maanantai 14. lokakuuta 2013

Muistot

Hetkessä elämisen taidosta kuuluttavat erinäiset naistenlehdet vuodesta toiseen. Välillä jopa tuntuu kuin ihmiskunnan ylle olisi langetettu kirous, jonka vuoksi emme lähtökohtaisesti osaa nauttia kuluvasta hetkestä.  Kyky nostetaan usein kaiken muun yläpuolelle ja se kuvataan jonkinlaisena autuutena ja valaistuksena. Elämän tarkoitukseksi muodostuu täydellinen nykyisyydessä elämisen opettelu. Tässä vaiheessa ilmoitan, ettei tarkoituksenani ole edes yrittää vaikuttaa sisäisen rauhan löytäneeltä zeniläiseltä. En jakele neuvoja siitä, miten tulisi elää onnellisena, sillä olisin varmasti aika tavalla väärä ihminen puhumaan moisesta. Ne, jotka minut tuntevat, voivat todennäköisesti sanoa minun olevan aika surkea hetkessä eläjä.





Se, miten tämä hetkessä eläminen nyt liittyy mitenkään mihinkään ja varsinkaan otsikkooni, perustuu ihan viime päiviin. Makasin yhtenä iltana sängyssä lukemassa Muriel Barberyn Siilin eleganssia, kun mieleni valtasi ihan kummallinen tunne. Yhtäkkiä vain havahduin siihen tosiasiaan, että elämäni ei ole ikuinen. Tiedän, tämä kuulostaa todella lattealta ja typerältä, mutta vannon että tunne oli ihan oikeasti poikkeava aikaisemmista vastaavista. Tietenkin olen tiedostanut elämän rajallisuuden jo kauan ja ajatellutkin sitä monesti. Tällä kertaa lävitseni kuitenkin virtasi aivan ihmeellisen voimakas tunneaalto. Tajusin, että jonain päivänä olen kuusikymppinen nainen ja tiedän, että elämästäni on enää vajaa puolet jäljellä. Mietin, miten ihmeessä voisin elää elämäni niin, että tuona päivänä saattaisin olla tyytyväinen siihen. Pohdin pääni puhki, miten elämänsä ehtoopuolelle lipuvat ihmiset suhtautuvat omaan elämäänsä ja lähestyvään kuolemaan.





Minä rakkaimpien ja tärkeimpien tavaroitteni kanssa: igu-igu (unirätti) sekä Puppe-koira olivat jotain, mitä ilman en voinut elää. Olin siis jo tuolloin äärimmäisen kiintyvää sorttia.


Kun ajattelin elämää ja kuolemaa tällä tavalla, tunsin tavallaan olevani enemmän läsnä kuin usein muulloin. Vaikka ajatukseni harhailivat hamassa tulevaisuudessa ja olivat muutenkin paljolti surun ja haikeuden täyttämiä, keskityin kuitenkin vain siihen, mitä minä tunnen ja ajattelen. Tuon hetken jälkeen olen tuntenut suurta tarvetta käsitellä tähänastista elämääni. Kuten jo sanottu, en siis todellakaan aio edes yrittää saavuttaa nyt yhtäkkiä mitään hetkessä elämisen autuutta. Olen tunnettu siitä, että joko haikailen menneitä tai murehdin tulevaa. Olen myös sitä mieltä, ettei hetkessä elämistä välttämättä edes voi täysin oppia. Sitä paitsi, eivätkö muistot ole juuri niitä, jotka muodostavat meidän nykyisyytemme moninaisuuden? Emmehän me olisi tässä hetkessä tällaisia ilman niitä kaikkia muistoja menneisyydestämme. Muistoissa on myös jotakin taikaa. Itse olen melko herkkä kokemaan muistoja. Tarkoitan tällä sitä, että esimerkiksi voimakas tuoksu tai maku voi laukaista minussa jonkun yksittäisen muiston ja voimakkaankin tunnereaktion. Muistan, että yhtenä kesänä pesin itseäni mökillä yhdellä hyväntuoksuisella saippualla. Kun seuraavana talvena ostimme samaa merkkiä kotiimme, muistin joka kerta suihkussa käydessäni sen tunteen, joka edellisenä kesänä minulla oli mökillä ollut. Toinen vastaava kokemus liittyy mandariineihin (:D). Yhtenä Jouluna söin silloisen parhaan ystäväni kanssa mandariineja iltapalaksi hänen ollessa meillä yökylässä. Nykyäänkin yhdistän mandariinin tuoksun ja maun Jouluun sekä tietynlaiseen onnellisuudentunteeseen.

