Kaiken tämän hullun stressaamisen lomassa saan juhlia tällä viikolla parikymppissyntymäpäivääni. Keskiviikkona siirryn elämäni toiselle kymmenykselle, niin vaikeaa kuin sitä onkin uskoa! Itse en ole oikeastaan montaakaan ajatusta tuolle merkkipäivälle uhrannut (vähän on tässä muutakin tekemistä!), mutta äitini on ollut jo eilisestä asti ihan innoissaan ja tartuttanut ehkä pienen hippusen omasta riemustansa minuunkin :)
Keskiviikko on meillä vapaapäivä valmennuskurssilta, sillä klo 9.00 ilmestyvät valintakoemateriaaliin kuuluva artikkelikokoelma yliopistojen sivuille. Päiväni on toisin sanoen pyhitetty artikkelien aiheisiin tutustumiseen ja toivon saavani laskettua muutaman laskunkin siinä ohessa. Illalla aiomme kuitenkin juhlistaa synttäreitäni perhepiirissä mitenkäs muutenkaan kuin juhla-aterialla. Juuri äsken teimme suunnitelman illan menyystä ja se tulee olemaan jotain tämän suuntaista:
Alkupalaksi valkosipuli-chili-marinoituja jättikatkarapuja
Pääruoaksi Cayenne-maustettua lohta, vihreitä papuja, paahdettuja paprikoita sekä valkosipulilla maustettuja paahdettuja kirsikkatomaatteja
Jälkiruoaksi vaniljajäätelöä konjakkimarinoitujen viikunoiden kera
Valkoviiniä
Tuntuu todella oudolta, että täytän muka KAKSIKYMMENTÄ!!! Vastahan olin ekaluokkalainen, sellainen rento ja hullunkurinen tyttö, joka pelleili ja temppuili ystävien kanssa. Laskin aina päiviä synttäreihini, odotin niitä varmaan tammikuusta saakka. Synttärit olivat ehdottomasti vuoden kohokohta, oli ihanaa olla huomion keskipisteenä yhden päivän ajan. Tyypillistä kyllä, useimmiten omat odotukseni eivät aivan kohdanneet todellisuutta, haaveilin kai jostain täydellisestä päivästä, jota lastenohjelmissa esiteltiin.
Muistan erityisesti kuusivuotissyntymäpäiväni, sillä minulle järjestettiin silloin todella isot juhlat. Vietin juhlapäivääni sekä naamiasteemaisten kaverisynttäreiden muodossa (olin prinsessa, tietenkin) että mittavien sukulaissynttäreiden merkeissä. Noilta sukulaissyntymäpäiviltä on kylläkin jäänyt mieleeni myös yksi todella häpeällinen muisto: samanikäisen serkkuni yllyttämänä kiipesin omakotitalomme KATOLLE, ja kun äiti sai tämän selville, oli edessä aikamoinen satikuti. Vatsanpohjassani tuntuu vieläkin ikävälle kun muistelen tuota tapahtumaa. Olen aina ollut niin herkkä äidin minua kohtaan osoittamalle kritiikille, että tunnen olevani suunnilleen täydellisen epäonnistunut ihminen, jos saan hänet suuttumaan. Toki oleellista on sekin, ettei äitini useinkaan kovin pahasti suutu, joten silloin kun niin tapahtuu, on sille useimmiten hyvä selitys :)
Tänä vuonna toivon ainoastaan perheeni läsnäoloa, sellaista mukavaa ja rentoa yhdessäoloa. En kaipaa muuta kuin pienen hetken huoletonta olemista, ja onhan se hienoa saada olla yhden päivän ajan erityishuomion alaisena! Kaksikymppisvuodelta odotan arvaamattomuutta, uusia alkuja, toivoa sekä paljon rakkaiden ihmisten seuraa. Haluaisin kokeilla sellaisia asioita, mitä en ole vielä tähän mennessä elämässäni uskaltanut tai saanut aikaiseksi kokeilla. Toisaalta toivoisin ehkä eniten sitä, että vuosi antaisi minulle rippusen enemmän itseluottamusta sekä itsetuntemusta, joiden avulla voisin saavuttaa yllättäviäkin asioita.
Huomenna pääsen jo juhlimisen makuun kun menen illastamaan ihanan ystäväni Ellan kanssa. Odotan jo innolla rakkaan ystäväni tapaamista, sen voimalla jaksan tahkota matikkaa päähäni koko aamupäivän!
Hauskaa viikon alkua!
