Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teemapostaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teemapostaus. Näytä kaikki tekstit

torstai 21. elokuuta 2014

Muutto, osa 4

Nyt on muutot muutettu: huonekalut koottu, tavarat lähestulkoon purettu, verhot ripustettu, pyörä rikottu ja korjattu, sekä tv-kanavat tuloksettomasti haettu. Tiistaipäivä hujahti ohitse kuin huomaamatta tehdessämme isän kanssa viimeisen osan muuttoa. Lähdimme Tampereelta 10.30 ja automme oli takaisin kotiovemme edessä vasta 00.30. Pitkän ja raskaan päivän tuloksena oli kuitenkin paljon kaikenlaista, ja olen ihan älyttömän ylpeä meistä!

Isä keskittyi pienellä avustuksellani huonekalujen kokoamiseen, minä taas selvittelin käytännön asioita, purin laatikoita, keitin kahvia (tärkeä!), sekä ripustin toisetkin verhot. Lisäksi kävimme jälleen Ikeassa pienillä täydennysostoksilla ja saimme hankittua mikronkin Gigantista. Ainoina epäonnen lähteinä olivat polkupyöräni sekä telkkarini. Joponi ohjaustanko rikkoutui kun irrotimme sen matkan ajaksi ja saimme siis poiketa pyöräkorjaamossa, missä oikein mukava mies teki parit taikatemput ja kas, pyöräni on kuin uusi taas. Telkkari taas takkuili pahemman kerran kanavahaussa –mysteerin selvittäminen jatkunee ensi viikolla.

Mutta pidemmittä puheitta, tässä se nyt on: uusi kotini!






















 Sunnuntaina hyppäänkin junaan ja lähden tutustumaan uuteen kotikaupunkiini sekä kaikkeen, mitä yliopisto-opiskelu tuo mukanansa. Odotan todella innolla kaikkea mahtavaa ja uutta, vaikka samalla jännitänkin ihan hirveästi tulevaa. On kuitenkin ihanaa päästä taas askel eteenpäin elämässä. Tämä kun on sellainen askel, jota olen odottanut ja toivonut jo vuosia.

Toivottakaa onnea, elämäni mahdollisesti jännittävin matka on alkamassa!


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Muutto, osa 3

Ensimmäinen yö Turussa, check! Lähdettiin äidin työpäivän jälkeen perjantaina suurehkon kuorman kanssa liikkeelle ja siivosimme kämpän lattiasta kattoon. Purimme yömyöhään asti muuttolaatikoita, mutta saimme kuin saimmekin kaiken tehtyä. Lauantaina pääsimmekin todella helpolla: verhoja ei tarvinnutkaan lyhennellä, ainoastaan käyn vaihtamassa toiset vähän paremman värisiin. Ehdimmekin hienosti käydä lenkillä kampuksellani, kävelyllä vartiovuorella, syömässä sekä parhailla kahveilla pitkiin aikoihin Hansakeskuksessa. Iltapäivällä lähdimmekin taas kohti Tamperetta. Uskomatonta, että on enää viikko siihen, että muutan tuonne ihan oikeasti... Onneksi kämppä alkaa jo näyttää kodilta, niin että sinne on mukava mennä. Ainoastaan muutama käytännön asia jäi vielä vaivaamaan mieltäni: tarvitsen erillisen avaimen pesutupaan ja todennäköisesti kellarikomeroon, enkä tiedä miten saan netin toimimaan. Toivottavasti nämä asiat selviävät sitten tiistaina kun viemme isän kanssa viimeisetkin tavarat perille ja kokoamme loput huonekalut.

Tällainen oli lopputulos kolmannen muuttoreissun jälkeen:

















Neljäs osa muuttosarjasta ilmestynee tänne joskus ensi viikon puolenvälin paikkeilla. Toivottavasti saamme tiistaina isän kanssa loputkin hommat tehtyä niin että viikon päästä sunnuntaina koti olisi suhteellisen valmis asuttavaksi. 

Oikein aurinkoista ja mukavaa sunnuntaita kaikille!

perjantai 15. elokuuta 2014

Muutto, osa 2

Sunnuntaiaamuna lähdimme autolla ja pakettiautolla huristelemaan kohti Turkua. Matkassamme oli veljeni perheineen, upouusi sänky sekä jälleen muutamat muuttolaatikot. Perille päästyämme alkoi se vaativa osuus: sängyn kuljettaminen kuudenteen kerrokseen. Yhdistimme voimamme ja kukin viisihenkisestä seurueestamme liiskaantui vuoron perään rappukäytävän ja painavan sängyn väliin. Tuli vähän mieleen se Frendien jakso, missä kaverukset kantavat suurta sohvaa ahtaassa rappukäytävässä. Lopulta lukemattomien hikipisaroiden ja huokausten saattelemana sänky oli kuitenkin omalla paikallaan, ja hieno se olikin!

