Näytetään tekstit, joissa on tunniste Opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Opiskelu. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kuunteletko?

Aikalailla tasan vuosi sitten tuli päätökseen opintojeni ehkä tärkeimmän teeman ympärillä pyörinyt kokonaisuus. Niin kutsuttu "patjakurssi" eli "senssis" eli sosioemotionaalisen havaitsemisen intensiivikurssi oli juuri päättynyt, enkä vielä tuolloin voinut mitenkään arvata kuinka keskeisten asioiden äärelle olin edellisen viikon aikana astunut. Viimeisen vuoden kuluessa opinnoissani on korostunut kuunteleminen ja aktiivisen kuuntelemisen taidot. Ajatukseni on täyttänyt pohdinta siitä, minkälainen kuuntelija olen ja mitä kuunteleminen oikeastaan edes tarkoittaa. Enimmäkseen olen potenut tuskaa ja turhautumista siitä, miten maailman helpoin asia voi tuntua niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen kyseenalaistanut paitsi potentiaalini tulevana psykologina, myös kykyni ystävänä, tyttöystävänä ja tyttärenä. Niinpä taitaa olla korkea aika kaivaa tämä koko syksyn luonnoksissa pyörinyt teksti esiin ja tarttua arkaan ja itselleni kipeäänkin aiheeseen.



Sanana kuunteleminen tuntuu tylsän arkipäiväiseltä, itsestäänselvältä ja luonnolliselta. Ja niin se tavallaan onkin, tai ainakin pitäisi olla. Pohtiessani omia kuuntelemisen taitojani lähes päivittäin olen kuitenkin törmännyt hyvin hämmentävään tosiasiaan. Kuunteleminen ei ole helppoa. Se vaatii keskittymistä ja objektiivisuutta. Jotta aito ja aktiivinen kuunteleminen olisi mahdollista, on kyettävä irrottautumaan omista näkemyksistään sen verran, että malttaa vastaanottaa toisen mahdollisesti täysin omien ajatusten vastaisen viestin. Kuunteleminen vaatii kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Se ei todellakaan ole päivänselvä kyky. Ja kuitenkin toisen kuuntelemisella voi olla yllättävän suuri merkitys. Parhaimmillaan voimme muuttaa jonkun päivän epätoivoisesta siedettäväksi tai viestiä, että itsensä täysin arvottomaksi kokeva on tärkeä ja kuulluksi tulemisen arvoinen. Meistä toivottavasti jokainen tietää, miltä tuntuu tulla todella kuulluksi ja ymmärretyksi. Luultavasti tiedämme kuitenkin vähintään yhtä hyvin, miltä tuntuu jäädä vaille kuuntelevaa korvaa. Kaikki tämä osoittaa sen, miten keskeinen merkitys kuuntelemisella on täysin arkipäiväisessä kanssakäymisessämme. Se onkin taito, jota voi ja on ehdottomasti syytä harjoitella.

Usein kuvittelemme kuuntelevamme toista tarkastikin, mutta itse asiassa saatamme vain juuri ja juuri kyetä kuulemaan. Siinä, missä kuulemmekin keskustelukumppanimme viestin ja vastaanotamme sen, emme välttämättä osaa tarkastella kuuntelemaamme kovinkaan kokonaisvaltaisesti tai puolueettomasti. Jotta voisimme ihan todella kuunnella, mitä kaikkea kuulemamme viesti pitää sisällään, meidän pitäisi uskaltaa avata havaintomme paljon laajemmalle. Kuunteleminen ei ole pelkkää sanojen tunnistamista, vaan myös niiden taakse pääsemistä. Mikä ajaa toisen sanomaan juuri noin? Mitä hän kertoo meille rivien välissä? Mitä näkyy hänen kasvoiltaan tai eleissään? Kuuntelemisesta ei tee omasta mielestäni vaikeaa se, miten pysyä hiljaa toisen puhuessa ja kuunnella keskeyttämättä. Sen sijaan toisen kuunteleminen kokonaisvaltaisesti ja hyväksyvästi voi usein olla yllättävän haastavaa.

Olen saanut itse kokea riipaisevalla tavalla, miten keskeneräiset omat kuuntelutaitoni ovatkaan. Aloittaessani psykologian opinnot pidin itseäni aika hyvänä kuuntelijana. Se oli yksi tärkeimmistä syistä hakeutua juuri tälle alalle. Opintojeni edetessä käsitys itsestäni empaattisena ja ainavalmiina auttajana on rapissut aika tavalla. Huomaan olevani kärsimätön ja tylsistynyt silloin kun pitäisi kuunnella toista. En pysty keskittymään ja mieleni täyttyy aivan liiaksi omista mietteistäni ja tunteistani kun yritän fokusoitua toisen kertomukseen. Ikäväkseni olen saanut todeta, että tietyt keskustelunaiheet voivat virittää minut välittömästi kuuluvuusalueen ulkopuolelle. Tämä on paitsi harmillista ja satuttavaa muille, myös äärimmäisen noloa ja hävettävää itselleni. Puutteellisuuksieni seurauksena ahdistun entisestään ja se jos mikä vie minut kauaksi siitä mielentilasta, jossa olisin avoin ja vastaanottavainen.

Tunnen oloni välillä hyvin katkeraksi siitä, etten osaa olla niin taitava kuuntelija kuin tahtoisin. Miksi, miksi, miksi koen niin uhkaavaksi kuulla jotain oman näkemykseni vastaista tai jotakin sellaista, mitä en ymmärrä enkä tavoita? Miksen vain voisi irrottaa hetkeksi omasta näkemyksestäni ja yksinkertaisesti tunnustella ja kuulostella, mitä toinen pohjimmiltaan tarkoittaa? Olen oppinut ymmärtämään, että avoin ja objektiivinen kuunteleminen vaatii sen sallimisen ja hyväksymisen, että hetken aikaa on ihan ok unohtaa omat huolet ja mieltä painavat asiat. Jos olen jatkuvasti kiinni omissa ajatuksissani, on aivan mahdotonta edes kuvitella pystyväni tavoittamaan, mitä kaikkea toisen sanoman takana piilee.

Onneksi jo omaksumani haparoivan kuuntelijan haarniska on saanut syksyn mittaan kilpeensä myös onnistumisen osumia. Olen saanut huomata, että tosipaikan tullen voinkin olla välillä ihan kelpo kuuntelija. Ja sitten olen myös alkanut tiedostaa, ettei todella aina voi jaksaa tai kyetä. Keskustelun aikana voinkin kysyä itseltäni: "Saara, kuunteletko sinä?". Jos vastaus on "en", voisin itseni kiusaamisen ja soimaamisen sijaan pysähtyä hetkeksi ja kääntyä kuuntelemaan itseäni. Sitä, miksi en juuri nyt osaa, jaksa tai kykene kuuntelemaan. Ymmärtämällä itseäni ja kuuntelemisen tiellä olevia esteitä vähän paremmin voisin ehkä jatkossa reagoida niihin hiukan eri tavalla ja samanaikaisesti hyväksyä ne ja kyetä silti kuuntelemaan avoimesti ja aktiivisesti.

