Kilpailua, kilpailua

Hups, huomasin että edellisestä postauksesta on lähes kuukausi aikaa. Ei ollut tarkoitus pitää näin massiivista hiljaiseloa, mutta tottapuhuen olen ollut aika hienosti aikataulutettu sekä stressillä kyllästetty viime aikoina. Lisäksi nyt tuntuu hirveän vaikealta keksiä mitään järkevää kirjoitettavaa. Olen pohtinut niin paljon kaikkea henkilökohtaista, että kaikki vähänkään yleismaailmalliset asiat ovat jääneet taka-alalle. No, oli miten oli, nyt tuli sellainen tunne, että on pakko päästä vähän purkamaan ajatuksia yhdestä tällä hetkellä hyvin ajankohtaisesta teemasta: kilpailusta.

Olen aloittanut valmennuskurssin taas ja todennut jälleen, että harva asia tähänastisessa elämässäni olisi ollut yhtä kilpailuhenkistä kuin taistelu yhdestä havitelluimmista opiskelupaikoista. Ilmapiiri kurssillamme on todella hyvä ja kannustava, siinä ei ole mitään valittamista. Silti on vain kohdattava ja hyväksyttävä se tosiasia, että niin paljon kuin tsemppaammekin toisiamme, olemme kuitenkin toinen toistemme pahimpia kilpakumppaneita. Tilastot (osuvasti tässä tapauksessa) puhuvat nimittäin puolestaan: 3% hakijoista siunataan heinäkuussa opiskelupaikalla.

Pahinta on tajuta kilpailevansa. Kun mietin kaikkia mukavia ihmisiä kurssillamme, sisälläni todella kouraisee. On ihan epäinhimillistä luovia tietänsä kyynärpäätaktiikalla kohti tieteenalaa, joka keskittyy nimenomaan ihmisten hyvinvointiin ja lähimmäisestä välittämiseen. No onneksi asia ei ihan näin mustavalkoinen sentään ole. Pahin kilpailijanihan nimittäin olen minä itse. Onko se sitten sen parempi vaihtoehto, sitä voi kyllä miettiä. Omalla kohdallani tämä itseäni vastaan kilpaileminen tarkoittaa tietenkin positiiviselta kannalta itseni piiskaamista kohti parempaa suoritusta. Kääntöpuoli on kuitenkin se, että huomaan helposti ajattelevani tämän yhden pääsykokeen mittaavan koko ihmisarvoni. Tuntuu, että jos nyt taas tänä vuonna jään opiskelupaikkaa vaille, olen aivan totaalisen epäonnistunut ihminen ja tietenkin aivan vääränlainen persoona koko alalle. Todellisuudessa ymmärrän tietenkin, ettei asia niin ole, eikä tuo koe edes mitenkään mittaa omaa soveltuvuuttani itse ammattiin.

Nyt kun olen näitä ammatinvalinta-asioita päässäni pyöritellyt oikein olan takaa, pohdittavakseni on myös tullut minua ympäröivien ihmisten odotukset. Viimeisten viikkojen aikana olen kuullut kyllästymiseen asti kysymyksen: "onko isäsi lääkäri?". Koko ikäni olen ollut ylpeä vanhempieni ammatista, olen ihaillut heitä aina suuresti ja kuullut mielelläni heidän työstään. Ehkä olen tavallaan toivonut voivani olla sillä tavoin osa tuota kiehtovaa maailmaa. Muistan, että jo pienenä tunsin hienoista painetta siitä, että minustakin tulisi isona lääkäri. Omat vanhempani eivät ole koskaan minua siihen valintaan ohjanneet tai painostaneet, mutta tietyllä tapaa jo se, että varsinkin isä on alallaan niin tunnettu ja arvostettu, on herättänyt monessa suoran olettamuksen siitä, että minustakin vielä joskus tulee lääkäri.

Mitä sitten tapahtuisi, jos olisinkin päättänyt hakea lääkikseen? No siitähän se kilpailu vasta olisikin syntynyt! En voisi mitenkään koskaan saavuttaa yhtä vankkaa ja arvokasta uraa kuin oma isäni, ja siksi kokisin jatkuvasti olevani huono ja tuottavani pettymyksen niin muille kuin itsellenikin. Psykologian saralla voin osoittaa olevani hyvä ilman mitään ennakko-odotuksia. Jo nyt tuntuu ihanalta kertoa vanhemmilleni intoa puhkuen, kuinka olen saanut jonkin testauksen tehtyä ja miksi se menee niinkuin menee. Tässä asiassa voin olla kerrankin se, joka osaa ja tietää. Tämä on jotain aivan minun omaa. Mutta se kilpailu. Se on siellä kuitenkin, olin sitten lääkäri tai psykologi. Ehkä sen kanssa täytyy vain oppia elämään ja yrittää nähdä se voimavarana.