Huilitaukoja ei sunnuntain aikataulussamme tunnettu. Heti ensimmäisen kuorman purkamisen jälkeen hyppäsimme veljeni ja isäni kanssa pakettiautoon suuntanamme Raision Ikea sillä aikaa kun muut pyöriskelivät Turun kaduilla. En voi ehkä koskaan ymmärtää, miten tehokkaita olimme Ikeassa. Kuten aikaisemmin kerroin, Tampereella en saanut juuri mitään päätettyä, ahdistuin vain. Nyt tilanne oli täysin eri. Veljeni toimi ikään kuin ryhmän johtajana, minkä ansiosta osasin tehdä päätöksiä nopeasti. Oli ihanaa saada vapaasti päättää kaikesta, mitä omaan kotiini haluan. Sainkin hankittua ihan kaiken ruokapöydästä lipastoon. Erityisen onnelliseksi tulin siitä, että löysin juuri sen oikean sohvan, mitä olin aikaisemmin netistä katsellut, mutta minkä tuotanto Tampereen Ikean mukaan oli kokonaan loppunut. Raisiossa se kuitenkin seisoi –viimeinen kappale kyseistä sohvaa valkoisessa värissä kuten halusinkin. Ja mikä parasta, se oli ihan extrasuper alennettu ja maksoi niin vähän etten edes raaski kertoa!

Ikean reissun jälkeen olin jo aivan uuvuksissa. Lauantain yhdeksäntuntinen työpäivä sekä muuttostressi painoivat todenteolla päälle ja aloin olla ihan lopussa. Onneksi veljeni takoi meihin energiaa omalla tehokkuudellaan ja lähdimme kohti seuraavaa urakkaa eli kaikkien huonekalujen purkamista autosta asuntoon. En lakkaa ihmettelemästä, miten sillä aikaa kun me isän kanssa tuskastelimme ruokapöytäpaketin raahaamista hissistä asuntoon, oli veljeni kantanut yksin neljäkymmentäkiloisen sohvan rappukäytävässä lähes loppuun asti. Ilmeisesti se oli helpompi kantaa yksin, en tiedä, mutta kyllä ihailin häntä sen urakan jälkeen!

Loppupäivä kuluikin rattoisasti huonekaluja kooten ja ehdimme saamaan melkein kaiken valmiiksi. Ainoastaan sohvapöytä ja tv-taso jäivät isän ja minun tehtäväksi ensi viikolle. Päivä oli pitkä ja raskas, sillä kotona olimme noin 12 tuntia lähtömme jälkeen. Olen kuitenkin sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että veljeni perhe lähti mukaan auttamaan. Emme olisi ikinä selvinneet ilman auttavia käsiä ja rauhoittavaa mieltä. Tuhannet kiitokset!

Sunnuntain urakan jälkeen koti näytti tältä:







Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta, unohdin kameran kotiin ja jouduin siksi käyttämään puhelimen kameraa. Seuraava osa muuttosarjasta ilmestynee tänne joko lauantai-iltana tai sunnuntaina. Nyt alan valmistautua äidin ja minun tämänpäiväiseen matkaan, joka sisältää muun muassa verhojen ompelua esimerkiksi ostamalla ne verhot sekä pakkaamalla mukaan lähteviä tavaroita.

Mitä mahtavinta viikonloppua!

torstai 14. elokuuta 2014

Muutto, osa 1

Muutto Turkuun on alkanut yhdellä rytinällä. En voi käsittää, että on enää reilu viikko siihen, kun hyppään junaan suuntanani tuleva kotikaupunkini Turku. Viime viikon maanantaina pääsin vihdoin käymään ensimmäistä kertaa uudessa asunnossani ja se vähintäänkin vastasi odotuksiani, joiltakin osin jopa ylitti ne. Käynnin tarkoituksena oli katsastaa tuo kämppä sekä kirjata tärkeitä mittoja ylös, mutta saimmepa myös kuljetettua autossa ensimmäiset muuttolaatikotkin. Sunnuntaina puolestaan teimme muuttoretken veljeni ja hänen perheensä kanssa. Käytössämme oli pakettiauto, minkä ansiosta saimme kuljetettua jo kaikki huonekaluni Raision Ikeasta uuteen kotiini. Huomenna perjantaina matkustan äidin kanssa siivoamaan, ompelemaan verhoja sekä tutustumaan Turkuun. Ensi viikolla onkin sitten enää viimeinen vaihe edessä, kun menemme isän kanssa kokoamaan viimeisetkin huonekalut ja samalla viemme mukanamme myös viimeisiä muuttolaatikoita. Sen jälkeen onkin enää muutama yö täällä Tampereella, ennenkuin uusi sivu elämässäni kääntyy.

Olen huomannut viimeisten viikkojen aikana, että muuttaminen toiseen kaupunkiin on eräänlainen projekti edetessään vaihe vaiheelta ensin tavaroiden läpikäymisellä ja pois heittämisellä, sitten pakkaamisella, sitten muuttamisella ja lopuksi vielä purkamisella. Ja tämä sarja toistuu useita kertoja yhden muuton aikana, sillä A. kaikki tavarat eivät mahdu kerralla autoon ja B. kaikkea ei edes voi pakata viikkoja etukäteen.

