Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Taide. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. joulukuuta 2013

Reissussa

12.12 valkeni jännityksentäyteisenä. Muutama tunti ja olisi aika istuutua mukavasti junaan suuntana Helsinki ja tarkemmin eteläsatama. Koska olen ehkä maailman pahin jännittäjä, olin jo ehtinyt pelätä lähes kaikkea mahdollista mikä voisi mennä pieleen. Mieleeni ei ollut kuitenkaan juolahtanut, että kaikista epäonnen sattumuksista meitä voisi kohdata huono merisää ja niinpä säikähdin todenteolla kun isäni aamulla ystävällisesti ilmoitti, että uutisissa on luvattu todella kovaa myrskyä ja merenkäviöitä on varoitettu siitä. Jälkikäteen muistellen isäni aito huoli ja suorastaan ylitsepursuava varovaisuus (hän kehoitti meitä vielä harkitsemaan lähtemistä) on hurjan hellyyttävää, mutta sillä hetkellä taisin vähän hermostuakin. Yritinhän pitää oman mieleni edes jokseenkin rauhallisena ja keskittyä ajattelemaan, ettei myskyvaroitus ehkä kuitenkaan kävisi toteen. Paniikinomaisesti silti tarkkailin puhelimestani sääennustetta ja totesin nyt ensikertaa itsekin, että totta tosiaan, neljän metrin korkuisia aaltoja olisi meidän reitillemme luvattu.

Junassa tekstasin Tuulin kanssa ja sovimme yhteistuumin, että reissusta selvitään kyllä kunhan vaan pidetään toisistamme huolta eikä stressata liikoja. Ja täytyy kyllä sanoa, että tässä seurassa ei muuta voi kun tuntea olonsa turvatuksi: vaikka myrsky välillä koettelikin ja yöllä tuntui että laiva keikkui välillä oikealle ja välillä vasemmalle kyljelle, ei pahoinvointi missään vaiheessä äitynyt kestämättömäksi. Nautin olostani rakkaan ystäväni turvallisessa ja lämpimässä seurassa.




Aamulla heräsimme aikaisin, jotta ehdimme meille varatulle erikoisaamiaiselle. Se olikin todellinen elämys kuohuviinineen kaikkineen. Ja vielä merinäköalalla! Pian aamiaisen/brunssin jälkeen saavuimmekin jo Tukholmaan. Satamasta hyppäsimme lähimpään metroon ja matkustimme Fotografiskaan. Kävimme katsomassa kaikki näyttelyt, joista päällimmäisimpänä ja vaikuttavimpana mieleeni jäi Elliott Erwitt. Kuvat puhuttelivat minua yksinkertaisuudessaan ja aistikkuudessaan. Erwittin kerrottiin pitävän erityisen paljon koirista ja lapsista (kuten minäkin) ja siksi hän myös oli valinnut näitä kuvattavikseen. Valokuvissa oli paljon huumoria, mutta myös aimo annos tietynlaista kaihoa ja herkkyyttä.



Fotografiskasta jatkoimme matkaa kävellen vanhaan kaupunkiin, sillä halusimme käydä fiilistelemässä joulua myös Tukholman kehutulla joulutorilla. Itselleni paikka oli hienoinen pettymys. Jos nyt olen ihan rehellinen, niin mielestäni jopa Tampereen joulutori on tunnelmallisempi kuin tuo. En tiedä mikä siinä oli, johtuiko vaan kärsimättömyydestä, taideähkystä tai pienestä palelusta, mutta minulle tuo tori ei kyllä kolahtanut. Lucian päivän kunniaksi torilla oli kuitenkin lapsikuoro esiintymässä ja kuuntelimmekin heitä hetken.




Kello kävi käymistään, joten pian oli aika siirtyä kohteissamme eteenpäin. Seuraavaksi suuntasimmekin askeleemme kohti Tukholman keskustaa. Siellä vietimme jonkun tunnin pyörien kaupoissa ja lopulta ehkä hieman uupuneina istahdimme todella viihtyisään kuppilaan nauttimaan lämmintä juomaa sekä "pieniä" herkkuja. Itse valitsin ensimmäistä kertaa kanelilaten sekä maitosuklaacookien. Mahat täysinä (taas kerran) ja tutkittuamme hetken karttaa, starttasimme suuntana vähitellen satama. Päätimme kävellä vähän kauemmaksi metrolle, jotta voisimme vielä vähän tunnelmoida ja ihailla keskustan katuja joulunaikaan.



Taisimme olla hiukan väsyneitä ja ajatuksissamme. Kävelymatka metrolta satamaan ei nimittäin ollut pitkä, mutta osoittautui sitäkin vaikeammaksi lähdettyämme kävelemään täysin päinvastaiseen suuntaan kuin piti. Kaiken lisäksi ehdimme kävellä aika tovin ennen kuin tajusimme että olimme kertakaikkisen väärillä jäljillä. Aikaa oli enää parisenkymmentä minuuttia ja paniikki alkoi iskeä. Otimme siis jalat alle ja juoksimme tuli hännän alla puolikkaan metromatkan sekä sen lyhyen matkan asemalta satamaan. Onneksi ehdimme juuri kahta minuuttia etuajassa perille, eikä tästäkään taas voi kiittää muuta kuin joskus vähän turhankin ylikehittynyttä neuroottisuutta aikaisin paikalla olemisesta. Hytissä rojahdimme sängylle ja otimme vähän aikaa huilia ennen illan rientoja. Alkuiltamme kului rattoisasti parfyymikaupassa valitessamme itsellemme sopivaa tuoksua. Olimme varmaan unelma-asiakkaita ravatessamme pikkuisen kaupan hyllyjen välejä edes takaisin ja kiljuessamme toisillemme käytävän toisesta päästä toiseen. Huiskimme tuoksuvaihtoehtoja milloin itseemme, milloin lapulle ja koitimme parhaan mukaan saada jonkinlaisen ratkaisun aikaan. Lopulta löysimme kuin löysimmekin omat suosikkimme ja poistuimme parin tunnin tuskastelun jälkeen kaupasta suhteellisen tyytyväisinä.

Ostosten jälkeen palasimme hyttiin vähän valmistautumaan ja aloittelemaan lasillisilla laivan marketin valkoviiniä. Kun olimme valmiita, lähdimme syömään yhteen laivan ravintoloista. Herkulliset vuohenjuustoannokset katosivat lautasilta samalla kun keskustelimme paljon syvällisistä ja tärkeistä aiheista. Ruokailun jälkeen halusimme jatkaa vielä iltaa laivan baarissa. Elämyshän sekin, keski-ikä oli ehkä hiukan korkeahko ja musiikki taattua laatua eli ABBAa. Pääsimme myös seuraamaan salaperäistä midnight-showta, jossa taitavat nuoret miehet ja naiset tanssivat ja lauloivat. Hytin lämpö kutsui meitä aikanaan ja uni tuli silmään hyvin kun enää ei tarvinnut jännittää yhtä kovaa myrskyä kuin mennessä.


Seuraavan aamun erikoisaamiainen saatteli meidät Helsingin maisemiin. Uupuneina, mutta tyytyväisinä saavuimme takaisin kotiin ja tiemme erkanivat. Itse jatkoin vielä hetken seikkailua keskustassa ennen Tampereelle lähtöä. Reissu oli minulle moninkertainen voitto. En voi ymmärtää, että minulla on Tuulin kaltainen ystävä, jonka kanssa voin tehdä jotain tällaista ja tuntea olevani täysin kotona koko ajan. Puhuimme matkan aikana niin paljon kaikesta ja laidasta laitaan, että se tuntuu täysin uskomattomalta huomioiden miten vähän olemme ehtineet toisiamme tavata viimeisten parin vuoden aikana. En voisi kuvitella ketään toista, jonka kanssa on yhtä helppo keskustella vaatteista ja kulttuurista kuin elämästä ja vanhenemisestakin. Toivon, ettei tämä ollut ainoa matka, jonka saan Tuulin kanssa tehdä. Mutta vaikka niin olisikin, ainakin tästä reissusta jäi todella hyvä olla ja roppakaupalla ihania muistoja. KIITOS!



lauantai 29. kesäkuuta 2013

Helsinki ja alelöytöjä


Olimme siis perheeni kanssa alkuviikosta käymässä Helsingissä. Reissun keskeisin tarkoitus oli mennä katsomaan Steve McCurryn valokuvanäyttelyä Taidehalliin. Fanitamme äidin kanssa kyseistä fotojournalistia paljon, sillä hänellä on uskomaton kyky vangita jokaiseen kuvaansa hetken hauraus ja rumuus tekemällä siitä kuitenkin hyvin aidon ja kauniin. McCurry tuli kuuluisaksi parikymmentä vuotta sitten häkellyttävällä kuvallaan afgaanitytöstä, jonka silmistä kuvastuu koko tämän pienen elämän tuska ja huoli. Kuva on aiheen karuudesta huolimatta -tai juuri sen ansiosta- hurjan kaunis ja puhutteleva.

