Lohturuokaa

Jokunen vuosi takaperin termi "lohturuoka" tuntui hallitsevan mediaa. Julkisuudenhenkilöt paljastivat haastatteluissa omat lohduttavat ruokansa, mitkä oman havaintoni mukaan olivat yleensä tuhteja ja täyttäviä pastaruokia. Mutta mitä tuo käsite oikeasti tarkoittaa ja miten se pitäisi ymmärtää? Lohtua tuova ruoka. Mitä ihmettä se sellainen on? Voisiko olla olemassa jotain sellaista ruokaa, mitä syömällä huonoinkin päivä kääntyy hyväksi? Jotain sellaista, mikä lohduttavuudessaan vetäisi vertoja rakkaiden ihmisten antamaan lämpöön ja ymmärrykseen. En oikein saanut otetta siitä, mitä tuo lämmintä syliä vastaava ravinto omalla kohdallani voisi olla. Kunnes. Lauantaina tajusin, että monen monta kertaa aikaisemminkin valmistamani ruoka on mitä täydellisin esimerkki siitä, mikä edustaa minulle lohturuokaa.  Silloin kun elämä kolhii, kun väsyttää ja turhauttaa, kun mikään ruoka ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Silloin keittiössäni valmistuu tätä.

Aterian lohduttavuuden juuret juontavat jo lapsuudenkotiini. Olen aina ollut melkoinen herkkusuu ja erityisesti keksihiiri, minkä vuoksi ei liene mikään ihme, että nimenomaan tämä ruoka on se, mikä saa mieleni rauhalliseksi ja oloni turvalliseksi. Muistan, miten iloinen yllätys oli, kun isä oli loihtinut keittiössä tätä herkkua ja täyttänyt sen milloin kaalitäytteellä, milloin katkaravuilla.  Parasta lohturuuassani on kuitenkin sen rakenne sekä suolaisen, rapean ja rasvaisen suloinen liitto. Ja se tuoksu, mikä leijailee uunista kun tämä lohturuokien kuningas paistuu! Joskus pelkkä nuuhkaisu auttaa tekemään oloni rauhalliseksi.

Lohturuokani on suolainen piirakka. Isäni valmistamien piiraiden jälkeen omiksi suosikeikseni ovat kohonneet muun muassa kylmäsavulohipiirakka sekä kirsikkatomaatti-vuohenjuustopiirakka. Lohturuokani ehdoton etu on siinä, että sen valmistamiseen vaadittavat raaka-aineet löytyy lähes aina kaapeista jo valmiiksi, eikä siksi epäonnisena päivänä tarvitse edes lähteä kauppaan pilaamaan oloaan entisestään. Täytteet voi valita omien mielitekojen sekä varastoissa olevien elintarvikkeiden pohjalta ja piirakka on myös loistavaa jämäruokaa (siihen voi sujauttaa helposti edellisistä aterioista  ylijääneitä aineksia). Kaiken lisäksi piirakan valmistus on äärimmäisen helppoa ja nopeaa. Eikös tässä täytykin jo aika monta lohturuokakriteeriä?

Hyvien täytteiden ohella piirakassa tärkeintä on onnistunut pohja. Sen täytyy olla ohut, maukas ja keksimäisen rapea. Valmistankin piirakoitteni pohjan aina itse. Mielestäni itsetehty taikina on kaikista maukkain. Sitäpaitsi piirakkapohjan valmistus on niin vaivatonta, että valmistaikinaan turvautuminen tuntuisi aivan hölmöltä. Ja mikä kaikista tärkeintä: taikinan valmistaminen itse on jo yksi osa ruuan lohtu-vaikutusta. Lohturuuan tulee mielestäni olla nimittäin sellaista, minkä valmistaminen vaatii sopivasti resursseja, jottei mieli voi jäädä vatvomaan harmillisia ja uuvuttavia asioita. Siksipä silloin kun alan sekoittaa taikinan aineksia yhteen, annan ajatusten vain virrata. Piirakan valmistaminen onkin minulle eräänlainen terapeuttinen prosessi. Oman kädenjäljen näkeminen heti ruuanvalmistuksen eri vaiheissa tarjoaa jo itsessään tyydytystä ja toiveikkuutta.