Näillä mietteillä kohti tulevaa viikkoa ja alkavaa kevätlukukautta. Se tuo tullessaan uusia kuuntelemiseen liittyviä haasteita. Panokset kovenevat nyt huomattavasti, mutta olen valmis. Kuuntelijana kehittyminen on asia, jolla näen olevan elämässäni tällä hetkellä erittäin suurta arvoa ja siksi yritän hyväksyä myös ajoittaiset hutiosumat.

Mukavaa viikkoa!


tiistai 27. syyskuuta 2016

Kandituttaa

Huh, mitkä viikot takana! Yhdeksän tunnin työpäivät ovat taas tulleet tutuiksi viime aikoina kun opinnot on vyöryneet kalenterin sivuille hyökyaallon tavoin. Vapaat viikonloputkin ovat olleet viimeisen kuukauden ajan pannassa, sillä erilaiset kestit ja muut kyläilyt ovat seuranneet toisiaan. Se, mikä on vallannut suurimman alan ajatuksistani viime aikoina on kuitenkin ollut se työ, jonka tekeminen on tähän asti tuntunut kaukaiselta haaveelta opiskeluvuosien päässä. Mutta eihän se niin ollutkaan. Sen aika on nimittäin nyt. KANDI.

Heti ensimmäisenä opiskeluvuotena aloin pyöritellä mielessäni aiheita, jotka voisivat kiinnostaa minua niin paljon, että haluaisin kirjoittaa niistä opinnäytetyön. Enkä edes voinut tuolloin tietää tai ymmärtää, mitä kandidaatintutkielma oikeastaan pitää sisällään. Ajatukseni pallottelivat mielenkiintoisten aiheiden välillä niin, että saatoin mielenkiintoisen kurssin yhteydessä fantasioida tulevasta kandistani liittyen käsiteltyyn aiheeseen. Toisaalta huomasin, että mahdollisia kandiaiheita miettiessäni palasin aina uudestaan yhteen ja ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen ajatukseen. Samalla annoin itseni kuitenkin helpottua, ettei päätöksen hetki ollut vielä käsillä, vaan voisin ihan kaikessa rauhassa keskittyä muihin asioihin ennen tuota valtavan suuren vastuun ottamista.

Viime keväänä todellisuus sitten iski. Tulevana syksynä aloittaisin kolmannen opiskeluvuoteni, jolle on opintosuunnitelmassa varattu tilaa kandidaatintutkielmalle. Minun oli tarkoitus tutustua kesän aikana useisiin tutkimuksiin, jotta olisin saanut vähän käsitystä siitä, mistä minua kiinnostavista aiheista löytyisi mahdollisesti tietoa. Mutta teinkö näin? Avasinko tietokonetta tarkoituksenani kartoittaa työni aihepiiriä? En. Ja niinpä lukukauden alkaessa olin vähintäänkin yhtä pihalla omasta aiheestani kuin kesälomalle lähtiessäni. Tietyssä mielessä tuntuu, että olin jopa vielä pahemmin hukassa kuin olin kuvitellutkaan.

Nimittäin. Kandiahdistus on käsite, josta olen kuullut kaikuja opintojeni alusta asti. Sen sävy on säälivä, mutta toisaalta tekopirteä ja samaan aikaan  kilpaileva ja painostava. "Aaa sulla on kandivuosi" sanoo vanhempi opiskelija kolmannen vuosikurssin aloittelijalle ja molemmat huokaisevat syvään. "Kannattaa muodostaa opintorinkejä! Niissä voi jakaa kandiahdistusta useamman henkilön kesken". Tämän syksyn alkaessa suhtauduin kaiken kandiahdistukseen sen osakseen saamasta hypetyksestä huolimatta välinpitämättömästi tai ainakin vähättelevästi. Mielestäni koko kandihässäkkä oli ihan yliarvostettua. Eihän se nyt niin iso juttu ole, 16 sivua tieteellistä tekstiä. Vain kuutisentoista sivua. Sitäpaitsi ensimmäisen kandiluennon jälkeen tuntui siltä, että kyllä tämä tästä. Itseasiassa olin aika innoissani koko jutusta, enkä uskonut että tekstin tuottaminen olisi minulle mikään elämää suurempi ongelma. Onhan tässä ennenkin kirjoitettu yhtä sun toista! Kunnes sitten koitti se hetki, kun kaikilla olikin yhtäkkiä valmiit aiheet ja kymmeniä lähdeartikkeleita, eikä minulla mitään muuta kuin se sama yksinäinen aihealkio.

Tähän päivään mennessä olen saanut aikaan hyvin epäjärjestyneen sisällysluettelon sekä noin kaksi sivua tekstiä, jonka tulen mitä todennäköisimmin kääntämään päälaelleen vielä moneen kertaan. Valitsemani aihe rönsyilee ja tänään käyttämäni kuvailun mukaan on "all over the place". Lisäksi olen saanut huomata, että normaalin kirjoitusvauhtini sijasta minun on ollut viimepäivinä tyytyminen tahtiin yksi lause/neljä tuntia. Ei tunnu yhtään kivalta. Ja kyllä, myönnän että ahdistaa. Aika paljonkin oikeastaan. Mutta toisaalta olen edelleen aika kiinnostunut omasta aiheestani, vaikkei se olisikaan vaihtoehdoistani helpoin.

Kandiavautuminen saa varmasti tämän syksyn aikana jatkoa. Sitä odotellessa aion nauttia näistä ihanan kauniista syyspäivistä kandini parissa ja ilman sitä. Niin, ja ensimmäisestä ohjelmoimattomasta viikonlopusta pitkiin aikoihin!

Hyvää alkanutta viikkoa!



torstai 11. joulukuuta 2014

Blogiahdistusta ja pieni ripaus joulumieltä

Tiedän, että blogini on ollut hyvin hyvin hiljainen tänä syksynä. Olen monelta yllättävältä taholta kuullut palautetta siitä, ettei minusta kuulu mitään (rakkaat ystävät, soittakaa tai viestittäkää!) ja olen kyllä tämän tiedostanut itsekin vallan mainiosti. Tuntuu ahdistavalta, kun blogi vaan roikkuu ja odottaa niitä miljoonia kirjoituksia jotka aiheen tasolla käyvät mielessäni. Alas istuminen ja kaiken järkevästi ylös kirjoittaminen on puolestaan tuntunut mahdottomalta tehtävältä kaiken koulupuurtamisen päälle. Pitkän päivän (joka yleensä sisältää aika pirusti luettavaa ja kirjoitettavaa), en vain kertakaikkiaan viitsi vaivata aivojani enää yhtään enempää, vaan valitsen lyhyeksi vapaahetkekseni pakollisten pyykkien, tiskien ja siivousten jälkeen muutaman jakson Frendejä.