Dokumentoin itselleni muuton etenemistä ja ajattelin esitellä sitä hieman täälläkin. Koska viime viikkoni on ollut vähintäänkin sekava ja ylibuukattu, tulee tämä ensimmäinen osa vähän jälkijunassa. Tältä Turussa kuitenkin näytti viikko sitten maanantaina:


















 Asunto on unelmieni täyttymys. Odotan innolla lopputulosta. Sitä, että kämppä näyttää kodikkaalta ja ottaa minut turvalliseen syleilyynsä. Samalla kuitenkin myös jännitän ja pelkään valtavasti tätä elämänmuutosta. Eniten pelkään yksinäisyyttä. Olen niin tottunut siihen, että kotona on lähes aina joku. Nyt onkin yhtäkkiä osattava elää vain oman itsensä säännöillä ja ehdoilla, luoden täysin omat rutiinit ja kuviot sekä rakennettava turvallisuudentunnetta itsestä, ei muista. Nämä ovat isoja asioita, joita olen miettinyt jo ainakin vuoden päivät. Olen kuitenkin valmis kohtaamaan uudet haasteet, sillä toivon, että vaikeidenkin hetkien jälkeen edessäni on jotain erityistä.

Seuraava osa muutosta käsittelee Sunnuntaista retkeämme ja julkaisen sen huomenna.

P.S. Eilen oli viimeinen työpäiväni kaupassa. Tuntuu niin omituiselta, etten enää menekään sinne kassan taakse istua kököttämään. Nyt voin rauhassa kerätä voimia viimeiseen rykäykseen muuton osalta sekä tavata rakkaita Tampere-ystäviäni. Vuosi lähikaupassa on ollut minulle todella tärkeä ja kasvattava. Olen saanut hurjan paljon itseluottamusta ja rohkeutta sekä tutustunut mitä ihanimpiin ihmisiin. Haluankin vielä kerran kiittää kaikkia työkavereitani mahtavasta hengestä ja kannustuksesta. Teidän kanssa on ollut aivan erityistä tehdä töitä, ja toivon että tiemme kohtaavat vielä joskus. Kiitos kaikesta!


sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Music in me: osa 2

Nyt jatkuu musiikkiaiheiset päiväkirjamerkintäni heinäkuun ensimmäiseltä viikolta. Tämä jälkimmäinen puolisko viikostani on ollut hyvin työntäyteinen sekä nyt viimeisten parin päivän osalta  myös flunssainen. Tässä kuitenkin se vähä, mitä olen musiikin kanssa ehtinyt olla tekemisissä!


Perjantai 4.7.

Aamulla työmatka taittui kävellen kuulokkeissa jälleen musiikkikirjastoni sekalaiset helmet. Florence and The Machine, Death Cab for Cutie ja kumppanit rytmittivät askeleitani kohti työpaikkaa. Huomaan, että musiikilla on minuun ihan oikeasti valtavan suuri vaikutus: ahdistavat tunnetilat tai ajatukset on helpompi sietää ja käsitellä jonkin kappaleen kautta ja reipas musiikki saa mielenkin positiivisemmaksi. Merkittävintä on kuitenkin se, miten musiikki saa oloni rauhalliseksi. Uskonkin siihen, että ihminen on luotu kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan siitä. Välillä kuvittelen, mitä kehoni sisällä tapahtuu kuunnellessani hyvää musiikkia. Tuntuu, kuin ensin sekasotkussa olevat elimistön osaset yhtäkkiä järjestyisivät paikalleen ja rentoudun.

Työpäivän jälkeen laitoin taas heti musiikin soimaan puhelimestani. Bussimatkalla keskustaan kuuntelin lisää Death Cab for Cutieta, koska se saa ajatukset rennoiksi ja olon vapautuneeksi. Bändin musiikki on suureksi osaksi hassua ja hauskaa, vaikkakin lempikappaleeni taitavat olla yhtyeen hiukan synkempää ja haikeampaa materiaalia. Tykkään kuunnella musiikkia, missä sekä melodialla että sanoituksella on selkeä rooli kokonaisuudessa. Tyhjänpäiväiset rallatukset eivät ole minun juttuni, vaan nautin siitä että kappale haastaa kuuntelijan sopivasti ja sanomaa joutuu mahdollisesti vähän haeskelemaan lyriikoiden seasta. Liian vaikea musiikki ei kuitenkaan ole sekään mieleeni, vaan tykkään siitä, kun kappaleen voi kuunnella kahdella tavalla: löytämällä siitä sekä pinnallisemman että syvällisemmän puolen.

Paluumatkalla kuuntelin muistaakseni Bo Kaspers Orkesteria, jonka musiikki on minulle tärkeää. Ruotsin kieli on mielestäni laulettuna todella kaunista. Lisäksi sukurasitteestani (eli ruotsinkielisistä sukulaisistani) johtuen Bo Kaspersin musiikki on ollut mukanani ihan pienestä tytöstä asti. Kuuntelemme sitä välillä isän kanssa automatkoilla, viimeksi matkustaessamme Jyväskylään pääsykokeeseeni. Yhtyeen meininki sekä kappaleiden monipuolisuus ja tyyli iskevät minuun. Itselleni henkilökohtaisesti tärkeitä kappaleita ovat Det blir bättre sen, Leende med kniv sekä Undantag. Suosittelen kyllä kaikille ennakkoluulotonta asennetta ruotsinkieliseen pop-musiikkiin, se on ihan mahtavaa!


Lauantai 5.7.