Minä ja veljeni kissa Ninni. Rakastin tätä olentoa.


Olin luova jo vuonna 99.
Yhtenä lauantai-iltana askartelin ehdottomasti
maailman upeimmat prinsessan vaatteet.





Remontoimassa pikkumökkiämme/leikkimökkiä/varastorakennusta

Muistot ovat niin ihanan turvallisia. Ne on jo kerran koettuja asioita, joista vaikeimmatkin on selätetty. Itselleni tutut ja turvalliset asiat ovat elämän selkäranka. Olisi kamalaa menettää muistinsa ja elää maailmassa, jossa kaikki olisi aina uutta. Nyt kun elämääni on tullut töiden ja avoimen yliopiston myötä paljon uutta, huomaan turvautuvani niihin tuttuihin rutiineihin. Tuntuu hyvältä katsoa illalla kympin uutisia, joissa tutut toimittajat kertovat maailman tapahtumista. On turvallista kuunnella musiikkia, jonka tahdissa on viettänyt vuosien varrella paljon aikaa. Uudet asiat on jotenkin helpompi sietää, kun ympärillä on myös jotakin varmaa ja tuttua.

Morsiusneitona veljeni häissä


Tähän kuvaan liittyvä muisto saa perheemme nauramaan aina. Olimme juuri matkustaneet yöjunalla Ylläkselle kun tämä kuva otettiin. Olin voinut todella, todella huonosti koko matkan ja noin kaksi minuuttia kuvan ottamisen jälkeen oksensin rajusti aseman reunusta










Tykkäsin pelleillä.


Tästä katson alkaneeksi murrosikäni. Hiukseni kokivat jonkin hormonaalisen heräämisen  ja tänä päivänä huomasin niiden olevan yhtäkkiä korkkiruuvilla. Siitä se taistelu sitten alkoi.

Joten mitä vikaa on siinä, jos ei aivan täysin osaa elää joka sekuntia kuin viimeistään? Myönnän toki, että elämäni olisi huomattavasti helpompaa ellen jatkuvasti murehtisi ja miettisi, vaan antaisin asioiden vain tapahtua. Silti haluan kysyä, onko helppo elämä välttämättä aina hyvä elämä? Uskon, että muistoni ovat olemassa syystä. Joskus on ihan tarkoituksenmukaista pysähtyä miettimään omaa olemassaoloa ja menneitä hetkiä. Joskus nämä muistot voivat tuntua äärimmäisen kipeiltä, joskus taas saattaa haikailla positiivisella tavalla menneisiin hetkiin. Tavoitteenani ei olekaan nyt opetella otsa kurtussa elämään hetkessä, vaan aloitan siitä, että opin arvostamaan muistojani ja suhtautumaan niihin positiivisesti.