Kaiken tämän pohjustuksen jälkeen haluan nyt jakaa teille yhden lohturuokareseptini. Tämä yksilö onnistui ihan sattumalta niin hyvin, että se nousi uudeksi suolaisten piirakoiden suosikikseni. Teen harvoin piirakkaa suoraan ohjeesta. Niinpä tämäkin resepti on sovellettu useammasta ohjeesta ja tuunattu oman mielen mukaiseksi. Vaikken vieläkään ihan kokonaan osta sitä ajatusta, että jokin yksittäinen ruoka voisi lohduttaa paremmin kuin esimerkiksi toinen ihminen, niin alan vähitellen kallistua sille linjalle, että näiden kahden yhdistelmällä pääsee jo melko pitkälle. Niinpä testasin tämän piirakan taikavoimia kahden tapauksen sunnuntaiahdistukseen. Ja kyllähän se vähän lohdutti.


Vihreä pinaatti-fetapiirakka

Pohja:
2dl vehnäjauhoja
1dl ruisjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/4-1/2tl suolaa
125g juoksevaa margariinia
2rkl jääkylmää vettä

Täyte:
1/2 isokokoisesta kesäkurpitsasta
oliiviöljyä
70g baby-pinaatin lehtiä
200g fetajuustoa
2,5dl ruokakermaa
2 kananmunaa
1tl valkosipulijauhetta
1/2tl suolaa
1tl kuivattua basilikaa
mustapippuria rouheena

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää margariini käsin nyppien kunnes taikina on tasaista. Lisää lopuksi jääkylmä vesi nopeasti sekoittaen. Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla ja painele taikina vuoan pohjalle ja reunoille. Pistele haarukalla taikinan pohjalle reikiä.

Kuumenna paistinpannulla pieni määrä oliiviöljyä. Paista ohueksi viipaloituja kesäkurpitsapaloja kunnes ne pehmenevät ja saavat hieman väriä. Nosta kesäkurpitsat piirakan pohjalle.

Huuhtele baby-pinaatit huolellisesti ja siirrä ne seuraavaksi paistinpannulle. Kääntele lehtiä pannulla muutama minuutti niin, että ne pehmenevät. Lisää pinaatin lehdet tasaisesti kesäkurpitsapalojen päälle.

Valmista kastike. Riko munien rakenne ja sekoita niiden joukkoon ruokakerma sekä loput mausteet. Käytä suolaa makusi mukaan. Itse tykkään laittaa suolaa vähän joka paikkaan (mistä saan kuulla aika paljonkin), mutta sen voi halutessaan jättää tästä ruuasta poiskin. Omasta mielestäni pieni ripaus suolaa tuo kuitenkin pinaatille sen kaipaaman maukkuuden. Kaada valmis kastike piirakan päälle. Pilko lopuksi feta pieniksi kuutioiksi ja ripottele ne tasaisesti piirakan päälle.

Paista piirakkaa 225°C uunissa noin 30 minuuttia tai kunnes sen pinta on saanut vähän väriä. Anna piirakan vetäytyä ihan pieni hetki ennen tarjoilua. Ja ei kun nauttimaan pehmeän lämpöisestä lohdukkeesta!

P.S. Kuva ei anna oikeutta piirakalle. Mutta minkäs teet kun lohturuuan tarve on niin suuri, ettei piirakasta ehdi napata kuvaa ennen kuin siitä on jäljellä yksi epätasainen palanen.


Lohdullista tiistaita kaikille!

Ankaruudesta

To do -listani tänään: opiskele seuraava kappale järkälemäisestä kirjasta, tee muistiinpanot, käy kaupassa, siivoa, tee ruokaa, pese pyykkiä, käy lenkillä, kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Yhtäkkiä kello on kahdeksan illalla ja olen vieläkin listani ensimmäisessä kohdassa. Olen toki ehtinyt tehdä ruokaostokset ja käyttää pyykkikoneen. Olen myös tiskannut ja leiponut. Tavallaan olen tehnyt vaikka mitä, mutta siltikään en ole tyytyväinen. Ja järjestäen listani loppuosa jää minulta vaille kunnollista sitoutumista: kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Rentoudu.