Perjantai-iltana sairastuin ilmeisesti kesäflunssaan, eikä lauantaiaamun aikainen töihin lähtö ollut mitenkään mukava väsymyksestä ja kurkun valtavasta turvotuksesta johtuen. Taistelin kuitenkin jälleen tieni töihin musiikin tarjotessa mielelleni lääkettä. Helpotusta olooni tarjoili Sigur Rósin englanninkielinen kappale All Alright.

Muuten päiväni meni hyvin kipeissä merkeissä töissä. Tietenkin lauantaille osui juuri tämän viikon pisin työvuoroni ja sinnittelin sen aivan väkisin työkavereideni huolestuneiden katseiden komppaamana. Onneksi pääsin kassalta heti parin tunnin jälkeen myymälän puolelle purkamaan jättiläismäistä kuormaa, eikä minun tarvinnut rasittaa ääntäni koko kahdeksaa tuntia. Hyllyjä järjestellessä mielessäni kävi, miten paljon tätäkin työtä helpottaisi, jos voisi samalla kuunnella lempimusiikkiaan. Tietenkään se ei ole mahdollista, koska asiakkaiden palveleminen on ensisijainen tehtävämme. Mutta silloin kun sain kaikessa rauhassa tyhjennellä jauhopusseja ja tonnikalasäilykkeitä hyllyihin, olisi musiikki tarjonnut mukavan taustan puuhastelulle.

Lauantain osalta musiikin harrastaminen jäi siis oikeastaan tuohon aamun työmatkaan. Kotiin tullessani olin niin uuvuksissa, että syötyäni painuin päiväunille. Illalla katselin siskon kanssa yhden elokuvan, jossa toki tuli keskityttyä myös musiikkiin, mutta joka ei sen osalta kuitenkaan tarjonnut mitään valtavan hienoa elämystä.


Sunnuntai 6.7.

Sain tämän päivän vapaaksi töistä sairastumiseni takia. Aamupalan jälkeen kuuntelinkin José Gonzálezin levyn Veneer. Tämä levy on minulle erittäin tärkeä, sillä siihen liittyy paljon tärkeitä muistoja. Tutustuin Gonzálezin musiikkiin 16-vuotiaana ollessani apuohjaajana prometheus-leirillä. Ohjaajamme, ihana Sari, toi mukanaan tämän levyn ja siitä muodostui leirillämme eräänlainen teemamusiikki. Kuuntelimme levyn alusta loppuun lähes joka ilta ja se tarjosi rauhoittavan ja miellyttävän taustan leirin iltapuuhille. Tuolloin huomasin, miten ratkaisevaa musiikki on ryhmäytymisen kannalta. Musiikista voi puhua, sen herättämistä tunteista ja ajatuksista voi keskustella, ja lisäksi se herättää suurimmassa osassa ihmisistä samankaltaisia reaktioita, eli rentoutumista ja rauhoittumista.

Leirillä addiktoiduin Veneer-levyyn niin paljon, että minun oli heti tilattava se Amazonista. Kun levy vihdoin saapui, kuuntelin sitä samalla tavoin joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ajattelin elämääni ja muistelin leiriämme. Musiikki sai minut haikeaksi ja itkuiseksikin, mutta samalla se paransi saadessani käsitellä kipeitä asioita musiikin kautta.
Aamupäivän makoilin sängylläni kuunnellen Sigur Rósin Inni-levyä ja lukien siskoni mukanaan tuomia Olivia-lehtiä. Sairaana ollessa musiikin kuuntelu saa vielä aivan erityisen merkityksen. Kun olen ollut pahasti sairaana, musiikki on rauhoittanut minua ja helpottanut oloani. Pahassa mahataudissa olen kuunnellut klassista musiikkia. Angela Hewittin soittamat Rameaun pianoteokset ovat helpottaneet kovia tuskiani ja olen kestänyt yksinäisyyttäkin paremmin.

Lapsena mennessäni nukkumaan äitini laittoi usein soimaan yhden tietyn levyn, jossa oli muun muassa Mozartia ja Vivaldia. Musiikin kuunteleminen auttoi minua rentoutumaan ja siirtymään unitilaan. Levyn kappaleet ovat syöpyneet tarkoin muistiini ja tuovat mieleeni lapsuuden illat. Ei siis ihme, että klassinen musiikki assosioituu mielessäni voimakkaasti rauhoittumiseen ja uneenkin. Myöhemmin tosin aloin itsekin soittaa pianoa ja musiikki sai jälleen kerran hieman uuden merkityksen sen ollessa myös opettavaa ja ilmaisullista.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Music in me: osa 1

Olen suunnitellut jo kauan kokonaista postausta suhteestani musiikkin. Sain nyt vihdoin idean pitää hiukan päiväkirjaa siitä, millä kaikilla tavoin musiikki on elämässäni läsnä. Kirjoitan nyt ensimmäisen heinäkuun viikon ajan joka päivä jotain musiikkiin liittyvää.


Tiistai 1.7.