Kiireen lisäksi voin syyttä hiljaiselostani sitä, että olen koko syksyn ajan pyöritellyt päässäni kysymyksiä liittyen blogiini: Ovatko kirjoitukseni nyt sitä, mitä haluan? Pitäisikö blogillani olla selkeämpi teema ja jos, niin mikä se voisi olla? Kuinka paljon haluan paljastaa itsestäni, kuinka syvälle mennä ja toisaalta kuinka osaan vetää rajan siihen, mikä on liian yksityistä? Ja ennen kaikkea, mikä potentiaalisia lukijoitani voisi kiinnostaa? Haluaisin, että blogini olisi minulle ensinnäkin paikka purkaa ja järjestellä ajatuksiani. Toisekseen toivoisin voivani kehittyä kirjoittajana ja ajattelijana. Kaikista ideaalein tilanne olisi, jos kirjoitukseni herättäisivät lukijoissani ajatuksia tai tunteita, ja blogini saisi sitä kautta erilaisia näkökulmia asioihin. Kuten kaikkien tähänastisten harrastusteni kanssa, tässäkin minua taitaa vaivata laiskuus yhdistettynä epävarmuuteen. Tavallaan on niin paljon helpompaa heittää hanskat heti tiskiin, kun asiat eivät mene heti niinkuin haluaisi. On pelottavaa mokata ja lisäksi on ihan äärimmäisen turhauttavaa laittaa aikaansa johonkin, mikä ei tahdo lähteä käyntiin.







  
Kaikesta huolimatta päätin nyt ylittää itseni ja tulla taas pitkästä aikaa jakamaan näitä ajatuksiani. Tänään oli nimittäin syyslukukauteni viimeinen tentti ja sen vuoksi olen saanut vaihtaa vihdoin paksut opukset ja artikkelit joulufiilistelyyn. En muista, milloin viimeksi olisin ollut A. näin myöhään liikkeellä jouluvalmisteluissa ja B. näin vähän kiinnostunut koko joulusta ylipäänsä. Tänään tein kuitenkin sen, mitä oli jo ihan pakko tehdä. Askartelin muutamat joulukortit, jotka saan huomenna lähetettyä viimeisenä mahdollisena päivänä (Huom. kaikki, joiden kortit odottelevat vielä kaupassa tai pöytälaatikossa!). Yllätyksekseni sain huomata, että kyllä vain, on se askartelu yhä edelleenkin aika kivaa. Kaipasinkin jotain sellaista, missä saan pääni täysin tyhjäksi ja kaupan päälle ihan kivan näköisen lopputuloksen. 











Ensi viikon omistan jouluostoksille sekä joulusiivoukselle. Sitten on hyvä lähteä Tampesteriin viettämään muutama rentouttava lomapäivä. Niin ja ehkä saan ratkaistua myös jonkun näistä blogikysymyksistä. Tekstiaiheita ainakin on jo useampia!

Tsemppiä kaikille, joilla on vielä tenttejä tulossa ja mukavaa joulunodotusta enemmän ja vähemmän joulunmielisille yksilöille!

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Turku it is!

Huh, mitkä pari viikkoa on nyt takana! Kahdessa viikossa on ehtinyt tapahtua niin paljon ja on ollut niin hirveästi hoidettavia asioita sekä käsiteltäviä ajatuksia, että blogi on jäänyt ihan kakkoseksi tärkeistä uutisista huolimatta.

Kuten tässä vaiheessa jo moni varmasti tietää, suurin haaveeni toteutui vihdoin tiistaina 8.7. kun sain hyväksymiskirjeen Turun yliopistoon yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan psykologian linjalle. Minun on välillä vieläkin vaikea uskoa hyväksymistä todeksi, niin suurta huolta ja tuskaa pääsykokeet aiheuttivat pitkin kevättä ja kesää. Edellisen päivän hylkykirje Jyväskylästä, inhottava kesäflunssa, sekä suunnaton uupumus töistä eivät myöskään olleet omiaan vahvistamaan itsetuntoani tuona aamuna kun heräsin odottamaan tuloksia. Luettuani nimeni listalta, alkoi sitten tämä parin viikon kilpajuoksu. Ensimmäisten riemunkiljahdusten ja onnittelupuheluiden saattelemana irtisanouduin heti töistä (mikä muuten oli harvinaisen inhottavaa). Sen jälkeen aloinkin etsiskellä asuntoa Turusta sekä suunnitella voitonjuhlaa ystävieni kanssa. Ensimmäinen viikko hujahti siis ohitse sekavin ja epäuskoisinkin tuntein, mutta varsin touhukkaasti kaikkine käytännön asioineen.

Sunnuntaina heräsin maailmankaikkeuden pahimmassa krapulassa johtuen edellisillan hyvin rajusta juhlimisesta. Samalla aloin viimein ymmärtää, että todellakin olen muuttamassa pois Tampereelta ja pois kotoa. Vaikka olen mielikuvitellut mahdollista muuttoa Turun soveltuvuuskokeesta asti, sekä muutenkin käsitellyt kotoa pois lähtemiseen liittyviä ajatuksia koko menneen vuoden, silti asian nyt yhtäkkiä muuttuessa ihan oikeasti todeksi se herättikin ihan valtavasti tunteita. Muutamana päivänä vaan kuljin ympäriinsä kyyneleet silmissä yrittäen painaa mieleeni jokaikisen nurkan ja kulman kodistamme ja rakkaimmista maisemistani Tampereella. Ihan kuin tämä olisi jotenkin lopullista tai peruuttamatonta! Alkuviikon vaikeiden päivien jälkeen sain sitten suunnattoman helpotuksen kun asumisasiani järjestyivät käsittämättömän onnenkantamoisen kautta hienosti. Enää ei tarvitse pelätä jäävänsä elokuun lopussa vaille kattoa pään päällä!

Nyt kun asuntokin on plakkarissa, olen vapautunut suunnittelemaan ja haaveilemaan uuden kotini sisustusta. Töistä kotiin tullessani saatan heti ensitöikseni avata tietokoneen ja alkaa surffailla Ikean ja Iittalan sivuilla. Rakastan niin yli kaiken sisustamista ja laittamista, että minulle on tosi ihana juttu päästä aloittamaan ikään kuin puhtaalta pöydältä ja luoda tällä hetkellä silmääni eniten miellyttävä kokonaisuus. Tiedän, ettei uusi kotini voi heti olla täydellisesti sisustettu, enkä sitä haluakaan. Ihan perusjutuilla voi kuitenkin saada kokonaisuudesta itselleen mieluisan ja sitten pikkuhiljaa viimeistellä sisustusta yksityiskohdilla. Tärkeintä minulle on pitää kokonaisuus hallittuna ja tasapainoisena.

Uuden kodin sisustaminen alkaa kuitenkin täällä Tampereen päässä aikamoisella tavaroiden sortteeraamisella: en halua viedä mukanani säkkikaupalla turhaa roinaa, vaan yritän karsia nyt tavarani ihan minimiin. Haluan monen muun asian ohella vapautua myös vuosien varrella kerääntyneestä krääsästä. Tavaroiden karsiminen ei tosin tule olemaan mikään ihan helppo homma, niin monella esineellä on minulle tunnearvoa. Ja tietenkin ne kaikista rakkaimmat asiat seuraavat minua sinne Turkuun asti. Ehkä suurin projekti muuttoon liittyen tässä vaiheessa on vaatekaappini läpikäyminen. Haluan ottaa mukaan vaan ne vaatteet, joita todella rakastan käyttää. Tällä hetkellä vaatehuoneeni tursuaa kaikkia ikivanhoja lurppuja, joita en ole enää pitkiin aikoihin käyttänyt. Yritän olla mahdollisimman kriittinen ja heivata raa'asti tarpeettomat tai käyttökelvottomat vaatteet edellämainitusta tunnearvosta huolimatta. Olen ajatellut viedä osan vaatteista kirpputorille ja osa kyllä taitaa joutaa roskiinkin.

Vaatehuoneen inventaarion lisäksi tulevan viikon tehtävälistaltani löytyy muun muassa opintotuen hakeminen, opiskelijakortin tilaaminen sekä ainejärjestön jäsenmaksun maksaminen. Paljon on siis vielä tekemistä ja käytännön järjestelyjä hoidettavana, eikä tunteilunikaan varmasti vielä ole tässä. Nyt yritän kuitenkin mennä taas vähän aikaa positiivisella mielellä, niin ihana uutinen tämä opiskelupaikka oli ja tuo varmasti mukanaan paljon mahtavia asioita!

Kirjoittelen taas pian muuttojutuista ja tunnelmista siihen liittyen, kunhan saan taas vähän asioita eteenpäin :) Nyt lähden kuitenkin nauttimaan vapaapäivästä rannalle (toinen kerta tänä kesänä!). Ihanaa ja aurinkoista tulevaa viikkoa tyypit!

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Hyvästi pääsykokeet, terve työt!

Pitkä kevät, vielä pidempi kesä. Siltä nyt tuntuu. Tällä viikolla palasin taas "ihan oikeasti" töihin pitkän lukuloman jälkeen. Seuraavat viikot ovatkin jo täynnä kassalla istumista: on aamua ja on iltaa ja on välivuoroa. Tuntuu, etten ole pitkään aikaan saanut ihan oikeasti levätä ja se alkaa näkyäkin taas monessa asiassa: olen todella huonotuulinen ja kärsimätön, koko ajan väsyttää ja turhauttaa. Lisäksi unohtelen asioita kuten avstata viesteihin tai hoitaa erinäisiä tehtäviä ajoissa.

Mutta mitä ihmettä minä tässä valitan, olinhan sentään juuri kymmenen päivää kesälomalla ja sain vielä jatkaa lomailua juhannuksenkin niin että pääsin kesämökille. Harmi vaan, että nuo kaksi viikkoa hujahtivat ohitseni enemmän tai vähemmän ohjelmoituina. Lomalleni osui sopivasti yksi yllättävä pääsykoe ja toinen vastaava oli vielä tällä ensimmäisellä työviikollani. En siis toisin sanoen päässyt stressistä eroon edes lomalla.

Tällä hetkellä pää on räjähtämäisillään kun mietittävänä ei ole pelkästään työt vaan myös pääsykokeiden tulokset sekä kaikki mikä liittyy siihen, pääsenkö opiskelemaan vai en. Jos jollekulle ei vielä tämän kevään aikana ole tullut selväksi, niin toistettakoon vielä, etten unelmoi mistään muusta yhtä paljon kuin siitä, että saisin aloittaa psykan opiskelut. On aika hassua, miten paljon yksi opiskelupaikka voi minulle merkitä ja sitä kautta aiheuttaa harmaita hiuksia.  Heti ei ehkä tule ajatelleeksi, että koulupaikan saaminen merkitsee itse opiskelemisen lisäksi paljon muutakin: uutta ympäristöä, uusia ihmisiä, vihdoinkin hyvää syytä muuttaa omilleen, itseluottamusta sekä elämänhallintaa. Tiedän, ettei mikään näistä asioista tule ilmaiseksi, mutta nyt tuntuu siltä, että voisin viimein olla valmis ottamaan haasteen vastaan. Olisiko siis aivan kohtuutonta toivoa, että tällä kertaa suuri työ palkittaisiin ja saisin aloittaa elämässäni uuden vaiheen?






Onneksi pääsin sentään pakenemaan stressiä ja uupumusta vajaaksi viikoksi mökillemme Tammisaareen. Säät olivat tietenkin surkeat, mutta silti sain hetkittäin tuntea oloni rauhalliseksi ja helpottuneeksi siellä luonnon keskellä. Kun ajoimme pikkuisia metsäteitä ja törmäilimme milloin peuroihin ja milloin joutseniin, tajusin että elämässä täytyy olla muutakin kuin pelkkä opiskelu ja työ. Nämä kaikki olennot ovat luotu elämään yksinkertaisesti osana luontoa, vailla minkäänlaisia ulkopuolelta tulevia paineita. Oli helpottavaa tuntea kuuluvansa hetken aikaa osaksi sitä rauhaa ja tasapainoa, mikä metsässä vallitsee.

Nyt ei siis auta kuin yrittää muistaa tuo rauhan ja kiireettömyyden tunne kaiken stressin keskelläkin. On vain tehtävä parhaansa, jotta arkena ei uupuisi totaalisesti ja vapaapäivät kuluisivat rennosti mieluisia asioita tehdessä. Suurin haaste minulle on kuitenkin pitää nyt mieli positiivisena ja rauhallisena. Muistutan itselleni joka hetki, että elämä jatkuu, vaikka pääsykokeiden tulokset olisivat mitkä tahansa.































Oikein mukavia kesäkuun viimeisiä päiviä, vietetään ne rennosti!

torstai 5. kesäkuuta 2014

Helpotus ja huokaus

Nyt se on ohi. Kaikki niistä. En osaa edes sanoa, miltä nyt tuntuu. On niin epätodellista, että puolen vuoden stressi, jännitys, ahdistus ja ennenkaikkea loputtomalta tuntunut puurtaminen on viimein ohi. Tiistaina matkustaessani Jyväskylään viimeiseen kokeeseen, olivat ajatukseni jo puolta vuorokautta edellä: miltä tuntuu kun kaikki on todellakin ohitse? Kotimatkalla hymyilin.

Vaikka olotila on helpottunut, tunnen myös paljon kaikkea muutakin. Ehkä päällimmäisenä on uupumus. Viimeiset viikot, jotka käytin lukemalla Jyväskylän artikkeleita, tuntuivat suorastaan kidutukselta. Jokainen tunti ja jokainen minuutti tuntui loputtomalta. Keskittymiskykyni on ollut ihan nollassa ja se on tuntunut pelottavalta. Vaikka kuinka yritin keskittyä ja tehdä lukemisesta mielekästä, huomasin jatkuvasti vain tuijottavani tyhjyyteen. Aivot olivat kerta kaikkiaan irtisanoutuneet yhteistyöstä ja mieleni oli yhtä kaaosta.

Tiedän, että tein kaikkeni tämän vuoden kokeissa. En olisi fyysisesti pystynyt parempaan valmistautumiseen. Kuitenkin jossain mieleni sopukoissa toivoisin, että olisin osannut vielä paremmin, vielä enemmän. Ehkä tästä voi jo päätellä, että toiveet eivät ole nyt kovin korkealla. Sen enempää en kuitenkaan halua itse kokeista puhua: ne oli mitä oli, tein parhaani ja se riittää siihen mihin riittää. Tällä hetkellä yritänkin parhaani mukaan rakentaa itselleni sellaisen tasapainon tämän asian kanssa. Suurin haaveeni on ollut jo pitkään opiskelupaikan saaminen ja minun on todella vaikeaa hyväksyä sitä, etten ensi vuonnakaan saa opiskella täyspäiväisesti. Yritän kuitenkin sietää senkin mahdollisuuden ja ajatella, että tuleva vuosi voi sitten tuoda mukanaan jotain ihan muuta. No joo, tämä nyt kyllä tuntuu aika tekopyhältä. Oikeasti tiedän, että olen aivan rikki sitten heinäkuussa kun tulokset tulevat. Valitettavasti se vain merkitsee minulle niin paljon.

Yhdestä asiasta olen ihan varma ja se on se, ettei ylenmääräinen murehtiminen paranna asioita ollenkaan. Tietysti nyt tuntuu ristiriitaiselta ja välillä tekisi mieli huutaa ja itkeä itsensä tainnuksiin. Mutta toisaalta pitäisi olla ylpeä siitä, miten paljon olen jaksanut tänäkin keväänä tehdä. Se kun ei ole mikään itsestään selvyys. Ei siis liene mikään ihme, että olo on tällä hetkellä hyvin ristiriitainen. Uskon, että stressistä palautumiseen menee aika kauan, eikä se varmaan ole ihan helppoakaan.

Eilen tajusin ensimmäisen kerran, että todellakin pitkästä aikaa saatan käydä ulkona, eikä minun tarvitse ajatella jatkuvasti niitä pöydällä odottavia artikkeleita. Aamupäivällä kävin pitkästä aikaa lenkillä, ja vaikka juokseminen tuntui todella raskaalta pitkän tauon jälkeen, oli se silti sen arvoista. Se vapauden tunne! Iltapäivällä lähdin kaupungille ja kävellessäni kauniisti kukoistavassa koskipuistossa, en voinut estää hymyn nousemista kasvoilleni. Jennin kanssa kahvittelu oli todella parasta terapiaa tämän kevään päätteeksi. Olemme molemmat käyneet taas sellaisen lingon läpi, että vertaistuki on enemmän kuin paikallaan.

Tänään ja huomenna istun vielä kassan takana iltavuorossa, mutta maanantaina alkaa ihana kymmenen päivän kesäloma. Tänä kesänä suurin tavoitteeni on relata. Haluan nähdä ystäviä ja juhlia, sekä vastapainoksi nukkua ja rentoutua mökillä ja kotona. Tiedän, ettei tavoitteeni ole minulle ihan helppo toteuttaa, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Mutta aion todella tehdä parhaani!

Sekava postaus loppuu tähän, toivottavasti pysyitte edes jotenkin mukana mieleni kiemuroissa. Tämä on nyt kuitenkin aika rehellisesti kaikki se, mitä näin reilu vuorokausi viimeisen kokeen jälkeen ajatuksissani pyörii...

Upeita ja aurinkoisia päiviä kaikille, ja erityisesti niille, jotka ovat joko saaneet luku-urakkansa tältä keväältä päätökseen tai viettävät vielä viimeisiä hetkiä pääsykoekirjojen äärellä. Ollaan armollisia itsellemme ja kannatellaan toinen toisiamme!

tiistai 6. toukokuuta 2014

Puita ja hermoromahduksia

Tunnit, päivät ja viikot vierähtävät nyt jollain supernopeudella. Enää viikko tämän vuoden tärkeimpään ponnistukseeni, jota varten olen puurtanut koko pitkän kevään. Viime viikolla toivotinkin tervetulleeksi vanhan ystäväni paniikin. Vappupäivä kului kuin sumussa, sillä koko pitkän päivän tärisin kauttaaltani ja nieleskelin itkua. Yksikään tehtävä ei mennyt oikein, eikä minulla ollut enää voimia mihinkään. Kaikki tuntui täysin turhalta ja arvottomalta, ja häpesin jo valmiiksi sitä heinäkuista päivää kun saan tietää, etten pääse taaskaan sisään. Ja vaikka kuinka yritin taistella tunnetta vastaan, en mahtanut sille mitään vaan romahdin täysin sen alla.


Vähän samat tunnelmat seurasivat taas eilen, kun oli valmennuskurssimme kenraalikoe. Viisi tuntia meni kuin hujauksessa ja tuloksena oli kesken jäänyt koe sekä kasa aivan idioottimaisia virheitä. Tunsin itseni jälleen täydellisen epäonnistuneeksi, ja kirjastolle lähteminen tuntui suorastaan ajanhukalta. Mitä järkeä tässä enää on? Jos en pärjää edes kenraalikokeessa, niin kannattaako edes yrittää itse pääsykoetta? Turhautumisesta huolimatta survoin kokeen ja vastaukset laukun pohjalle ja jatkoin artikkeliprojektiani. Kai tässä on kuitenkin pakko yrittää.

Tänään oli ihan yhtä lailla epäonnistunut päivä. Yritin laskea kenraalikokeesta ne kohdat, joita en ehtinyt kokeessa tehdä ja kuinkas ollakaan, ne tuntuivat menevän kaikki väärin. En voi käsittää, miksi taas tuntuu siltä, etten osaa yhtäkkiä edes yksinkertaisimpia laskuja. Mokailen mitä typerimmissä kohdissa, eikä oikeita vastauksia näy paperilla vaikka kuinka pinnistäisin. Kurjaakin kurjempaa on se, että monet tuntuvat uskovan ihan täysin sisäänpääsyyni. Ei siinä mitään, totta kai on ihanaa saada tukea ja kannustusta. Asia vaan ikävä kyllä näyttäisi olevan niin, että 1) en taidakaan olla ollenkaan niin vahvoilla kuin moni luulisi ja 2) vaikka laskut välillä onnistuisivatkin tai ainakin asiasisällöt tuntuisivat olevan selvillä, kukaan ei voi luvata sisäänpääsyä. Se kun riippuu lopulta niin monesta muustakin asiasta kuin omasta osaamisesta, niin tylsältä kuin se kuulostaakin. 


Kuten ehkä voi rivien välistä lukea, valmistaudun tässä henkisesti siihen, että ensi syksy tulee olemaan yhtä tyhjä kuin edellinenkin. Tiedän, ettei näin saisi ajatella nyt kun kokeeseen on enää näin vähän aikaa. Jotenkin vaan olen tosi kurjilla fiiliksillä tällä hetkellä ja tekisin mitä vaan että voisin tuntea osaavani edes jotain. 