Miksi itseään kohtaan pitää olla niin ankara? Miksi ei voi uskoa olevansa riittävän hyvä ilman äärimmilleen ponnistelemista? Miksi ei voi sallia itselleen joka päivä jotain hyvää ja joskus vähän enemmänkin ihan vain siksi, että tekee mieli? Tuntematta siitä sisintä polttavaa syyllisyyttä? Ja miksi on niin vaikeaa hahmottaa sitä, miten tuo ankaruus itseä kohtaan välittyy myös muille?

On helppo uppoutua työntekoon ja kanavoida kaikki energiansa noihin "välttämättömiin" asioihin. On helppo soimata itseänsä siitä, että tänään ei sitten tullut tehneeksi sitä ja tätä ja tuota, vaikka piti. Todellisuudessa ankaruuden syy on kuitenkin aivan jossakin muualla. Se tarjoaa tavan hukuttaa aikaa. Unohtaa hetkeksi muut mieltä painavat asiat. Ja joissakin tapauksissa. Paeta.

Mutta ankaruudella on myös omat jekkunsa. Ensinnäkin ollessani ankara itselleni ja vaatiessani itseltäni jatkuvaa suorittamista ja pärjäämistä tulen samalla vaatineeksi myös ympärilläni olevilta ihmisiltä liikaa. Vaadin heitä ymmärtämään ainaisen tarpeeni olla hyvä, riittävä ja paras. Ja tähän liittyy ankaruuden toinen kiusa: mikään, mitä ankaruuteni käskee minut tekemään ei koskaan ole tarpeeksi.

Jos ankaruudelle antaa periksi, sen lonkeroihin on helppo jäädä kiinni. Se houkuttelee milloin minkäkinlaisilla vaatimuksilla. Ja sitten kun ankaruudesta on tullut vihollisen sijasta uskottu ystävä, siitä on todella vaikeaa luopua. Pahimmillaan ankaruudesta voi nimittäin kehittyä itseä määrittelevä ominaisuus, eikä omaa olemista osaa kuvitella ilman jatkuvaa suorittamista ja syyllistymistä. Ongelma on tämä: Ankaruuteni vaatii minua olemaan paras kaikessa, eikä siis hyväksy virheitä. Jos  esimerkiksi mokaan jossakin ihmissuhteessa, on virheeni aiheuttama häpeä ylitsevuotava. Vaikka koko asia olisi kuitattu pelkällä yksinkertaisella anteeksipyynnöllä. Ankaruus siirtyy tässäkin suhteessa myös itseni ulkopuolelle. Koska ankaruuteni vuoksi en voi antaa itselleni anteeksi, on minun myös hyvin vaikeaa antaa anteeksi muille. Kuulostaa aika pahalta, eikö vaan?

Haluan oppia olemaan armollisempi. Olen nimittäin todennut, että olisin luultavasti huomattavasti onnellisempi, jos hyväksyisin itseltäni välillä vähän kehnompaa suoriutumista tai mokia. Ja miksi kenenkään kuuluisi väkisin olla onneton? Mikä tärkeintä ja kaikessa nurinkurisuudessaan pysäyttävää: Ollessani liian ankara itselleni en voi koskaan olla niin hyvä ystävä, tytär, tyttöystävä tai joskus tulevaisuudessa auttaja kuin oma ankaruuteni minua vaatisi olemaan. Ollakseni itselleni riittävän hyvä ihminen minun on siis luovuttava edes osasta omaa ankaruuttani. Harjoittelu voi olla vaikeaa ja muutos vie varmasti aikaa, mutta jostakin sen on alettava.

Ollaanhan armollisia, joohan. 

Daughterin biisin myötä toivotan oikein hyvää tiistai-illan jatkoa!

P.S. Jo kesän toinen flunssa menossa... Ei kiva! Mutta ehkä tämäkin siis pakottaa hölläämään vähän ;)

Flow, wou!

Tämän kesän ylivoimaisesti elämyksellisin, mielenkiintoisin, hauskin ja kenties myös tunteikkain viikonloppu vietettiin Helsingin Suvilahdessa.