Tänään on töissä iltavuoro, joten sitä ennen on kohtuullisen paljon aikaa vain hengailla ja tuskailla lähestyvää töihin lähtöä. Päätin tänään käyttää jonkin verran ajastani musiikin harrastamiseen, se kun on jäänyt viime aikoina aika vähälle. Istuin sähköpianon ääreen ja tapailin pari viikkoa sitten aloittamaani kappaletta. Yritän tällä hetkellä löytää siihen oikeat sanat, mutta se tuntuu vaikealta. Biisi käsittelee (tai tulee käsittelemään) aika vaikeitakin tunteita tämän hetkisessä elämässäni, kun kaikki on aika epävarmaa ja pelottavaakin. Toivon kuitenkin kovasti, että saisin tämän valmiiksi. Ihan sama, vaikkei sitä kehtaisi soittaa kenellekään muulle, se merkitsee minulle silti paljon.

Lukion alussa kirjoitin ahkerasti omia biisejä, sillä se tuntui luontevimmalta tavalta ilmaista itseäni. Haaveilin jopa ammattimuusikon urasta. Sitten tapahtui asioita, tuli vaikeaa, ja musiikkiharrastukseni jäätyi oikeastaan kokonaan pariksi vuodeksi. Vasta lähiaikoina olen taas uskaltanut antaa mielikuvitukseni viedä ja olla välittämättä siitä, minkälainen lopputulos on. Tauosta on kuitenkin jäänyt itselleni aikamoinen epävarmuus, enkä enää luota taitoihini senkään vertaa kuin ennen.

Kun kerran istahdin soittimeni ääreen, oli samalla oiva tilaisuus verestää myös muutamaa laulutunneilla käytyä kappaletta. Painin taas kerran samojen äänenkäytöllisten ongelmien kanssa. Tänä vuonna minulle onkin avautunut äänessäni ihan uusi ulottuvuus laulutuntien ansiosta, enkä hallitse sitä ainakaan vielä yhtään. Aika noloa rääkyä kotona vanhempien kuullen, mutta minkäs teet. Kai se sitten siitä jossain vaiheessa lähtee taas luistamaan...

Vielä ehdin hienosti laittaa Spotifyn soittolistan soimaan ennen tositoimia. Listaltani löytyy lähinnä radiosta bongattuja hauskoja ja energisiä kappaleita (esimerkkinä The Kooksin biisi Naive, jonka tahtiin tänään bailasin yksikseni), mutta myös muutamia itselleni henkilökohtaisesti todella tärkeitä kappaleita kuten Bon Iverin Holocene tai Sigur Ros:n Heysátan.


Keskiviikko 2.7.

Aamupuuhien taustalla soi Coldplay. Mielestäni X&Y on paras bändin julkaisemista levyistä. Siinä on monta itselleni tärkeää kappaletta ja lisäksi se on minusta Coldplayta parhaimmillaan: yksinkertaista, puhdasta ja helppoa kuunnella. Toki jokainen yhtyeen levyistä on omalla tavallaan hieno, ja tiedän että moni pitää niitä jopa taideteoksina ja kutsuu Coldplayta maailman parhaaksi bändiksi. Itse en ole ihan niin fanaattinen enkä kuuntelekaan bändin levyjä kovin useasti. Silloin, kun kuitenkin laitan Coldplayn levylautaselle, on turvallisen tuttu ja rauhallinen tunnelma taattu.

Bussimatkalla keskustaan kuuntelin isosiskoltani pari viikkoa sitten saatua Goldfrappin levyä. Olen rakastunut. Siskoni joutui muuton vuoksi karsimaan hiukan levyhyllyään ja lahjoitti minulle muutaman kiekon. Tämä Goldfrapp vei sydämeni heti ensi minuuteista, ja olenkin kuunnellut sitä nyt edestakaisin viimeiset viikot. Siskollani on suurimmaksi osaksi mahtava musiikkimaku ja tunnistin tästäkin levystä siskoni persoonan. Ehkä juuri siksi se on niin hyvä.


Torstai 3.7.

Tämän viikon ainoana vapaapäivänäni laitoin puhelimen musiikkikirjaston sekoitukselle, koska en osannut päättää, mitä haluaisin kaikista eniten kuunnella. Näin käy aika usein. Jotenkin jumitun aina johonkin yhteen levyyn (kuten nyt tuohon Goldfrappiin) niin pitkäksi aikaa, että lopulta kyllästyn. Vaikka sitten haluaisinkin välillä kuunnella jotakin muuta, en tahdo millään muistaa yhtäkään verrattaen hyvää levyä. Ärsyttävää!

Iltapäivä kului rattoisasti ja hikisesti ensin muokkauksessa ja sitten body balancessa. Molemmat tunnit sisälsivät lastillisen hyvää musiikkia ja varsinkin tuon balancen musiikit ovat aina tuntuneet todella omilta. Nautin siitä, että liikkuessa voi samalla kuunnella oikeasti laadukasta musiikkia, se vie ajatukset johonkin muualle ikävistä arkipäivän asioista. Kotimatkalla tuli kuunneltua vielä muutama listahitti radiosta.

Muistan, että kun täytin 18 ja olin ensimmäisiä kertoja baarissa, en tuntenut suunnilleen yhtäkään soittolistan kappaleista. Tuntui kurjalta, kun kaikki kaverit kiljuivat vieressä, että "ei vitsi, tää on tosi hyvä biisi! Mennään tanssimaan!" ja sitten tanssilattialla kaikki huusivat kilpaa minulle täysin tuntemattomien kappaleiden sanoja. 

Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut pikkuhiljaa lämpiämään näille "biletysbiiseille". Merkittävä käännekohta taisi olla Calvin Harrisin ja Florence Welchin (joka on yksi suosikkilaulajistani) yhteistyön tulos Sweet nothing. Sen jälkeen olen kiinnostunut enemmän ja enemmän melodisista tanssibiiseistä. Pointti on, että kappaleessa täytyy olla jokin idea ja teema, pelkkää jumputusta en jaksa kuunnella.



Tässäpä ensimmäinen osa musiikkiaiheisesta päiväkirjastani. Lisää seuraa loppuviikosta!


sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

My life in books

Olen aina ollut aika huono lukemaan. Lapsena minulle luettiin aina iltasatu, ja vielä todella pitkään. Muistan äitini lukeneen minulle ainakin neljä ensimmäistä Potteria sekä Sinuhe Egyptiläisen, eli aika vanhaksi asti olen saanut nauttia ääneen lukemisen ihmeistä. Jostakin syystä kirjat eivät ikinä vetäneet minua kovin voimakkaasti puoleensa ja lisäksi olen melko hidas lukija, joten kirjojen kahlaaminen on välillä tuntunut suoranaiselta työltä. Vasta lähempänä yläkouluikää ja nyt lukion aikana olen löytänyt itsestäni jonkintasoista viehtymystä kirjallisuuteen. Olen saanut nauttia monta ihanaa lukuelämystä, joista on jäänyt mieleeni paljon voimakkaita tunteita sekä muistoja. Olenkin jo jonkin aikaa suunnitellut tällaista kirjapostausta, jossa käyn läpi minulle ehkä tärkeimmät lukukokemukset kertoen niistä kaikista jotakin. On aivan ihanaa päästä vielä kerran sukeltamaan takaisin näiden kirjojen ihmeelliseen maailmaan ja muistella niiden herättämiä ajatuksia ja tunnelmia. Joten olkaapa hyvät, toivottavasti saatte jotakin irti :)


Viidennen luokan keväällä valmistelimme koulussa musikaalia, josta olin suunnattoman innoissani. Perheeni oli kuitenkin varannut etelänmatkan Maltalle ja minun tuurillani se sattui osumaan juuri musikaalin esityspäiville. Olin murheen murtama ja vihainen. Matka ei kiinnostanut minua yhtään, vaikka aikaisemmin olin ollutkin innoissani pääsystä ulkomaille. Tuntui, kuin minut olisi kiskottu väkisin irti juuristani, olisin tehnyt mitä tahansa että olisin päässyt kavereitteni kanssa esiintymään.

Hieman aikaisemmin isäni oli saanut jostain (mieleeni on jäänyt, että hän olisi voittanut jostakin ympäristöaiheisesta kilpailusta) Anneli Jussilan kirjan Villit vihreät saaret. Jotenkin sitten satuin ottamaan juuri tämän kirjan mukaani Maltan matkalle, ja se oli murtuneen mieleni suoja tuolla matkalla. Kirja kertoo 15-vuotiaasta tytöstä, Lumikista, joka lähtee kesälomalla sukulaistensa mökille täysin tylsistyneenä. Hän päättää tehdä täydellisen muodonmuutoksen, koska on kyllästynyt itseensä kohdistuviin paineisiin liittyen milloin mihinkin: ulkonäköön, koulunkäyntiin, tulevaisuuteen... Hän leikkaa tukkansa ihan lyhyeksi ja vetää päällensä löysät vaatteet, jonka jälkeen häntä voisi hyvin luulla pojaksi. Pian Lumikki törmää paikalliseen luonnonsuojelujengiin, jossa kaikki ovat poikia, eikä mukaan tyttöjä otettaisikaan. Pojat kuitenkin erehtyvät luulemaan Lumikkia pojaksi ja niin alkaa pitkä kamppailu uskottavuuden ja suosion saavuttamisesta poikien keskuudessa sekä luonnon suojelemisessa. 

Kuulostaa tylsältä, tiedän. Tämän kirjan ydin olikin Lumikin (poikana Mikkinä tunnetun) sekä Masan (yhden pojista) todella sytyttävä rakkaustarina. Nytkin kun kirjoitan tätä muistan, miten lumoutunut olin lukiessani kertomusta poikatytön rakkaudesta hellään ja luonnonläheiseen poikaan. En todellakaan tee oikeutta tälle kirjalle –huomaan–, mutta sanottakoon, että luin kirjan monta kertaa, haaveilin vastaavasta onnesta ja elin tarinassa koko tulevan kesän ja ehkä vielä seuraavankin.


Harri Sirolan Jeesus Enkelinpoika Nasaretilainen on kirja, jota äitini suositteli minulle aikanaan. En muista tarkkaan, minkä ikäisenä tämän luin, mutta se oli kyllä todella vaikuttava kokemus. Erityisen yllättävää kirjassa oli sen voimakas seksuaalisuus ja se, miten kauniisti ja hyvin se oli saatu kulkemaan tarinassa. Lisäksi kirja oli minulle tärkeä siksi, että se käsitteli uskonasioita eri näkökulmasta kuin yleensä. Kirja siis tosiaan kertoo Jeesuksen tarinan, mutta toki kirjailijan itsensä kuvittelemana. Ja nyt, nimenomaan kuvittelemana, sillä niin todentuntuiselta kuin kaikki kirjassa kerrottu tuntuukin, ei lukijalle jää yhtään epäselväksi että kyseessä on täysin subjektiivinen näkemys Jeesuksen elämästä. Joka tapauksessa, kirja sai minut ajattelemaan, tuntemaan ja pohtimaan. Se herätti voimakkaita mielikuvia siitä, mitä tuohon aikaan on saattanut olla, ja toisaalta miten vähän voimme oikeasti tietää mistään muusta kuin siitä, mitä itse olemme kokemassa.

                                        


Hehheh, minun ei oikeasti tarvitsisi ikinä käydä kirjastossa. Isäni lukee valehtelematta tahdilla neljä kirjaa viikossa ja rakastaa siis kirjallisuutta niin paljon, että haluaa itse omistaa joka ainoan lukemansa opuksen. Parhaimmassa tapauksessa hyllyistämme saattaa löytyä sama kirja suomeksi, ruotsiksi sekä englanniksi. Kuvassa näkyy ainoastaan olohuoneen kirjahyllymme, joka on suurin laatuaan. Sen lisäksi kotonamme on pienempiä hyllyjä TV-huoneessa, makuuhuoneessa, työhuoneessa sekä tietenkin omassa makuuhuoneessani.




Potterit mainitsinkin jo, mutta niitä ei todellakaan voi sivuuttaa tässä listassa. Ne ovat nimittäin niitä kirjoja, joiden kanssa voin sanoa todella kasvaneeni. Olen lukenut jokaisen moneen moneen kertaan löytäen niistä aina uusia kerroksia ja tutkaillen niitä joka kerralla hieman eri näkökulmasta. Tämä kuudes, Harry Potter ja puoliverinen prinssi oli minulle ehkäpä kaikista voimakkain lukukokemus.

Luin kirjan yläasteikäisenä yhdellä syyslomalla. Muistan, kuinka makasin sängylläni luukuttaen Sunrise Avenuen On the Way to Wonderland -levyä (miten nolo voi ihminen olla?) ja ahmien sivu sivulta, luku luvulta tätä kirjaa. Jostakin syystä juuri tuo kuuntelemani musiikki avasi täysin ainutlaatuisen ikkunan taikamaailmalle. Syvennyin kirjaan enemmän kuin yhteenkään aikaisempaan ja muistan edelleenkin, miten samastuin kirjan yhteen hahmoon, Ronin pikkusiskoon Ginnyyn. Totta kai, sillä olihan tässä kirjassa erityisen vahvasti esillä Harryn ja Ginnyn rakkaus, ja kukapa nyt ei tahtoisi seurustella Harry Potterin kanssa???





Ei, minäkään en välttynyt Houkutusbuumilta. En, vaikka olinkin tietyllä tavalla "myöhäisherännyt". Parhaat kaverini alkoivat hehkuttaa näitä jo hyvissä ajoin silloin kuin muukin maailma, mutta minulta meni alussa koko juttu niin sanotusti ohi. Silloinen paras ystäväni kyllä kertoi minulle, miten ihania nämä kirjat olivat ja miten niitä ei voi kuin ahmia ahmimistaan. Luin ensimmäisen kirjan ehkä kahdeksannella luokalla (en siis kuitenkaan ihan hirveän paljon myöhässä) ja se oli välitön sensaatio. En osaa selittää miksi, mutta kertakaikkiaan huomasin taas uponneeni jonnekin todella syvälle omaan haavemaailmaani sekä pakenevani todellisuutta kirjan sivuille. En nähnyt maailmassa mitään parempaa, kuin Bellan ja Edwardin rakkauden ja suunnilleen rukoilin mahdollisuutta herätä jonakin päivänä Bellana ja saada kokea tuo kaikki.

Vaikka kirjasta hohkattiin kyllästymiseen saakka, oli se minulle todella henkilökohtainen kokemus. En halunnut keskustella Edwardista kenenkään ystäväni kanssa liikaa, sillä pidin häntä oman haavemaailmani symbolina. En irrottanut, vaikka ulkomaailma kutsui minua ja vaikka äitini jaksoi huomauttaa, että luin aina samoja kirjoja uudestaan ja uudestaan. Houkutukset olivat Pottereista seuraava askel kohti aikuistuvaa, nuorta Saaraa ja pidin niitä mukanani ehkä huolestuttavankin pitkään. Toisaalta ajattelen itse, että ne ovat kumpikin ainoastaan osoitus siitä, minkälainen lukija olen: jos joku kirja ja tarina iskee minuun, en meinaa päästä siitä irti millään. Uskon, että suuri vaikuttava tekijä on myös ollut tuon aikainen muu elämäntilanteeni: minä todellakin halusin paeta todellisuutta. Vaikeimpina aikoina muistan, kuinka heti aamulla herättyäni odotin jo seuraavaa iltaa, kun saisin mennä sänkyyn ja lukea taas Stephenie Meyerin Houkutusta.







