseen ennen muuta ohjelmaa ja se tuntui taas vaikealta. Joka tapauksessa mun isän sisko tuli meille eilen kylään pitkästä aikaa. Täytyy kyllä sanoa, että mun täti on ylivoimaisesti kiltein ihminen jonka tunnen. Hän ottaa aina muut huomioon, on kaikille ystävällinen ja auttavainen. Hän ei koskaan syyllistä ketään, vaikka siihen olisi syytä. Siis vaikka joku tekisi hänelle kuinka pahasti tahansa, hän on silti aina niin kiltti. Mun täti on ehkä myös mun sukulaisista se kaikista rakkain ja tärkein, jos nyt niin voi sanoa. Ja tietenkin heti oman perheen jälkeen. Me ymmärretään toisiamme aika hyvin, vaikka meidän välillä onkin aikamoinen ikäero. Muistan että pienenä tykkäsin hirveästi olla hänen kanssaan ja mulle on ikuisesti jäänyt mieleen sellaisia pieniä merkittäviä hetkiä kun olen oppinut hänen seurassaan jotain uutta. Lisäksi mun isä on aina ollut vähän huono muistelemaan omaa lapsuuttaan/nuoruuttaan ja näin ollen oon päässyt kuulemaan mun tädiltä monista sellaisista asioista, mitä en muuten ehkä ikinä olis saanut kuulla. Ja voin kertoa, että oon ihan aidosti aina kiinnostunut kuulemaan kaikkea sellasta. Musta olis niin kiinnostavaa ja kiehtovaa päästä vaikka päiväksi isän lapsuuden maisemiin.

Eilen sain tädiltäni tuliaisiksi aivan ihanan perinnesormuksen. Tämä kivi on kuulemma rubiini ja tää on kuulunut siis mun isoäidille. En voi sanoin kuvailla, miten otettu olin saatuani tämän! Kaikki perintö on todella todella arvokasta ja uniikkia, enkä ymmärrä millä ihmeen perusteella juuri MINÄ kaikista suvun tytöistä sain kunnian ottaa tämän korun vastaan. Sormusta täytyy vähän pienentää, se on liian suuri mihin tahansa sormeen, mutta onneksi se ei ole mikään suuri probleema kunhan vain saan aikaiseksi.



Pian mun tädin tulon jälkeen meille saapui myös mun mummi eli äidin äiti. Ensin istuttiin ulkona auringossa ja sitten siirryttiin sisälle syömään. Isä oli taas laittanut pöydän koreaksi; meillä oli lohta sienitäytteellä, uusia perunoita, kermaviilikastiketta ja ihanaa pähkinäsalaattia. Jälkkäriksi saatiin äidin taiteilemaa mustikkapiirakkaa. Oman pihan marjoista, totta kai! Ruuan jälkeen siirryttiin olkkariin katsomaan leffa Ruotsalainen avioliitto. En kyllä voi suositella sitä erityisemmin, sillä leffan katsominen oli kyllä välillä aika tuskastuttavaa. No, ainakin tuli katsottua taas yksi ruotsalainen leffa niin että ehkä siitä silti jotain hyvää oppi :)

Tänään onkin ollut tosi ankea maanantai. Menin kasiin kouluun, eikä yhtään maittanut opiskelu. Siis ei sitten yhtään. Ja lisäksi vielä tietenkin satoi. Teki vaan mieli lähteä pian pois ja tehdä jotain ihan muuta. En kyllä sitten toisaalta keksinyt mitä, mutta jotain vaan. Mua alkaa ahdistaa jo ihan hirveästi noi ylppärit. Niihin on enää se neljä viikkoa, ja tuntuu etten jaksaisi millään enää tsempata lukemiseen. Onneksi oon aloittanut jo hyvissä ajoin Juhannuksen jälkeen, muuten olisin kyllä lirissä. Mutta silti, vaikka oon lähes kaikki ruotsin ja enkun kirjat lukenut kannesta kanteen ja kieliopit kerrannut plus kirjoittanut aineita ja tehnyt tenttipaketteja sekä YO-vihkoja, tuntuu etten vieläkään ole tehnyt tarpeeksi. Koulun jälkeen jäin sitten lukemaan koulun kirjastoon ja kahdelta oli vuorossa mun ensimmäiset bändireenit tänä syksynä. Oli ihanaa nähdä kaikkia niitä jotka paikalle kykeni ja kuten aina, näiden ihmisten seura paransi mun mielialaa huimasti!

Tänään mulla oli päällä tällaista:

Bleiseri/H&M, valkoinen paita/Gina Tricot, musta pitkä toppi/Vila, Farkut/Only, valkea sulkariipus/KappAhl

Pahoittelen tosi epätarkkaa kuvaa, se on isän ottama (seli seli). Ja toi koru näkyy tosi heikosti, mutta ehkä laitan siitä myöhemmin tarkempaa kuvaa, se kun on yks mun suosikkikoruista tällä hetkellä.


Hirveetä, miten paljon todella olis asioita tehtävänä. Tuntuu vaan että kun tuun koulusta kotiin, niin haluan tehdä jotain ihan muuta kuin sitä mitä pitäis. Esimerkiksi vaikka mulla oli jo kohta viikko sitten ensimmäinen laulutunti, niin en ole VIELÄKÄÄN alkanut kunnolla harjoitella. Säälittävää. Aika menee vaan tätä nykyä niin helposti koulutehtäviin, yleiseen lorvimiseen ja... niin.... yleiseen lorvimiseen. En jaksa oikein ryhtyä mihinkään ihmeellisempään. Huomenna nään kuitenkin mun parasta ystävää koulun jälkeen. Tuuli muuttaa tämän viikon lopulla Helsinkiin, joten nyt on edessä se "eron hetki". No, me molemmat tiedetään, ettei ero ole lopullinen eikä edes pitkä. Me ollaan sovittu näkevämme mahdollisimman paljon. Itsekin vietän suhteellisen paljon aikaa pääkaupungissa, joten pääsen sinnekin sitten Tuulia moikkaamaan aina silloin tällöin. Kamala ikävä mulle vaan tulee, Tuuli on mulle niin hirveän tärkeä ihminen... Ja aina sitä tällaisissa muutostilanteissa alkaa miettiä ja pelätä, että entä jos jotain sitten tapahtuukin ja yhteys kuihtuu. Mutta minä en anna niin käydä meille, en varmasti! Onko jollakulla omia kokemuksia hyvän ystävän muuttamisesta toiselle paikkakunnalle? 

Nyt jatkan matkaani saunaan näiden hemmottelutuotteiden kanssa:




Tämän paremmin tuskin siis voisi surkea maanantaipäivä päättyä!


P.S. Tässä vielä toinen tuliainen, jonka tätini kiikutti mulle eilen. Sen on tarkoitus tuottaa mulle onnea koulua ja kirjoituksia ja ehkä vähän muutakin ajatellen:


Ehkä vähän eri kategoriaa kuin toi toinen tuliainen :D No, ainakin se onnistuu saamaan mut hyvälle tuulelle.



Rauhallista ja mukavaa alkuviikkoa!