Flow-neitsyyteni meni jo viime vuonna kun lähdimme Nikon kanssa rohkeasti testaamaan festarin sunnuntaipäivän. Sää oli mitä kesäisin ja aurinko porotti niin kuumasti, että pelkäsin palavani kuunnellessamme kiinnostavaa uutta suomalaista artistia pallon muotoisella lavalla. Olimme häikäistyneitä myös siitä, miten hienosti koko tehdasalue oli suunniteltu ja koristeltu festaria varten. Tunnelma pysyi lämpimänä myös illan viiletessä ja pimetessä, sillä joka puolelle oli ripustettu erilaisia valoja. Koko festari oli hauska yhdistelmä minimalismia ja suurfestivaalin tuntua. Kaikista tärkeintä oli tietenkin musiikki, ja sitähän riitti! Oli hienoa, että suurten lavojen vetonaulojen lisäksi festari pullotti niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin uusia tuttavuuksia.

Tänä vuonna suuntasimme suurin odotuksin kaksipäiväiselle Flow-retkelle kahden ystävämme kanssa. Täytyy myöntää, että jännitin aika paljon Helsinkiin lähtöä. En sillä tavalla pelkojännittänyt niinkuin yleensä, vaan lähinnä olin huolissani omasta jaksamisestani festareilla, sillä olen ollut aika uuvuksissa kesän opiskelun, työn ja muuton jäljiltä. Alku ei ollut kovin lupaava, sillä taivaalta tuli  vettä vaakatasossa ja tuuli oli niin kova, että kertakäyttösadetakin napitkin aukesivat aina sitä mukaa kun ne sai kiinni. Flow'n rento ja iloinen tunnelma vei kuitenkin pian mennessään ja viimeistään ensimmäisen keikan alkaessa oli olo jo hyvä, suorastaan riemukas.

Sunnuntaina oli mielestäni viikonlopun ehdoton pääpäivä. Aamun raju ukkoskuuro päättyi juuri ennen festarialueelle lähtöä ja koko päivä olikin aurinkoinen ja lämmin. Muutkin vastoinkäymiset poistuivat tieltämme ja pääsimme aloittamaan toisen festaripäivämme helpottuneissa ja iloisissa tunnelmissa. Lisäksi itselleni merkityksellisin keikka ajoittui sunnuntai-iltaan, ja pääsin sen myötä ihan seesteiseen, onnelliseen ja hiukan hämmentäväänkin mielentilaan. Erityisen onnelliseksi minut teki viikonlopun aikana se, että sain viettää sitä aivan ihanien ystävien seurassa. Mikään ei ole parempaa kuin jakaa ainutlaatuisia kokemuksia itselle tärkeiden ihmisten kanssa.

Flow, teit sen taas. Veit minut ihan jonnekin muualle, musiikin mystiseen maailmaan. Et tuottanut pettymystä, vaan ylitit odotukseni. Tarjosit minulle elämyksiä enemmän kuin riittävästi. Annoit minulle myös jotain, mitä en olisi osannut toivoakaan. Annoit minun sukeltaa syvälle itselleni kaikista tärkeimmän artistin musiikkiin ja kokea kokonaisvaltaisesti tuo musiikki minussa.

Kiitos Flow. Ja erityiskiitos Niko, Suvi ja Antton!

Hyvästit ensimmäiselle omalle kodille

Työntäyteisellä kesälläni on ollut yksi kääntöpuoli: En ehtinyt kunnolla hyvästellä ensimmäistä omaa kotiani. En saanut otettua yhden yhtä kuvaa viimeisistä hetkistäni paikassa, joka on lähes kahden vuoden ajan (onko siitä tosiaan jo niin paljon aikaa kun muutin Turkuun?!) ollut minun kotini. En voinut ennakoida sitä, mikä olisi se viimeinen yö asunnossani. En tiskannut vielä viimeisen kerran pikkuruisessa keittokomerossa, sumuttanut vielä kerran sokerikuoriaisia pois leipälaatikoista tai kironnut rispaantunutta rullaverhoa olohuoneen ikkunan välissä. En myöskään viettänyt vielä viimeisen kerran omaa hiljaista ja yksinäistä aikaa, ilman mitään erityisiä virikkeitä, kuunnellen vanhan talon ääniä ja seuraten olohuoneen ikkunasta Finnkinon asiakkaiden liikkeitä. En keskittynyt nauttimaan viimeisen kerran aamuauringosta, joka siilautui ohuiden verhojeni lävitse olohuoneen lattialle lämmittäen sen polttavaksi.