Yhdeksännen luokan puolessa välissä elämässäni tapahtui suuri muutos: riitaannuin rajusti pitkäaikaisimman parhaan ystäväni kanssa ja välimme menivät totaalisesti poikki. Näin jälkikäteen en ymmärrä, miten selvisin tuosta vuodesta. Tielläni oli ystävän menetyksen lisäksi nimittäin paljon muutakin kurjaa ja haastavaa. Olin luokallamme todella epäsuosittu, välillä ehkä kiusattukin. Menetettyäni parhaan ystäväni olin siis hirveän yksinäinen, eikä tilannetta helpottanut se, että äitini sairastui toistamiseen vaikeasti työuupumukseen.  Ajattelen, että olin jo tuolloin sairastunut itsekin masennukseen.

Vamppyyritarinoiden ohella minua auttoi yllättäen oma äidinkielen opettajani, jonka kanssa keskustelin tuolloin usein tunnin jälkeen kuulumisistani. Hän osoitti huolensa minua kohtaan ja jotenkin pelkällä läsnäolollansa kannusti minua jaksamaan eteen päin. Vuoden lopussa sain äidinkielen stipendin, joka oli kirjapalkinto. Janne Tellerin Yhtään on kirja, jonka hotkaisin yhden vuorokauden aikana. Ei ehkä mikään uutinen sellaiselle, joka yleensäkin on nopea lukija, mutta kuten sanottu, minulle lukeminen on aina ollut melko hidasta touhua. Itse kirjasta en osaa muuta sanoa kuin että se kuvastaa osuvasti todella hankalia ja ahdistavia tunteita sekä pelkoja ja on lisäksi niin vahvaa kerrontaa, ettei päästä hevillä otteestaan. Suosittelen jokaiselle vähänkin pohtivalle luonteelle. Plussaa on se, että kirja on todella ohut. Joku nopsa lukee sen varmaan tunnissa tai kahdessa :)





Sitten päästään lukioon. Heti ensimmäisenä vuonna äidinkielen 2 kurssilla eteemme iskettiin kirjalista, josta tuli valita itseäsä kiinnostava teos. Tarkoituksena oli kurssin lopussa pitää lyhyt kirjallisuuspuheenvuoro luetusta kirjasta ja siihen valmistauduttiin paitsi lukemalla kyseinen teos, myös pitämällä samalla lukupäiväkirjaa. Itse päädyin Riikka Pulkkisen Rajaan, enkä ole valintaani tähän päivään mennessä katunut. Kirjasta tuli kertaheitolla yksi suosikeistani ja taas kerran samastuin nuoreen päähenkilöön enemmän kuin laki sallii. Oma pahoinvointini ei näet ollut juurikaan helpottanut, pikemminkin päin vastoin. Oli erittäin helppoa lukea nuoren tytön sisäisestä tuskasta kun pystyin ymmärtämään sitä niin hyvin.



Lukion toisen luokan syksyllä jotakin tapahtui taas. Asetin itselleni tavoitteeksi sivistyä ihan kunnolla. Halusin kerrankin olla se tyttö, josta vanhempani saisivat olla todella ylpeitä. Halusin tietää asioita ja saada uusia kokemuksia, mutta vielä enemmän halusin vain osoittaa pystyväni tiukkaan itsekuriin. Syksyn aikana kahlasin siis klassikon toisensa jälkeen, ja tämä Jean-Paul Sartren Inho oli niistä ensimmäinen. Luin sitä jopa Helsingin reissulla odotellessani kylmällä ja märällä areenalla U2:n konsertin alkamista. Vaikka motiivini kirjan lukemiseen eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset, en siltikään kadu kirjan lukemista. Onhan tämä ilman muuta hieno teos ja varmasti yksi niistä kirjoista, jonka joka tapauksessa olisin joskus elämässäni tullut lukemaan. Ja ehkäpä luen vielä muutenkin uudestaan, en nimittäin muista siitä enää ihan hirveästi...



Viimeisimpiin vahvoihin lukunautintoihin lukeutuu ehdottomasti Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyys. Tapaani kuuluen tarina on melkoisen rankka, mutta äärimmäisen kauniisti ja taidokkaasti kirjoitettu. Kirjassa punoutuu yhteen monta tarinaa ja monen nuoren ihmisen elämän haasteet. Enempää en halua paljastaa, sillä itsekään en lukemista aloittaessani tiennyt kirjasta yhtään mitään. Nyt se on yksi lempikirjoistani.





Huh, tulipa hiukan kerrottua elämäni kirjoista ja samalla näemmä vähän muustakin elämästäni :) Toivottavasti saitte jotain irti ettekä pitkästyneet kuoliaiksi, minulle itselleni tämä oli ainakin äärettömän terapeuttista!

Rauhallista sunnuntaita jokaiselle!




keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Päiväni kuvina





























koulusta kotiutuneena...





sovelletulla reseptillä tehtyjä kikhernepihvejä, raikasta kurkkuraitaa ja kreikkalaista salaattia <3





























siskolta joululahjaksi saatu ihana teemuki














äidin ja isän kanssa katsottiin dokkarisarjaa suomensukuisista kielistä...








...samalla iltapalaksi nautittiin teetä ja hedelmäsalaattia







ja nyt vielä hetkeksi hyvän kirjan ääreen ennen kuin silmät painuvat vastustamattomasti kiinni.








Toivottavasti teillä on ollut mukava päivä. Kauniita unia!