Tytön tarina ei lopu tähän yhteen kuvaan: McCurrya jäi vaivaamaan tytön kohtalo (ei mikään ihme sinänsä: ajatelkaa että olisitte ponnistaneet maailman maineeseen kuvaamalla yhtä äärimmäisessä kurjuudessa elävää ihmistä, jonka tulevaisuus on yhtä synkkää jatkumoa). Taiteilija alkoi etsiä pakonomaisesti tätä yhtä tyttöä (kai helpottaakseen syyllisyyttään) matkustamalla samaiselle pakolaisleirille lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Hänellä ei ollut tytöstä mitään muuta dokumenttia kuin itseottamansa valokuva vuosien takaa. Kuin ihmeen kaupalla McCurry löysi kuin löysikin tytön, jolla nyt oli mies ja kaksi (?) lasta. McCurryn ihailijat halusivat auttaa tätä köyhyydessä elävää kuvankaunista naista ja hänen perhettään. Naiselle lahjoitettiin niin paljon rahaa, että hän saattoi ostaa itselleen ja perheellensä talon. 

Afgaanityttö




Sain viimeisen ison, valokuvaajan allekirjoituksella varustetun julisteen. Olen onnentyttö!

Uskomaton tarina, vai mitä? Voi vaan miettiä, kuinka oikeudenmukaista tuokaan lopulta on kaikesta huolimatta. Millä perusteella juuri tämä yksi nainen kaikista niistä tuhansista samaa kohtaloa kärsivistä palkitaan? En siis väitä, etteikö tämä nainen olisi taloaan ja parempaa elämää ansainnut, mutta tietysti voi miettiä asiaa aina monelta kantilta. Miten yhteisö suhtautuu yhden jäsenensä "ilmaiseen onneen"? Aikamoinen katkeruus ja kateus saattaa olla edessä, ja siinä suhteessa ei naisen elämä taida kovin kummoista olla.

Suosittelen näyttelyä ihan jokaiselle, joka Helsingin suunnalla sattuu liikkumaan ja muillekin vähänkin valokuvauksesta kiinnostuneille. Näyttely oli rehellisesti sanottuna paras näkemäni. Sen esillepano oli todella harkittu, ja kuvia oli juuri sopiva määrä. Näyttelyn yhteydessä pyörii myös kaksi dokumenttia McCurrysta. Toinen kertoo hänen matkastaan viimeisen värifilmin kanssa ja toinen juuri tästä mysteerisestä afgaanitytöstä ja hänen etsimisestä ja vihdoin löytämisestä.






Helsinkiin sattui visiittimme kohdalle helleaalto. Nautiskelimme meren läheisyydestä ja sen aiheuttamasta vilvoittavasta tuulesta. Keskiviikkoaamuna kävimme kiertämässä kauppatorin, jossa parveili (ja tällä kertaa sanan jokaisessa merkityksessä) lokkeja. 

Iltapäivällä tiemme erkanivat ja minä lähdin "hiukan" kiertelemään alennusmyyntejä. Olen etsinyt valehtelematta Tampereen joka ikisestä rättikaupasta sopivia shortseja tuloksettomasti, ja missioni Helsingissä olikin kotiuttaa edes jonkinlaiset kaupunkikelpoiset lahkeiset. Olin ajatellut, että suhteellisen nopea Foorumissa kiertely tuottaisi tuloksia, mutta yhtäkkiä huomasin kolunneeni kauppakeskuksen jokaisen kolkan ostamattani yhtään mitään. Kello kävi jo seitsemää, eli olin huomaamattani viettänyt tukahduttavan kuumissa vaatekaupoissa lähes kolme tuntia! Olin rättiväsynyt ja pettynyt. En kuitenkaan luovuttanut vielä, vaan lähdin uudella tarmolla kohti Foorumin H&M:ää, vaikka olin mielestäni kiertänyt jo aluksi sen joka ainoan nurkan. Minulta oli kuitenkin jäänyt huomaamatta yhdet todella kivan näköiset shortsit, jotka roikkuivat rekissä aivan nenäni edessä. Niinpä lähdin uudestaan henkkamaukan kilometrin mittaiseen sovituskoppijonoon. 