Ensimmäiseen omaan kotiini on liittynyt paljon tunteita, välillä raivoisia ja turhautumisen kyllästämiä ja välillä taas onnentäyteisiä ja tyytyväisyydellä höystettyjä. Se oli se paikka, jossa pääsin ensikertaa kokeilemaan itsenäistä elämää. Sinne on kertynyt muistoja niistä sateisista sunnuntaista, jolloin tunsin itseni todella yksinäiseksi ja toisaalta niistä hauskoista illanvietoista ystävien kanssa, kahdesta vapusta, joina olohuoneen matolle on kaatunut skumppaa eikä sillä ole ollut mitään väliä. Muistan ne yöt, jolloin kääntelehdin yksin sängyssäni, enkä tuntenut taloa turvalliseksi. Ja sitten muistan myös ne  hitaat ja raukeat aamut hyvinnukuttujen öiden jälkeen kun olen istunut aamiaispöytään toisen kanssa ja asunto on tuntunut lämpimältä ja kotoisalta.

Koska muutokset ja erot vaativat minulta aina luonteestaan riippumatta paljon totuttelua ja osittain tuskaistenkin tunnelmien läpikäymistä, olin varautunut suunnattomaan ikävään ja eroahdistukseen ensimmäisestä kodistani luopuessani. Olen tottunut siihen, että minun täytyy tehdä huolellista ajatustyötä jo kauan ennen varsinaista muutosta. Niinpä nytkin kävin mielessäni jo etukäteen läpi niitä tunteita ja ajatuksia, joita mahdollisesti itse muuton yhteydessä kokisin. Muuttopäivän lähestyessä en yllätyksekseni kuitenkaan tuntenut oikeastaan mitään. Olin niin keskittynyt stressaamaan sitä, miten ehtisin pakata kaiken ajoissa ennen kuin innokkaat muuttoapulaiset veisivät puoliksi täytetyt muuttolaatikot mennessään, ettei kapasiteettini ilmeisesti riittänyt käsittelemään mitään muuta. 

Puhuin kyllä muutosta paljon, oikeastaan koko ajan. Äidin, isän, Nikon, ystävien ja työkavereiden kanssa, aina puheenaiheena tuntui olevan muutto. Mieleni täyttyi siitä. Kuitenkin lopulta kävi niin, että todelliset hyvästit asunnolleni jätin ihan sattumalta muuttopäivän aamuna kun kävelin jo ensimmäisen uudessa kodissa nukutun yön jälkeen yksin lähes tyhjään asuntooni. Kello oli vasta kahdeksan aamulla kun hieman yllättäen tulleen avainten luovutukseen liittyvän painostuksen seurauksena aloin kuurata kylpyhuoneeni lattiaa. Asunto tuntui aivan autiolta ja hiukan oudolta. Aurinko paistoi verhottomista ikkunoista esteettömästi aina eteiseen asti. Pysähdyin ihan hetkeksi katselemaan asuntoa siitä kummallisesta näkökulmasta ja silmänräpäyksen ajan tunsin vienoa haikeutta. Tämä oli minulle tuttu paikka, minun kotini. Ja tavallaan se ei kuitenkaan ehkä koskaan ollut sitä niin paljon, että olisin todella surrut siitä luopumista. Harjatessani vessan lattiaa tunsin onnea siitä, että sain ottaa tämän lyhyen hetken itselleni ja asunnolleni. Sanoin hyvästit hiljaa mielessäni, eikä se kestänyt kauaa. Ehkä minuutin tai kaksi. Kiitos. Olit hyvä, mutta tulet ehkä olemaan parempi jollekulle toiselle. Hyvästi.

P.S. Onneksi on Niko, joka ehti napata näitä kuvia viimeisistä hetkistäni ensimmäisessä omassa kodissani. 

