Vuoden musiikkitapaus, Jaakko Aukusti

Olimme viikko sitten suhteellisen ex tempore viettämässä perjantai-iltaa turkulaisten pyhimmässä (tästä voi tietysti olla montaa mieltä), Dynamossa. Paikka on meille aika spesiaali, sillä tapasimme siellä ensimmäisen kerran ja onkin hauskaa käydä aina aika ajoin verestämässä muistoja tuosta pian kahden vuoden takaisesta ainutkertaisesta illasta. Mutta tämä juttu ei nyt suoranaisesti liity meihin tai meidän ensikohtaamiseemme, se olisi kaikissa kiemuroissaan aivan toisen jutun aihe. Tämä teksti liittyy nyt siihen upeaan bändiin, jota olimme viime viikon perjantaina kuuntelemassa Dynkyssä. Ja tämä teksti on nyt enemmän tai vähemmän ylistys musiikille, ylistys taiteelle, ylistys Jaakko Aukustille.

Jos et ole aikaisemmin kuullutkaan tästä yhtyeestä, niin se ei liene mikään ihme. Pojat ovat julkaisseet sinkkuja vuodesta 2015, jolloin mekin olimme tsekkaamassa heidän liveshowta ensimmäistä kertaa. Ihastuin silloin ikihyviksi yhtyeen kappaleeseen Hide away pt 1. Oli huikeaa seurata, kuinka elementissään (vaikkakin äärimmäisen ujoina) pojat tuolloin esiintyivät Turun Klubilla. Olin myyty heti alkumetreistä lähtien ja tunsin, että näistä tyypeistä kuullaan vielä. Ja niinhän heistä kuultiinkin. Kahdeksanhenkisen poppoon ensimmäinen kokopitkä albumi julkaistiin kuitenkin vasta viikko sitten ja siellä minä sain olla lähes eturivissä todistamassa poikien ihanaa aitoutta, nöyrää suhtautumista menestykseen sekä ehkä jopa jonkinasteista epäuskoa siitä, miten pidettyjä he ovatkaan. Keulahahmon kierrellen ja kaarrellen esittämä varovainen toive, että yleisö ostaisi hänen levynsä tuntui kertakaikkisen herttaiselta. Mikä kaikista puhuttelevinta, koko yhtye tuntui nauttivan silminnähden lavalla olemisesta ja saivat omalla eläytymisellään leveän hymyn katsojan kasvoille.

Levynjulkkarikeikka oli siis ihan mieletön. Keikalla oli niin hyvä meininki, etten olisi halunnut musiikin loppuvan ollenkaan. Vaikka korvissa soi mukavasti viimeisten kappaleiden aikana, huomasin heti keikan jälkeen odottavani jo seuraavaa kertaa kun saisin nähdä nämä tyypit uudestaan. Jäinkin miettimään, mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat minut pitämään jostakin bändistä enemmän kuin jostakin toisesta. Mikä tekee musiikista musiikkia, jotain sellaista, mikä saa ihon kananlihalle ja sydämen lepattamaan. Olen tullut siihen tulokseen, että niissä parhaissa kappaleissa yhdistyvät kolme keskeistä elementtiä. Ensinnäkin on oltava rytmi. Rytmin täytyy olla sellainen, joka nappaa mukaansa, on tarpeeksi selkeä ja hallittu, mutta kuitenkin mielenkiintoisen vaihteleva ja sopivan haastava. Toisekseen tarvitaan tietenkin kiinnostava melodia. Ja parhaassa tapauksessa melodiaa  kuljettaa sellainen ääni, joka on kuin luotu juuri sille tarinalle, mitä sävelkulku kertoo. Ja viimeiseksi, minulle vähintäänkin yhtä tärkeänä osana rytmin ja melodian ohella ovat sanat. Ja omasta mielestäni Jaakko Aukustilla on nämä kaikki. Rytmistä vastaa yhtyeessä useampi soittaja ja peruspoprock-paletin lisäksi kokoonpanoa maustaa kaksi trumpetistia! Että päätelkää siitä. 

Kannustaisin itsekin laulaja Aukustin tavoin kaikkia ostamaan loistavan Mountain-levyn, mutta en ole aivan varma, myyvätkö pojat sitä lainkaan fyysisesti CD:n muodossa vai ainoastaan älppärinä. Oli miten tahansa, ainakin kehotan klikkaamaan bändin Spotify-sivulle tai Youtubeen. 

Jaakko Aukustin biisin myötä toivotan kaikille oikein mukavaa viikonloppua!