Vaikka mieleni on nyt musta ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta, on kuitenkin yksi asia, mikä auttaa jaksamaan: kevät. Artikkeleita lukiessani olen samalla seurannut ikkunasta, kuinka kevät näyttää jälleen kyntensä harmaalle maisemalle. Terassilla istuessa aurinko polttaa farkkujen läpi polviin jäljet ja paperit kuorruttautuvat siitepölyllä. Yhtenä päivänä ilahduin suunnattomasti huomattuani koivussa silmut ja samana päivänä kuulin mustarastaan. Keväällä on outo voima näyttää kaikesta parhaimmat puolet, ikään kuin kaikki syntyisi aina kerran vuodessa uudestaan. Kaikki on mahdollista ja edessä on pitkä kesä täynnä uutta arvaamatonta. Eräs viisas ihminen sanoi minulle kerran, että keväällä minun itseni ei tarvitse ponnistella ja yrittää väkisin olla onnellinen, kevät tekee kaiken puolestani. Kylvämme työmme siemenet syksyllä ja keväällä saamme vain korjata sadon ja nauttia sen hedelmistä. Ajatus tuntuu rauhoittavalta, sillä olen huomannut stressaantuvani keväällä juuri siitä, että kukkaan puhkeava luonto tavallaan vaatii minultakin energisempää otetta elämään. 

Ehkä siis pitäisi muistaa, että maailma todella ei lopu ensi viikon tiistaihin. Kevät jatkuu, aurinko paistaa ja luonto herää. Mikään ei karkaa tai katoa, vaikka epäonnistuisinkin. Mutta silti, en vain jaksa kestää sitä ajatusta, että saan heinäkuussa taas hylkykirjeen. Niin monta kuukautta olen tehnyt töitä mielessäni vain tämä yksi päivä, ja nyt kun sen aika on, niin tulenko mokaamaan sen täysin? Aika näyttää. Nyt ei kai auta muu kuin yrittää taas kerätä itsensä pala palalta ja suunnata kohti viimeisiä lukupäiviä nauttien siinä sivussa kevätauringosta sen minkä voi.



Aurinkoista viikkoa!

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Oodi laskuvihkolle


Muistatteko vielä tämän luomukseni viime syksyltä? 


Tuolloin ajattelin, että tämä nahkakantinen painavahko vihko (tai pikemminkin kirja) imisi sisäänsä kaikki laskut tämän kevään ajalta aina pääsykokeeseen asti. Tällä viikolla tämän otuksen rajat tulivat kuitenkin yllättäen vastaan kesken kiihkeän kirjastoiltapäivän. Kotimatkalla jouduinkin siis poikkeamaan kirjakaupan kautta hakemassa pienen lisävihkosen loppukevään laskurutistusta varten.



Olen todella kiitollinen tuunaamani kirjan uskollisuudesta kuluneen kevättalven osalta. Se on kulkenut mukanani liki päivittäin vaihtaen laukusta reppuun ja repusta urheilukassiin ja urheilukassista takaisin reppuun. Lisäksi se on saanut kestää todella paljon fyysistä riepottelua käännellessäni ja väännellessäni sitä milloin mihinkin suuntaan. Ennen kaikkea kirja on saanut kokea myös aikamoisia tunnekuohuja kun olen etsinyt vimmoissani jotakin tehtävää sivuviidakon uumenista sekä tuskaillut tekeillä olevan laskun kanssa.


Näitä riittää. Perus korrelaatiotehtävä nelilaskimen toiminnoin.


Oli pakko ottaa kuva yhdestä ihan perus kirjan tehtävästä: Liikkeessä käy keskimäärin x hankalaa asiakasta kuukaudessa. Laske kuinka suurella todennäköisyydellä kuukaudessa liikkeeseen tulee vähintään kaksi hankalaa asiakasta.



Tavallaan oli helpotus saada kirja täyteen, sillä ainakaan yrityksen puutteesta ei voi nyt syyttää jos sisäänpääsy ei tänä(kään) vuonna osalle kolahda. Toisaalta aika tylsä juttu on se, että joudun jokatapauksessa kuljettamaan tätä kirjaa mukanani edelleen joka päivä. Siinä kun on kaikki tähänastiset tehtävät, joita kuitenkin tulen tarvitsemaan erinäisissä yhteyksissä. Enkä yhtään liioittele sanoessani, että tämä opus kyllä painaa. Ja mikä hassuinta, tuntuu kuin se olisi tullut koko ajan vain painavammaksi, vaikkei sen väliin muuta ole tullutkaan kuin lyijykynälaskuja. Ehkä se on se tunnelataus, joka tähän koko projektiin liittyy, mikä lisää jokaisen laskun painoarvoa ja muuttaa kaiken niin raskaaksi kantaa.

Ensi viikko alkaa nyt siis uuden vihkon kanssa. Tässä vaiheessa kevättä alkaa taas tuntua, että aika on todella kortilla ja tekemistä riittää loputtomiin. Alkaisi ehkä olla aika keräillä koottuja tietoja yhdeksi mielekkääksi kokonaisuudeksi samalla kuin valmistautuminen viimeiseen rutistukseen lähestyy. Tulevalla viikolla on tiedossa paljon haasteita sisältäen muun muassa valmennuskurssin välikokeen sekä jo melkein tavaksi tulleen synttärilahjani, nimittäin artikkelikokoelman. Ei kun siis uusin voimin kohti tulevaa!

P.S. Taas tylsä opiskelupostaus, I know. Mutta tätä elämäni tällä hetkellä on, sille vaan ei voi mitään. Ja halusin kuitenkin kirjoittaa kiitokseni hyvin palvelleelle kirjalleni, oli se sitten kuinka typerää tahansa :)

perjantai 3. tammikuuta 2014

Odotettavissa...

Pian se alkaa taas. Nimittäin tämä:


Junassa kohti Turkua ja Tukholman laivaa. Artikkelit lähtivät mukaan.

Tukholman satama. Odotusaika piti käyttää hyödyllisesti, eli siis mahdottomaa termistöä sisältävää artikkelia tankatessa.


Kaavakokoelmani. Tämä oli jonkun toisen idea, mutta aion käyttää sitä silti taas tänä vuonna.




Helsinki. Sunnuntai-aamun opiskelut. Muistan, että kyseinen vanha pääsykoetehtävä oli aivan järkyttävä, enkä tainnut ymmärtää sitä ihan täysin koskaan. No, uusi yritys tänä vuonna!

Kuvat puhukoot puolestaan. Kevääni tulee olemaan jälleen kerran tätä, loputonta lukemista ja laskemista. Olen jo saanut hankittua itselleni pienen paniikin tajuttuani, että nyt todella ollaan jo vuoden 2014 puolella ja aikaa pääsykokeisiin on enää vajaa puoli vuotta! Tahdon enemmän kuin mitään onnistua pääsykokeessa tänä vuonna. Haluan osata tilastomatematiikan riittävän hyvin sekä opiskella uudet artikkelit huolellisesti. Asettamani tavoite ei ole helpoimmasta päästä saavuttaa, tiedän sen jo kokemuksesta. Pelkäänkin nyt, että olen jo menettänyt mahdollisuuteni päästä tänäkään vuonna sisään. Mitä, jos en jaksakaan opiskella tarpeeksi? Entä jos olisikin pitänyt alkaa jo lukea? Toistaiseksi on kuitenkin ollut yhtä tyhjän kanssa edes ajatella lukemisurakan aloittamista. Töiden jälkeen olo on nimittäin niin uupunut, ettei opiskelusta tulisi yhtään mitään. Onneksi sain työnantajani kanssa sovittua, että loppiaisviikon jälkeen vähennän reilusti vuorojani koko kevääksi. Teen vain joitakin viikonloppuvuoroja, jotta saan kunnollisen lukurauhan. Että sellaista on odotettavissa tämän vuoden alkupuoliskolle. Hassua, kuinka olin taas ajatellut, että aikaa olisi paljon enemmän. Ajattelin, että ehtisin pitää jonkun pienen hengähdystauonkin ennen lukurupeamaa, mutta se on kyllä lähes turha toivo. Olen niin hermostunut lukemisen aloittamisesta, sen määrästä ja haastavuudesta, että unensaantikin on tuntunut vähän hankalalta. Minua harmittaa myös se, että koko syksyn ajan olen ollut niin kiireinen ja stressaantunut töistä, että ystävien ja kavereiden näkeminen on jäänyt aivan häpeällisen vähälle. Ja nyt kun työt vähenevät, edessä oleva uusi haaste rajoittaa ehkä jopa enemmänkin sosiaalista elämääni. Täytynee siis järjestää joku viikko, jolloin tavata kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen "viisveisannut".

Sellaista mietin tänään. Ja sen sijaan, että olisin tarttunut oppikirjaan, tulin purkamaan väsymystäni ja ahdistustani tänne.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Koska opiskeltava on

Alkusyksystä tein erään opiskeluun liittyvän päätöksen. Sovin itseni kanssa, että yritän tehdä tulevasta (ja hyvin erilaisesta) vuodesta mahdollisimman motivoivan noin niinkuin opiskelun suhteen. Tiesin, että edessäni olisi taas kova rutistus psykologian pääsykoetta varten, ja se alkaisi avoimen yliopiston tilastomatematiikan perusteet –kurssilla heti syksyllä. Mietin, mitkä asiat kannustavat minua työntekoon ja tekevät siitä mielekästä. Vastaus oli helppo: hyvät työvälineet ja joku pieni ekstra arkisten aioiden kyljessä. Mieleeni piirtyi hyvin nopeasti se mitä halusin, ja aloin metsästää tarvikkeita toteutusta varten.

Tehtävä osoittautui aluksi ennakoitua vaikeammaksi, sillä en tahtonut löytää täsmälleen etsimäni kaltaista A4-kokoista muistikirjaa mistään. Lopulta tein löydön Akateemisesta kirjakaupasta ja kotiutin mustan ja nahkaisen, kierrekantisen kirjan. Tarkoituksenani oli siis, että tähän kirjaan mahdutan kaikki tämän kierroksen opiskeluihin liittyvät tehtävät ja muistiinpanot. Haluan löytää kaiken samojen kansien välistä, enkä raahata viittä eri vihkoa laukussani. Lopputulos näyttää tältä:



Nyt ovat siis avoimen yliopiston työt toivottavasti osaltani tehty ja tämän kirjan pariin saan palata seuraavan kerran joskus Joulun jälkeen. Perjantaina tulostin lopullisen harjoitustyöni sekä istuin tenttimässä tilastomatematiikan perusteet –kurssin. Hienoisia ongelmia tuotti tuo harjoitustyö, kun sekä ensimmäisessä että toisessa mikroluokassa oli tulostimet hajalla. Jotenkin sain lopulta käsiini palautettavan version työstäni, ja helpotus oli sanoinkuvaamaton. Vielä samalla viikolla tuskailin, etten ehdi saada työtäni valmiiksi, eikä siinä varmasti ole kaikkea vaadittua. Nyt pidetään siis peukut pystyssä, että panostukseni (mikä ei todellakaan ollut mikään päätähuimaava johtuen muun muassa tiiviistä työtahdista kaupassa) riitti.

Itse tentti oli mielenkiintoinen kokemus. Lukeminen oli jäänyt aika vähäiseksi edellä mainituista syistä, joten olin aikaisemmin viikolla hieman panikoitunut siitä, saanko tentin läpi. Tehtäviä oli yhteensä viisi ja niiden tekemiseen oli aikaa se kolme tuntia. Tuntui, että osa tehtävistä oli aika helpostikin hoidettu, mutta tietysti joukossa oli myös niitä minun rakastamiani ehdollisia prosenttijakaumia, joista en valitettavasti pääse millään jyvälle, vaikka kuinka yrittäisin. No anyways, sain kokeen valmiiksi jo hyvissä ajoin ja pääsin nauttimaan veljeni perheen sekä ihastuttavan kummityttöni seurasta kotiin.

Viikonloppu meni muuten aika mukavasti ensin maailman täydellisimmän kummitytön kanssa touhuten, sitten Tuulin siskon synttäreitä juhlien ja lopulta Roosan kanssa kahvitellen. Lisäksi rentouduin askartelemalla sekä kuuntelemalla musiikkia. Eilen illalla äiti paistoi meille hyvät pihvit ja juhlimme talvikauden alkua hyvän ruuan ja viinin merkeissä.

Nyt taas kohti uutta viikkoa, ei enää opiskelua vähään aikaan (koputan puuta), mutta töitä kyllä piisaa. Onneksi vielä on tämä päivä ja huominen aikaa rauhoittua ja parannella taas ikävästi kipeytynyttä kurkkuani. Keskiviikkona sitten uudella puhdilla takaisin kassalle! :)

torstai 15. elokuuta 2013

Yliopistoon....tai ainakin jotain sinnepäin

Heräsin tänä aamuna aikaisin ja kun kello löi 10, olin jo netissä täyttelemässä ilmoittautumislomaketta tilastomatematiikan valinnaisten perusopintojen kurssille. Ehkä en päässyt vielä sisään toivomaani opiskelupaikkaan, mutta hei, onhan tämä sentään avoin YLIOPISTO. Sain sitäpaitsi eilen puhelun viime kevään valmennuskurssini tuutorilta. Hän kyseli, miten pääsykokeessa kävi ja mitkä ovat suunnitelmani tästä eteenpäin. Tuli hyvä mieli, kun tuutori kertoi jääneensä itse ensimmäisellä kerralla vielä kauemmaksi sisäänpääsystä ja käyneensä suorittamassa ilmeisesti tuon saman kurssin avoimessa. Hän kannusti yrittämään uudestaan ja lohdutteli minua sillä, että ensi vuonna on paljon helpompaa aloittaa luku-urakka kun matikkaan on jo jonkinlainen ote. Olen itsekin yrittänyt ajatella näin, mutta tuntui silti todella helpottavalta kuulla nämä sanat sellaisen ihmisen suusta, joka on käynyt täsmälleen saman läpi. Häneen on tavallaan aika helppo luottaa :)

Itse kurssi alkaa vasta syyskuussa, joten vielä on hyvin aikaa lomailla (damn) ja haeskella töitä.

Korvakorut:Icon,
Kukkaketju:Glitter,
Pitkä riipus:Vero Moda


Pahoittelut huonolaatuisista kuvista, en jaksanut taaskaan vaivata isää :P

Farkkutakki:no idea -vanha,
Neulepaita:Object,
Pitsitoppi:Vero Moda,
Farkut:Cubus(?)

Tänään näen Juuliaa ja myöhemmin menen pitkästä aikaa balanceen. Ainakin tekemistä riittää, toivottavasti on siis luvassa mukava päivä!

tiistai 14. toukokuuta 2013

I can't believe I did it!

En voi uskoa tätä todeksi. Todellako, todellako tänään oli se päivä, jota varten olen valmistautunut viimeiset tuskantäyteiset kuukaudet? Kyllä vaan, tänäaamuna heräsin kello 8.00 toteamaan, että vihdoinkin on koittanut se aamu, jota olen kauhun ja jännityksen sekaisin tunnelmin odottanut ja pelännyt jo kauan. Toisinsanoen, neljän tunnin kuluttua olisi oltava Tampereen yliopiston luentosalissa rustaamassa vastauksia Psykologian valintakokeen tehtäviin.

Sisällöllisesti päiväni on siis ollut suunnilleen seuraava: Aamulla nousin rauhassa, laitoin uunin kuumenemaan ja siirryin olohuoneeseen lukemaan päivän lehtiä. Uunin lämmettyä valmistin itselleni ranskalaistyyppisen aamiaisen: esipaistettuja croissantteja sekä maitokahvia lempimukistani.





Ihanan aamiaisen jälkeen aloin hitaasti valmistautua päivän koitokseen. Käytin kiirreettömän aamuni lähinnä hermojen tasaamiseen ja rentoutumiseen. Venyttelin, kuuntelin musiikkia, laitoin hiuksia ja meikkasin sekä väsäsin taas jonkun kutsukortinkin lisää. Viimein lähtöaika alkoi lähestyä ja pääsin ulos kauniiseen auringonpaisteeseen. Yliopistolla oli tietysti todella paljon ihmisiä. Psykologiaa haki tänä keväänä ennätysmäärä lukemaan, ja koska tunnetustikin sisäänpääsyprosentti on lähes olematon, oli ihmismäärä todellakin päätähuimaava. Onnekseni pääsin kuitenkin pieneen saliin koetta suorittamaan, niin että ehkä tuo karu todellisuus ei minulle ihan päässyt konkretisoitumaan samoin kuin niille, jotka olivat suurimmassa mahdollisessa salissa.

Jos tähän asti päiväni on vaikuttanut suhteellisen rennolta ja positiiviselta, niin nyt siihen tulee muutos: itse koe oli nimittäin AIVAN KAMALA! Ensimmäisen matematiikan tehtävän ratkaisun tajuamiseen minulla kului lähes tunti. Olin yrittänyt opettaa itselleni, ettei kokeessa saa jumittua, eteenpäin täytyy mennä ja että vaikka mitä tapahtuisi ja vaikka mitä tulisi paperissa eteen, niin missään, siis ei MISSÄÄN tapauksessa saa panikoitua. No, tietenkään tämä ei ihan onnistunut itse koetilanteessa: ei tunnu mukavalta istua kovassa jännityksessä ahtaassa salissa ja huomata, että aivot raksuttavat tyhjää minuutista toiseen. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin kuitenkin alkuun ja sain kun sainkin laskettua matikanlaskuista ensimmäiset kohdat. Aineiston monivalintaosuus ei valitettavasti tuonut sekään helpotusta kokeen tasoon: tuskailin kysymysten kanssa tovin, mutta päätin, etten jää niihin liikaa jumiin, vaan koitan jatkaa tasaista tahtia eteenpäin ja palaan vaikeisiin kohtiin jos aikaa jää. Kokeen lopussa olikin sitten sellainen ylläri ettei mitään rajaa. Meille oli valmennuskurssilla sanottu, ettei psykologian valintakokeeseen ole enää moneen vuoteen kuulunut erikseen logiikan osuutta, ja siksi olisi ihme, jos sellainen tänä vuonna meidän eteemme lävähtäisi. No eikös siellä sitten ollut kahdeksan logiikan tehtävää monivalintojen perässä. Aikamoinen romahdus oli tuo ainakin minun osaltani, logiikkaa kun ei ole nyt siis tullut yhtään harjoiteltua.

Kellon lähestyessä viittä pakkasin tavarani ja palautin paperini. Kokoonnuimme valmennuskurssilaisten kanssa aulassa ja lähdimme hetken kuluttua tuutorimme johtamina kohti Passionin terassia. Istuimme baarissa pari tuntia juttelemassa kokeesta ja muusta ja se oli kyllä todella mukavaa. Tuntui niin ihanalta purkaa ajatuksia ja tuntoja muiden sellaisten kanssa, jotka olivat käyneet saman rumban läpi. Vaikka samaan aikaan tunnen oloni hiukan surkeaksi, koska koe oli niin hirveä, olen myös aika ylpeä. Vielä kuukausi sitten en olisi uskonut selviäväni näin vaikeasta kokeesta millään ihmeelläkään, mutta nyt se on onnellisesti takanapäin. Huomisesta alkaen on minulla siis ansaittu KESÄLOMA, ja yritän parhaani mukaan nauttia siitä!




Aurinkoista viikonjatkoa!


tiistai 7. toukokuuta 2013

Long time no see, todellakin!

Tiedän. Olen ollut maailmankaikkeuden laiskin ja saamattomin bloggaaja viimeisen kuukauden ajan. Tosiasia on kuitenkin se, että elämäni on ollut todella kamalan stressaavan hektistä viimeiset kuukaudet (tai oikeastaan koko tämän vuoden), ja tähtäimessä siintävä pääsykoe on vaatinut veronsa. Valmistautuminen on imenyt musta ihan kaikki mehut ja olen tällä hetkellä ihan äärimmäisen uupunut. Päivien laskeminen saa kuitenkin pian loppunsa, sillä tänään tiistaina on pääsykokeeseen aikaa jäljellä vaivainen viikko. 





Kuukauteeni on mahtunut ihan mielettömän paljon kaikkea. Olen ehtinyt täyttää 20, käydä Tukholmassa viikonloppureissulla, pelästyä artikkeleiden hirveän suurta määrää, istua valmennuskurssilla kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, pyöräillä, kokkailla, ihailla veljentytärtäni, etsiä kuumeisesti yo-juhlakenkiä ja löytää ne sekä ennen kaikkea lukea, lukea, lukea ja taas lukea.

Viikon päästä saan siis vihdoinkin heittää kirjat syrjään ja keskittyä elämässäni ihan muihin asioihin kuin opiskeluun. Pääsykokeen jälkeen jää vielä kaksi viikkoa aikaa valmistautua ylioppilasjuhliin (joihin muuten yritän iltojeni ratoksi vääntää kutsukortteja). Lisäksi odotan innolla sitä, että saan pitkästä aikaa käydä shoppailukierroksella, nauttia ihanien ystävien seurasta sekä maistaa kesän ensimmäistä kioskijäätelöä. Ja koska juuri kävin sähköpostissa toteamassa, että taas yksi hylky hakemastani kesätyöpaikasta oli ilmestynyt, on mulla tähän kaikkeen enemmän kuin ruhtinaallisesti aikaa! :D

Eikun siis viimeistä tuskantäyteistä viikkoa kohti mielessä ihana kesä ja uudet kujeet!