Näihin ajatuksiin jätän teidät tänään ja lähden nauttimaan ensimmäisestä vapaapäivästäni viikkoon sekä ehkä luomaan joitain uusia muistoja. Mukavaa alkanutta viikkoa!

tiistai 8. lokakuuta 2013

Tallinna

Laivaan pääsyä odotellessa Helsingissä

Elämäni ensimmäinen Tallinnan matka on nyt takana. Lunastan lupaukseni matkapostauksesta tällaisen pienen kuvapläjäyksen sekä muutaman sanan muodossa. Lähdimme matkaan perjantai aamuna. Äiti oli jo työtilaisuuden vuoksi etukäteen Helsingissä, joten isä ja minä laitoimme kotona paikat kuntoon ja lähdimme junalla perään. Kahdelta saavuimme perille ja istuimme aseman kahvilaan äitiä odottamaan. Pelasin ensimmäistä kertaa yksin yhden rahapelin (oli tylsää) ja voitin 60 senttiä!!! Iloitsin kovasti, mutta pelkuruuttani jätin pelit sikseen ja keräsin pienoisen voittoni talteen. Olen aika varma, että seuraavalla erällä olisin hävinnyt kaiken. Aika pian äitikin ilmestyi asemalle ja pääsimme lähtemään satamaa kohti.

Laivan lastausta odotellessa istuimme taas kuppilaan ja kulutimme aikaa täyttäen yhdessä kryptoa. Neljän maissa pääsimme laivaan ja hyökkäsimme heti äidin varaamaan bisnesluokkaan, jossa vastassamme oli pehmeät istuimet sekä runsahko buffettarjoilu. Ruokailun jälkeen pistäydyimme äidin kanssa laivan kaupassa, mutta kyyti oli sen verran keinuvaa, että aloin voida todella huonosti. Palasinkin pian isän viereen lepäilemään.

Tallinnaan saavuimme puoli seitsemän aikaan. Asuntomme sijaitsi keskellä vanhaa kaupunkia ja oli arvatenkin aivan ihastuttava. Kaksi kerrosta, tummat puulattiat, suuret makuuhuoneet sekä höyrysauna. Olin taivaassa. Asettauduttuamme tavaroinemme ja ihailtuamme hetken majapaikkaamme lähdimme vielä kävelylle vanhaan kaupunkiin. Olin aivan häkeltynyt kaupungin yhtenäisestä arkkitehtuurista. Tuntui, kuin olisi oikeasti tehnyt aikahypyn johonkin keskiaikaiseen kaupunkiin. Rakastan yli kaiken vanhahtavaa tunnelmaa ja se kyllä huokui vanhan kaupungin kapeista kujista, korkeista kivitaloista sekä pienistä suloisista vanhan ajan henkeen sisustetuista kahviloista.







Vanhan kaupungin keskusaukio oli paikka, jota kävimme ihailemassa useaan kertaan


Tämä merkillinen kaivo sijaitsi ihan respamme vieressä. Odotin näkeväni jotain jännittävää kurkistaessani kaivon sisään, mutta näköjään uusi maailma kaikkani kaivon sisään, mutta näköjään uusi maailma kaikkine jätteineen pääsee ihan minne vaan. Näin kaivosta jopa yhtenä yönä unta. Se taisi siis olla minulle jollakin tavalla merkityksellinen kohde ja kenties vähän pelottavakin.


 Kävelylenkin jälkeen palasimme asuntoomme. Laitoimme höyrysaunan päälle ja huilasimme. Istuttuamme äidin kanssa hyvin erilaisissa löylyissä, söimme hiukan iltapalaa ja kaaduimme sänkyyn matkustelun väsyttäminä.

 Lauantaiaamuksi olimme tilanneet shampanja-aamiaisen. Nautiskelimme runsaasta pöydästä omassa rauhassamme ja korkkasimme hyvänmakuisen shampanjan. Tuskin kukaan meistä on aikaisemmin nauttinut kuohuvaa kymmeneltä aamulla. Mutta sitähän varten matkalle lähdetään –kokemaan uusia asioita ja saamaan elämyksiä. Aamiaisen jälkeen lähdimme matkamme pääkohteeseen, Kumuun. Kävimme katsomassa aikaisemminkin mainitsemani Irving Pennin valokuvia ja lisäksi kiersimme myös toisen näyttelyn, jonka aiheena oli Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa. Pennin kuvat olivat odotusten mukaisesti loistavia. Jäimme silti äidin kanssa toivomaan vielä vähän laajempaa näyttelyä, olisimme katsoneet kuvia enemmänkin!






Penn kuvasi paljon kuuluisuuden henkilöitä ja oli kehittänyt studioonsa vähän erikoiset puitteet kuvausta varten: Hänellä ei ollut käytössään juuri koskaan mitään varsinaisia lavasteita, mutta hän sijoitti kohteensa harmaaseen nurkkaan ja antoi tämän asettautua siihen. Näyttelyssä oli rakennettuna tällainen Pennin aikaa vastaava nurkkaus, jossa saattoi kokeilla omia henkilökuvaustaitojaan.



Näyttelyn jälkeen menimme kiertelemään Viru-keskusta, Tallinnan yhtä suurimmista ostoskeskuksista. Päivän kävelemisen uuvuttamina palasimme taas vanhaan kaupunkiin ja nostimme raajat kattoon asunnossamme.


Illalla äiti ja minä lähdimme ihanaan hemmotteluhoitoomme aivan nurkillamme sijaitsevaan kauneushoitolaan. Pääsimme nauttimaan 75 minuuttia kestävistä kasvohoidoista, jotka rentouttivat mukavasti. Totesimme kyllä, että virolaiset joutuvat todella painamaan niska limassa töitä: nämä kosmetologit olivat lauantaina töissä yhdeksästä yhdeksään! Ihan hullua, ja todella surullista jos minulta kysytään. Minulle tuli hirveä sääli näitä nuoria naisia, joiden täytyi olla aivan raatamisen uuvuttamia. Eikä siinä vielä mitään, jos tekee rakastamaansa työtä. Ikävää on tietää, ettei paikallisten työstä makseta samalla tavalla kuin meillä täällä kotona. Vai onko joku teistä joku päässyt tuntivartin kasvohoitoon 48 eurolla Suomessa? Epäilen. Ja tuskin ainakaan sellaiseen, missä naamaan läträtään kymmentä eri voidetta ja ainetta.


 Oli miten oli, hoidon jälkeen jatkoimme itsemme hemmottelua keskusaukion terassilla järjettömän kokoisilla mansikkamargaritoilla. Juoma oli varmasti paras saamani, mutta myös niin suuri ja kylmä, etten millään saanut sitä kaikkea juotua... Ehkä olisi pitänyt valita se isänkin nautiskelema kuuma viini. Iltamme huipentui pöytävaraukseen suloisessa ravintolassa. Istuimme ikkunapöydässä tovin jos toisenkin nauttien hyvästä ruuasta ja juomasta sekä katsellen kadun tapahtumia.

Ravintolan kasvispiirakka ja aurinkokuivattu tomaattitahna oli ihanaa!

Sunnuntaina oli kotiinlähdön aika. Kävimme vielä kiertelemässä kauppakeskuksessa vaatelöytöjen toivossa. Saalis jäi osaltani hyvin mitättömäksi todettuani, että jostain syystä Tallinnan yleisestä edullisuudesta huolimatta vaatekauppojen hinnat liikkuivat aivan samassa luokassa kuin täällä Suomessakin. Niinpä päädyin ostamaan vain pari likööripulloa sekä laivalta yhden hoitoaineen.

Tässä vielä pieni listaus Tallinnan parhaista puolista:
  • Edullisuus. Koskee niin ruokaa, asumista, kulkemista kuin hyvinvointipalveluitakin
  • Taksi. Ehdottomasti kannattavin tapa matkustaa lyhyehköjä matkoja. Taksin hinta on miltei olematon ja ne liikkuvat valonnopeudella. Summa summarum: taksimatka on halpa ja myös jännittävä
  • Palvelu. Suomalaisena on mukava mennä käymään Tallinnassa, kun lähes kaiken voi hoitaa myös omalla äidinkielellä. On hämmentävää, miten hyvin palveluammateissa olevat ymmärtävät suomenkieltä.
  • Vanha kaupunki. Ilman muuta kohde, jonka väliin jättäminen olisi suorastaan rikos. Miksei tällaista ole Suomessa?
  • Old Apartments. Asuntomme välittäjä, joka tarjoaa hyvin erilaisia majoitusmahdollisuuksia erinomaisilla palveluilla varusteltuna. Omaan asuntoomme mahtui viisi henkeä, ja sen hinta on sama riippumatta majoittujien lukumäärästä. Kannattaakin siis kerätä kohtuullinen porukka ystäviä matkaan ja majoittua hinta-laatu –suhteeltaan loistavassa asunnossa. 
Loma on siis nyt takana ja arki edessä. Tämä viikko on minulle hyvin raskas niin töiden kuin opiskelujenkin puolesta. Nyt lähden yliopistolle taistelemaan SPSS-ohjelman kanssa ennen varsinaisen oppitunnin alkua. Heippa!

maanantai 30. syyskuuta 2013

Perjantai on paras päivä

Näin maanantain kunniaksi ajattelin palata vielä vähän menneen, sekä ehkä hieman tulevankin viikonlopun juttuihin.

Koko viikonloppuni kului hyvin kiireisissä merkeissä. Olin perjantaina ensimmäistä kertaa iltavuorossa ja lauantainakin tein suhteellisen pitkän päivän töissä. Jännitin etukäteen aika paljon tuota perjantai-iltaa, sillä arvata voi, että ajankohta on paitsi ruuhkainen myös hyvin alkoholipitoinen. Preppasin itseäni siis siihen, että joudun pitämään tarkasti silmällä mahdollisia alaikäisiä olutostoksilla. Ilta sujui peloistani huolimatta hyvin. Tietysti itseäni jäi harmittamaan jokunen virhe omassa kassatyöskentelyssä, mutta toisaalta se oli odotettavissakin pitkän sairastelun jälkeen.

Kotiin pääsin puoli kymmenen aikaan illalla ja ihan ensimmäiseksi vedin yöpuvun päälleni. Äiti ja isä seurasivat pian perässä tullessaan konsertista. Laitoimme yhdessä iltapalaa ja istuimme pöydän ääreen nauttimaan perjantai-illasta sekä viinilasillisista. Äiti totesi, että perjantai on hänelle se paras päivä viikosta. Sitä ei kuulemma voita mikään. Olen hyvin pitkälti samaa mieltä. Itselleni perjantai on nimittäin merkinnyt lähes aina sellaista tiettyä rentoutta ja kotoisuutta. Näistä adjektiiveistakin saattaa päätellä, että vietän perjantai-iltani ehkä kaikista mieluiten kotona leväten –tietysti joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Vanhempani käyvät usein perjantaisin Tampere filharmonian konsertissa, joten saan viettää joitakin tunteja omassa rauhassa. Usein saatan katsoa jonkun elokuvan, lakata kynsiä, kuunnella musiikkia, lukea lehtiä tai laittaa ruokaa. Parasta on se, että saa hatken aikaa olla aivan yksin, mutta osata odottaa tulevaa yhteistä perhehetkeä. Tykkään valmistaa perheellemme iltapalaa ja odottaa valmiin ruuan kanssa vanhempiani konsertista. Vaikka perjantaina tilanne oli hieman erilainen, pystyin silti nauttimaan perjantaisesta fiiliksestä ja perheeni seurasta. Meillä oli oikein mukavaa.

Lauantaiaamuna lähdin takaisin sinne yhteen paikkaan. Työpäivä oli pitkä ja raskas sisältäen myös paljon koneitten kenkkuilua ja muuta mukavaa. Aamulla minua vaivasi myös (jälleen kerran) lievä pahoinvointi. Ehdin jo säikähtää, että tautini uusii tai jotain yhtä ihanaa, mutta onneksi selvisin hankalistakin tuntemuksista kunnialla. Illalla kaupan sulkiessa tunsin suunnatonta iloa: olin saanut viettää työpäivän aivan mahtavien ihmisten seurassa ja tunsin taas kuuluvani jonnekin. Meillä on kertakaikkiaan ihana työporukka. Henki on nuorekas ja positiivinen, eikä ketään jätetä yksin vaan jokainen saa apua pyytäessään. Olen tajuttoman onnellisessa asemassa saadessani työskennellä juuri tässä paikassa.

Kotiin tultuani minua odotti äiti sekä mummi poreilevien patojen kera. Söimme äidin (!) valmistamaa ruokaa luonnollisesti viinin säestämänä ja sen jälkeen katselimme telkkaria. Tarkoitukseni oli lähteä vielä illalla baariin ystäväni ja hänen poikaystävänsä kanssa, mutta väsymys vei tällä kertaa voiton. Ratkaisu oli vaikea tehdä, mutta uskon sen olleen tässä tilanteessa oikea. Viimeistään sunnuntain työmäärä todisti, etten olisi millään selvinnyt kaikesta siitä, jos olisin kärsinyt krapulaa. Eilinen päiväni kului nimittäin  miltei täysin avoimen yliopiston tilastomatikan tehtävien parissa. Illalla pääsin sentään käymään balancessa, muuten viikonloppu olikin hyvin työpainotteinen.

Perjantai ja viikonloppu yleisestikin on mielestäni ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun on uurastanut sen eteen. Arkeen kuuluu se, että saa odottaa edessä häämöttävää viikonloppua, ja se tuntuukin paljon arvokkaammalta kiireisen viikon jälkeen. Pitkästä aikaa muistan, miltä tuntuu herätä perjantaiaamuna ajatellen, että tänään se alkaa, viikonloppu. Tietenkin oma tämänhetkinen tilanteeni on poikkeava, sillä teen ainakin toistaiseksi melko paljon viikonloppuvuoroja. Mutta ei se mitään, ainakin asiakkaat ovat hyvällä tuulella viikonlopun kunniaksi.

Jos viime perjantai oli onnistunut, niin sitä tulee varmasti olemaan myös seuraava. Lähdemme nimittäin vanhempieni kanssa perjantaina Tallinnaan viikonloppulomalle. En ole koskaan päässyt käymään Virossa, joten tuleva reissu on minulle todella ainutlaatuinen. Olemme suunnitelleet paljon kaikkea ihanaa: käymme taidenäyttelyissä, äiti ja minä käymme kasvohoidossa, shoppailemme ja rentoudumme. On aivan mahtavaa päästä käymään muualla ja ottaa hetken hengähdystauko kaikesta kiireestä. Tarkempaa reissupostausta on tiedossa sitten ensi viikolla!

Ensi viikonloppua odotellessa...

tiistai 24. syyskuuta 2013

Syksy

Olen ollut pari viikkoa todella sairaana, ensin flunssassa ja sitten rajussa vatsataudissa. Vietin monta päivää tiukasti sängynpohjalla neljän seinän sisällä. Kun sitten aloin vähän toipua ja uskalsin pistää nenäni ulos, havaitsin, että sairastamiseni aikana oli tullut syksy. En voinut estää hymyä nousemasta huulilleni kun katselin kaikkia kauniisti punertavia puunlehtiä. Ruska ja luonnon väriloisto osaa yllättää aina, ihan samoin kuin keväisin luonnon herääminen ja kasvien puhkeaminen kukkaan. Mielestäni alkusyksy on tunnelmallisinta aikaa vuodesta. Puut ovat värikkäitä, ilma kirpeä ja illat hämäriä. On juuri oikea aika valmistautua talven tuloon kaivamalla kaapeista kynttilät esiin ja kääriytymällä vilttiin television ääreen.





Syksy on ollut minulle aina myös sitä luovinta aikaa. Kirjoitan enemmän kuin muulloin, valokuvaan mielelläni ja suunnittelen uusia askarreltavia juttuja. Syksystä tai paranemisestani johtuen (sitä en tiedä, kummasta) sain tänä aamuna ihmeellisen inspiraation järjestellä ja siivota. Kävin siis läpi vaatehuoneeni lattialle kerääntyneen lukiokirjakasan ja lajittelin kaiken kolmeen osioon: myytäviin, säästettäviin ja poisheitettäviin. Lopuksi sain aikaiseksi käydä läpi myös kirjahyllyni koulukirjaosaston, joka paljasti laiskuuteni –kirjoja, vihkoja ja lappuja yläasteelta! Juu, ehkä oli ihan korkea aika siivota.

Eilen kävin hakemassa ärrältä minulle tulleen paketin. Tilasin pari viikkoa sitten Yves Rocherilta edullisia tuotteita ja nyt ne olivat saapuneet. Olin iloinen saadessani pitkän sairastelun päätteeksi jotain itseäni ilahduttavaa. Mielestäni näin syksyisin on ihanaa välillä hemmotella itseään raikkailla tuoksuilla ja kauniilla väreillä. Tässä siis pakettini sisältöä:



Suihkusaippuaa, käsirasvaa, jalkavoide isälle ja itselleni kuorintavoide, kaksi pientä kynsilakkaa sekä äidille ilmainen anti-age -voidenäyte.

Kello oli tilaajalahja. Tykkään kyllä tosi paljon, vaikkei se ehkä olekaan sitä parasta mahdollista laatua.

Tänään oli tarkoituksenani vielä lähinnä lepäillä, mutta olenkin saanut koko alkupäivän kulumaan hienosti siivotessa ja omenoita keräillessä. Noh, onhan tässä vielä pieni hetki aikaa huilata ennen yliopistolle päin lähtemistä. Voisi vaikka kääriytyä siihen vilttiin hetkeksi ja nauttia olosta. Ilta kuluukin sitten tilastomatematiikan parissa <3


Mukavaa alkuviikkoa!

maanantai 9. syyskuuta 2013

Töitä!!!

Tulin vain kertomaan, että minä, siis ihan oikeasti minä sain tänään töitä! Lähikauppamme osoitti armeliaisuutta minua kohtaan ja kuukauden päivät vienyt kuumeinen työnhaku tulee nyt toistaiseksi päätökseen. Huomenna aamulla menen kaupalle allekirjoittamaan työsopimusta ja keskiviikkona on jo harjoittelupäivä. Ensi viikolla olisi ilmeisesti tarkoitus saada varsinaiset työt käyntiin.

Olen tietenkin ihan äärimmäisen iloinen tämän päivän uutisista. Ystäväni ja perheeni tietävät, kuinka tosissani ja vaivalla olen hakenut töitä. Olenkin onnellinen siitä, että onnistuin saamaan paikan ihan itse, ilman suhteita. Se kun tuntuu olevan erittäin hankalaa ja harvinaista nykyään. Onnistuminen tässä nostaa hiukan niin monta kertaa maahan poljettua itsetuntoani, mikä tuntuu tietenkin hyvältä. On jotenkin aivan epätodellista, että olen saavuttamassa sen, mistä olen haaveillut jo todella pitkään. Saan herätä aamulla jotakin varten ja tehdä päivän aikana jotain edes vähän hyödyllistä. Toivon, että saisin töitten myötä onnistumisen tunteita sekä tutustua uusiin ihmisiin.

Töiden saaminen oli toiveitteni täyttymys, kuten jo sanoinkin. Silti se ei sisällä pelkästään positiivisia asioita, vaikka yritänkin keskittyä tällä hetkellä suurimmaksi osaksi niihin. Ensinnäkin ongelmia aiheuttaa taas kerran aivan älytön byrokratia, josta siskoni minua jo huomasi onneksi varoittaa. Nyt täytyisi siis saada hoidettua kaikki paperiasiat kuntoon ja minä siis tunnetusti vihaan kaikkia paperisotkuja. Toisekseen pelkään, kuten minulle on hyvin ominaista, kuinka osaan tehdä työni oikein. Jännitän ihan hirveästi vieraiden ihmisten kohtaamista ja hankalien sosiaalisten tilanteiden hoitamista. Kolmanneksi, koska voimani ovat viimeaikoina olleet hiukan heikossa hapessa, pelkään myös oman jaksamiseni puolesta. Uskon kuitenkin, että vaikka ajatus pitkistäkin päivistä tuntuu nyt raskaalta, totun pian uuteen rytmiin. Odotan innolla ihmisten kohtaamista sekä uusien asioiden oppimista. Aion tehdä parhaani työssäni ja nauttia siitä, että saan olla hyödyksi muille.

Iloani ja onneani varjostaa tällä hetkellä eilen alkanut flunssa. Yritänkin hoitaa sitä nyt parhaani mukaan hyvällä levolla yms. On tietysti minun tuuriani tulla kipeäksi juuri silloin, kuin sille ei olisi aikaa. Huomenna iltapäivällä kun alkaa myös avoimen yliopiston kurssi. Jännittävä ja mielenkiintoinen, joskin todennäköisesti myös hyvin raskas viikko on siis edessä.

Nyt siis vain rohkeasti nokka kohti uusia tuulia! 

P.S. Pahoittelen vähän töksähtelevää ja heikkoa tekstiä. Olen sen verran väsynyt, ettei ajatus oikein kulje halutulla tavalla. Toivottavasti asia tuli kuitenkin selväksi :D



perjantai 6. syyskuuta 2013

Muuntautumisleikki

Autoin toissailtana äitiä hänen valokuvaustehtävässään. Tarkoituksena oli matkia jonkin tunnetun valokuvaajan henkilökuvia. Äiti halusi jäljitellä Irving Penniä, jonka valokuvanäyttelyä pääsen muuten ihastelemaan Tallinnaan lokakuun alussa! Päädyin äidin malliksi esittämään Audrey Hepbournia ja yritin onnistua tehtävässäni mahdollisimman hyvin laittamalla kaiken hiuksista rannekoruihin asti kunnolla. Kuvausolosuhteet olivat tietysti todella surkeat, meillä kun ei mitään hienoa kotistudiota ole. Sen sijaan kuvasimme omassa huoneessani ja hoidimme valaistuspuolen kämäisesti pöytälampulla, jota isä sai pidellä vieressä :D Pennin kuvia löytyy esimerkiksi täältä.

Mallina oleminen on mielestäni todella vaikeaa, ja jostain syystä vielä äidille poseeraaminen tuntuu erityisen haastavalta. Onneksi meillä oli kuitenkin tällä kertaa selvät sävelet ja äidilläni selkeä visio siitä, mitä hän halusi kameran muistikortille vangita. Tässä muutamia omasta mielestäni onnistuneita otoksia:





 No joo. Enhän minä Audreylta näytä sitten pätkän vertaa. Mutta kuinka voisinkaan? Olenhan Saara. Ajatuksena tämä kuitenkin onnistui mielestäni hyvin ja se onkin pääasia. Äiti on aivan tajuttoman lahjakas valokuvaaja ja kadehdin monesti hänen taitojaan. Itse en ole kehittynyt läheskään samalla tavalla ja se harmittaa välillä. Äiti on kuitenkin äärimmäisen innostunut harrastuksestaan ja käyttää siihen todella paljon aikaa. Itse luovutan aivan liian helposti ja se on tyhmää. Jos en heti onnistu, ajattelen että en sitten vissiin osaa mitään. Järjellä ajatellen tiedän, että kaikki luova toiminta vaatii paljon paljon harjoittelua, eikä koskaan voi tulla valmiiksi. Jotenkin luonteelleni on vain ominaista tällainen kärsimättömyys.







Lopuksi otimme vielä muutaman koeräpsäisyn hassuilla ilmeillä (tämäkin oli ilmeisesti äidin valitsemalle valokuvaajalle ominaista).





Luovaa viikonloppua!