Olin etsinyt siistejä, mustia, suhteellisen istuvia shortseja. Nämä eivät siis aivan täysin täyttäneet kriteereitäni, mutta ne olivat halvat ja olin kaiken helteisen kiertelyn jäljiltä niin väsynyt, etten enää jaksanut nirsoilla. Onnellisena poistuin siis osin boikotoimastani halpavaateketjun liikkeestä suuntanani ratikkapysäkki. Matkalla ulko-ovelle muistin yhtäkkiä, että Vero Moda, se kauppa jossa ihan ensisijaisesti olin ajatellut käydä, oli jäänyt väliin! Ei siis auttanut muu kuin tarpoa vielä viimeisen kerran käytävän toiseen päähän. Vero Modan rekistä löytyi kuin löytyikin juuri halajamani näköiset pöksyt ja vielä omaa kokoani! Syyllisyyden tuntoisena kiikutin löytöni kassalle ja sadattelin kärsimättömyyttäni H&M:llä. Ajattelin, että tulisin seuraavana päivänä palauttamaan henkkamaukan ostokseni.






Ratikkapysäkille matkatessani minut yllätti kaatosade. Väsyneenä ja kosteana matkan jäljiltä pääsin lopulta kotiin ja kerroin surkeana vanhemmilleni shortsidraamani. Vaatteet saivat kuitenkin molemmilta vanhemmiltani myötämielisen arvion ja nyt olen jo itsekin aivan tyytyväinen ostoksiini. Molemmille shortseille on jo ollut käyttöä. Vero Modan mustille kaupunkikäytössä löysän yläosan kanssa ja H&M:n siisteille eilisissä Mirkun synttäribileissä.


Illalla kävelimme Munkkiniemen Torpanrantaan jo kantapaikaksemme muodostuneeseen kahvilaan. Paikka on aivan ihana, sympaattinen ja söpö upeine merimaisemineen. Kaupan päälle saimme ilmaisen musiikkielämyksen kun Hietaniemen rannassa käynnissä olevan Green Dayn keikan äänet kantautuivat vettä pitkin myös meidän korviimme. Niinpä istuimme siinä terassilla popsien salaattia ja hörppien talon valkoviiniä. Kotimatkalla törmäsimme hanhikeskittymään. Rannassa tepasteli kolme hanhipariskuntaa poikasineen sekä yksi yksinäinen ylle, jota muut hanhet avoimesti sorsivat. Jäimme hetkeksi tarkkailemaan näiden luontokappaleiden puuhia ja sain hämmentyä huomatessani, kuinka ihmeen samanlainen sosiaalinen kuvio lintujen maailmassa vallitsee kuin meillä ihmisilläkin. Hierarkia oli varsin selkeä ja minun ihan todella kävi sääliksi sitä yhtä syrjäytynyttä hanhiparkaa...










Tampereeltakin olen löytänyt pari alelöytöä, joista olen todella iloinen. Vero Modasta bongasin tällaisen mintunvihreän puuvillasekoiteneuleen 50% alennuksella. Olen nyt kerryttänyt pikkuhiljaa vaatekaappiini mintunvihreitä vaatteita, sillä värianalyysin mukaan minua pukee tämä väri, jota aikaisemmin välttelin viimeiseen asti luullessani sen tekevän minusta sairaan näköisen. Olen aina tykännyt kaikesta tämän värisestä ja nyt olenkin todella innostunut "saadessani" vihdoin sovitella kaupoissa kaikkia herkullisia vaatteita!












Toinen huippuhyvä löytö on sekin Vero Modasta (eihän kukaan huomaa, mikä on lempikauppani??). Torstai-iltana pyörähdin äitiä odotellessani ihan huvin vuoksi kyseisessä liikkeessä ja hyppysiini osui tämä ihana löysä puuvillasekoiteneule. Kun hintalapussa luki -70%, oli melkein pakko suunnata sovituskopeille. Hintaa paidalla oli alunperin 24,95 ja minä maksoin siitä vajaat kahdeksan euroa. Tämä oli siis mielestäni aika kiva löytö, varsinkin kun materiaalin pitäisi olla todella miellyttävää ja kestävää.









Tässä taisi olla kaikki tällä erää. Nyt lähden valmistautumaan lauantaipäivään ja koitan tehdä siitä mahdollisimman hyvän ja hauskan. Koittakaa tekin!

P.S. Toivottavasti osasitte lukea tekstini sopivalla huumorilla ja aistitte rivien välistä myös rippusen sarkasmia ja itseironiaa. En minä ihan näin pöljä oikeasti ole...ainakaan koko ajan! :D