Täällä on meidän tuoksu

Asia nousi esiin ensimmäisen kerran varmaan jo viime syksynä. Olimme molemmat hiukan turhautuneita siitä, että jouduimme raahaamaan viikosta toiseen eräänlaista muuttokuormaa mukanamme. Vaikka välimatka oli lyhyt ja tavarat siirtyivät paikasta toiseen suhteellisen helposti repussa, alkoi olla uuvuttavaa kanniskella tavaraa edes takaisin muutaman päivän välein. Esimerkiksi ruokaostoksilla piti aina miettiä, kuinka monta päivää vielä asutaan tässä osoitteessa. Että kannattaako ostaa yksi vai kaksi purkkia maitoa tai tehdäänkö ruokaa vain yhdelle päivälle useamman sijasta. Olimme seurustelleet vasta puolisen vuotta, mutta asuimme käytännössä yhdessä. Erillään nukutut yöt ovat jääneet koko yhdessäolomme aikana muutamiin poikkeuksiin.

Puhuessamme asiasta päädyimme aina samaan lopputulokseen: ei ennen kuin takana on kokonainen vuosi seurustelua. Eihän meillä ole mikään kiire. Ja kun tuo maaginen vuosi yhdessäoloa alkoi olla täynnä: ei ennen kuin kohdalle osuu juuri-se-oikea. Eihän meillä ole mikään hätä minnekään. Olen itse ollut koko ajan varsinainen jarruttelija. En halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, en katua jälkikäteen. Mutta kevään tullen aloin itsekin lämmetä ajatukselle yhä enemmän. Aloin olla todella kyllästynyt ja väsynyt siihen, että aina piti suunnitella elämää niin paljon eteenpäin. Tuntui houkuttelevalta ajatella, että molemmat voisivat koko ajan elää omien tavaroidensa ympäröimänä. Huomasin, että siirtyessämme osoitteesta toiseen (huolimatta siitä, oliko osoite minun vai hänen), minut valtasi suunnaton haikeus ja epämukavuuden tunne. Olin juuri tottunut siihen, miten asiat yhdessä paikassa olivat, enkä olisi millään halunnut siirtyä muualle.

Sitten se-oikea, tai ehkä paremmin sanottuna se-riitävän hyvä-sillä-täydellistä-ei-ole-olemassa ilmaantui.  Näytössä emmimme molemmat jonkin aikaa, mutta Niko rohkaisi ja minä rohkastuin, ja teimme hakemuksen. Ja kuinkas ollakaan, vajaan kahden tunnin päästä allekirjoitimme sopimukset. Nyt, vajaa kaksi kuukautta myöhemmin, istun yhteisessä keittiössämme muuttolaatikkokaaoksen jo hiukan hellitettyä, mutta silti takaraivossa kiusaten ja härnäten. Nautin siitä, että olemme nyt molemmat omassa kodissamme. Kumpikin niin omien kuin yhteisten tavaroidensa ympäröimänä, yhteisiä tai erillisiä asioita touhuten, sekä etsien ratkaisuja erinäisiin järjestely- ja sisustuskysymyksiin.

Olemme nyt nukkuneet yhteisessä asunnossamme viisi yötä ja eilen saimme omat nimemme oveen. Päivisin järjestelemme tavaroita ja tyhjennämme eteistämme vähän väliä tyhjentyneistä banaanilaatikoista. Tuskastelemme kattovalaisimien ja säilytystilan kanssa (keittiötarvikkeita on tilaan nähden aivan liikaa!) ja hetken mielijohteesta saattaa toinen juosta clasulle hakemaan puuttuvaa letkunpätkää tai muuta vastaavaa. Illan tullen kuuntelemme Spotifysta Nikon meille tekemää soittolistaa Muutto-ilta-relax-2016, katsomme kympin uutiset tai saunomme ensimmäisessä yhteisessä saunassamme. Mietimme, miten ihanalta tuntuu kun on yhteinen koti. Ja miten hyvä tunnelma kodissamme vallitseekaan. Kuinka hyvältä tuntuu nukkua täällä. Ja herätä. Kuinka huonekalut, jotka aikaisemmin eivät näyttäneet oikein miltään, sopivat kuin nakutettu tänne.

Olen huomannut, että olen itse myös jotenkin hassulla tavalla vapautunut. Vaikka olemme jakaneet arkemme tähänkin asti yhdessä, huomaan vasta nyt, että tietynlainen vieraanvaraisuus ja varovaisuus on ollut ainakin minun puolestani välillämme, kunnes se katosi sillä hetkellä kun saimme avaimet  uuteen asuntoomme. Eilen huomasimme, että täällä tuoksuu meiltä. Aika hyvä fiilis.