Taas kerran on yksi viikko vierähtänyt alta pois ja sunnuntai on saapunut laskien raskaan huolen harteille. Onneksi näitä kouluahdistussunnuntaita ei enää ihan liikaa ole tiedossa: jäljellä minulla on naurettavat kaksi koulupäivää! Tulevalla viikolla on kuitenkin jo useampikin haaste edessä: tiistaina on matematiikan preliminääri, ja perjantaina alkaa kevään kirjoitukset äikän tekstitaidolla. Tänään olenkin yrittänyt epätoivon vallassa kertailla vanhoja äikänvihkoja muistutellakseni mieleeni ne tärkeimmät tekstitaidon vastauksen piirteet.
Eilinen päivä hurahti ohi ihan silmänräpäyksessä. Illalla vietimme lähes pelkästään tyttöporukalla ystäväni Marin parikymppisiä. Teemana oli black & white, ja olin tällaisista teemabileistä pitkästä aikaa todella innoissani. Bileissä oli tietysti hyvän seuran lisäksi tarjolla ihania herkkuja: herkullinen kanasalaatti, tuorejuustotäytteiset ruissipsit, karkit, mahtava booli, sipsit sekä kaksi erilaista kakkua odottivat nälkäisiä syöjiään. Tarkoituksena oli lähteä myöhemmin illalla baarikierrokselle, mutta fiilis oli Marillakin jo niin kova, ettei siihen mitään baareja enää tarvittu. Kotiin lähdin vasta puoli kahden maissa, mikä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että viime yö jäi osaltani vähän turhan lyhyeksi noin niinkuin unen puolesta.
Kuten sanottu, tänään oli sitten taas aika herätä stressaavaan sunnuntaipäivään. Ei siinä muuten mitään, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu jostakin syystä, että on taas vaihteeksi vähän vaikeaa arvioida sopivaa työnmäärää tai sitä, mihin oikeasti kannattaisi laittaa eniten resursseja. Olen aika hyvä vaatimaan itseltäni kovia suorituksia, mutta niin tuntuu olevan järkyttävän moni muukin. Nuoruus on näköjään yleisestikin todella raskasta aikaa, siitä täytyy jotenkin kiemurrella ja taiteilla yli kaikesta epävarmuudesta ja huolesta riippumatta. Olen viime aikoina miettinyt todella paljon juuri sitä, miten muut ikäiseni kokevat tämän vaiheen elämässä. Jollakin tavalla tuntuu niin epäreilulta, että kaikki ympärilläni näyttää menevän eteenpäin, vaikka minä junnaan aina vaan samassa vanhassa. Kaipaisin todella jotain uutta ja jännittävää, mutta toisaalta kaikki muutos tuntuu tällä hetkellä vaan yksinkertaisesti vaikealta ja pelottavalta. Erityisen kateellinen olen niille kaikille ystävilleni, jotka nyt seurustelevat ja saavat osakseen sellaista lämmintä ja hellää läheisyyttä sekä välittämistä. On kivuliasta tuskailla sen kanssa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään. Ehkä näihin voimakkaisiin tunteisiini liittyy osaltaan myös tämä koulustressi sekä se, että edessäni on melko suuri muutos: koulun loppuminen. Sehän tarkoittaa omalla tavallaan aika suurta askelta kohti uutta ja tuntematonta maailmaa, vaikkei suoranaisesti johdakaan mihinkään tyhjänpäälle jäämiseen -ainakaan vielä...
Lukemisen ohessa kävin tänään myös katsastamassa Tampereen Taidemuseon Dashi -näyttelyn. Kyseessä on siis venäläisen kuvanveistäjän näyttely, ja se oli kerrassaan upea! Harvemmin olen näin vaikuttunut jostain näyttelystä. Patsaat olivat kaikessa kuvitteellisuudessaan niin aidon oloisia, että niitä katsellessa heräsi suuri halu koskettaa. Lisäksi ne herättivät mielessäni paljon tunteita ja ajatuksia, sekä yllätyksekseni aivan suunnattoman himon päästä käymään jossain idässä päin. Olen lähtökohtaisesti nimittäin aika länsimaalaismielinen sillä tavalla, etten suuremmin ole haaveillut mistään kovin eksoottisista ulkomaanmatkoista. Näyttelyssä aloin kuitenkin haaveilla siitä, että jonain päivänä pääsen kokemaan kaiken itämaisen kulttuurin ihan aidosti ja oikeasti. Tästä kaikesta voi siis kyllä päätellä, että taidenäyttely oli katsomisen arvoinen kokemus, ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka Tampereella päin liikkuvat.
Tässäpä taas vähän kuulumisiani. Nyt lähden keittiön puolelle laittamaan meille iltaruuaksi risottoa, nam!
Rauhallista sunnuntai-iltaa ja tulevan viikon alkua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro, mitä on mielessäsi: