torstai 31. heinäkuuta 2014

Väsymystä ja banaanilaatikoita

Heippa vaan taas! Täällä kirjoittaa eräs erittäin nuupahtanut otus, jonka koko elintilaa ja aivokapasiteettia hallitsee tällä hetkellä valtava muuttolaatikoiden vuori. Toisin sanoen koko kulunut viikko on ollut yhtä muuton valmistelua ja pakkaamista. Tähän mennessä olen saanut siivottua muutamat kaapit ja hyllyt, sekä käytyä läpi suunnilleen kirjahyllyn, astiaston sekä herkät koriste-esineet. On todella stressaavaa, kun oma makuuhuone täyttyy päivä päivältä enemmän epämääräisistä tavarakasoista, joista sitten pitäisi osata sanoa, mitä heittää pois ja mitä ei. Haluaisin vaan saada kaiken heti ja äkkiä laatikoihin ja autoon ja autossa Turkuun ja Turussa hyllyyn takaisin piiloon katseilta. En kestä sitä, kun oma rauhoittumisen keitaani pilaantuu siitä stressistä, mitä nämä keot selvästi erittävät.






Tiedän, ettei saisi valittaa kun on kesä ja kärpäsiä, mutta ihan tosi. Muuttoahdistus yhdistettynä pitkiin työpäiviin yhdistettynä heltiämättömään kuumuuteen tai vaihtoehtoisesti päänsärkyyn johtuen ukonilmasta, alkaa tietyn rajan jälkeen tuntua ihan vähän liian raskaalta. Toisaalta onkin ehkä ihan hyvä, että olen vielä sen pari viikkoa töissä, etten ehdi koko ajan jännittää ja murehtia tulevaa muuttoa. Viimeisen viikon aikana sain nimittäin osittain takaisin sitä edellisessä postauksessa mainitsemaani muuttomelankoliaa. Kävimme lauantaina pitkäaikaisen suunnitelmamme mukaisesti Ikeassa. Itse asiassa käydä on tässä väärä sanavalinta, sillä viivyimme tuossa edullisen ja idioottivarman sisustuksen temppelissä kolmisen tuntia. Olin odottanut lauantaita, koska oli ihana ajatus saada keskittyä vain minun ikiomiin toiveisiin ja niiden täyttämiseen. Reissu muuttui kuitenkin heti alusta alkaen todella stressaavaksi, enkä ymmärrä yhtään miksi. Jotenkin vain ahdistuin siitä, miten paljon kaikkea pitääkään hankkia ja miten kalliiksi tämä alku tulee, vaikka miten halpaa yrittäisi ostaa. Ja kun kuitenkaan en haluaisi ostaa halpaa vain halpuuden vuoksi, vaan sijoittaa sellaiseen, minkä voi ajatella kestävän edes vähän aikaa ja ennen kaikkea silmää.

Ruokapöytien kohdalla sitten ihan viimeistään panikoiduin. Siellä ne seisoivat rivissä –kaikki vaihtoehdot tulevaan ruoka-alkoviini, eikä minulla ollut kertakaikkiaan minkäänlaista visiota siitä, minkä niistä haluan. Yhdessä jalat menivät oudosti vinoon ja toinen taas oli liian pikkuinen kun piti ottaa huomioon, että pöydän pitää soveltua myös ruuanlaittoon ahtaan keittiön vuoksi. Yksi pöytä oli kyllä todella kaunis, mutta se vaatisi ihan mielettömästi vaivaa jotta se myös pysyisi sellaisena. Ja jottei pöydän valinta vaan jäisi liian helpoksi, niin vielä olisi päätettävä myös pöytään ja muuhun sisustukseen parhaiten sopivista tuoleista!

Kuten jo ehkä voi päätellä, pöytäasia jäi tällä kertaa ratkaisematta, kuten jäi myös suunnilleen kaikki muukin. Loppujen lopuksi kotiutin Ikeasta vain yöpöydän. Ja sitäkin aloin katua heti päätöksen tehtyäni. Kaiken lisäksi väsymykseni, ahdistukseni ja stressaantumiseni näkyivät reissullamme ihan konkreettisestikin, sillä onnistuin loppumetreillä jättämään puhelimeni mukiosastolle. Onneksi kapula löytyi, alkoi vähän iskeä paniikki siinä kahden neuroottisuuden multihuipentuman seurassa ja juostessani kauppaa vastavirtaan.

Oli siis kaikenkaikkiaan helpotus päästä lauantain shoppailuista eroon ja jatkaa sitten muuttovalmisteluja ihan kotoa käsin. Turvallisempaa kaikin puolin. Eilen sitten sain kiinteistönvälittäjältä viestin, että avaimet uuteen kotiini on nyt noudettavissa. Lähdemmekin heti maanantaiaamuna isän kanssa huristelemaan Turkua kohti ja viemme myös mukanamme ensimmäisen erän muuttokuormasta. On ihan liian jännittävää päästä nyt oikeasti näkemään se paikka, missä mahdollisesti tulen viettämään seuraavat kuusi vuotta elämästäni. Toivon todella, että kuvat ovat antaneet asunnosta todenmukaisen vaikutelman (ja niin kyllä uskonkin), ja että muuttaminen tuntuu taas Turun reissun jälkeen aavistuksen helpommalta ja mukavammalta.

Puheitani ei saa ymmärtää väärin: olen oikeasti tosi innostunut uudesta elämäntilanteestani ja odotan kuumeisesti opiskelun alkua. Asiat eivät vain aina ole niin mustavalkoisia ja helppoja. Itse olen tiennyt jo pitkään, ettei muuton hetkellä lähteminen ydinperheestäni tule olemaan mitenkään helppoa. Lisäksi uuvun todella helposti kaikesta hankalasta ja monimutkaisesta hoidettavasta, jota muuttaminen tuntuu olevan tulvillaan. Olen huomannut, että päivisin olen kireä kuin persuksiin ammuttu karhu ja illalla taas saan ihme itsetunto nollassa -kohtauksia.  Mutta kuten todettu, parempi pitää itsensä sopivasti kiireisenä kuin istua aamusta iltaan huolehtimassa ja sureksimassa tulevaa.






Vielä yksi kurja asia on pakko mainita tähän loppuun. Tänään oli viimeinen päivä GoGo:n jäsenyyttäni, ja Mirkan bodybalancen hyvästeleminen tuntui todella pahalta. Torstain jumpasta on tullut äidin ja minun yhteinen juttu, hetki yhdessäoloa ja rentoutumista arjen kiireiden keskellä. Itse bodybalancesta olen täällä aikaisemminkin puhellut, mutta sanottakoon vielä, että siitä on nyt todella kehittynyt minulle tärkeä henkireikä. En raaskisi millään lopettaa hyvin aloitettua työtä niin kehon kuin mielenkin hoitamisessa. Liikunta olisi muutenkin tärkeä tasapaino opiskelulle ja ainakin alkuajan kenties ahkerallekin juhlinnalle. Jos siis joku lukijoistani sattuu tietämään Turussa hyvää liikuntakeskusta, joka mielellään tarjoaisi myös Les Millsin tunteja, niin vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita! Yliopistoliikunnalla on toki joitakin yhteisliikuntatunteja tarjolla, mutta tuo balance on kyllä sellainen harrastus, jota ainakin jossakin vaiheessa toivoisin pystyväni jatkamaan.

Mutta nyt, näihin inhorealistisiin kuviin ja tunnelmiin, päätän tällä kertaa ja palaan banaanilaatikoideni seuraan. Tai oikeastaan taidan alkaa valmistautua huomiseen päivään, joka sisältää banaanilaatikoita sekä iltavuoroa. Hyvää yötä ja banaanilaatikkoisia unia!

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Turku it is!

Huh, mitkä pari viikkoa on nyt takana! Kahdessa viikossa on ehtinyt tapahtua niin paljon ja on ollut niin hirveästi hoidettavia asioita sekä käsiteltäviä ajatuksia, että blogi on jäänyt ihan kakkoseksi tärkeistä uutisista huolimatta.

Kuten tässä vaiheessa jo moni varmasti tietää, suurin haaveeni toteutui vihdoin tiistaina 8.7. kun sain hyväksymiskirjeen Turun yliopistoon yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan psykologian linjalle. Minun on välillä vieläkin vaikea uskoa hyväksymistä todeksi, niin suurta huolta ja tuskaa pääsykokeet aiheuttivat pitkin kevättä ja kesää. Edellisen päivän hylkykirje Jyväskylästä, inhottava kesäflunssa, sekä suunnaton uupumus töistä eivät myöskään olleet omiaan vahvistamaan itsetuntoani tuona aamuna kun heräsin odottamaan tuloksia. Luettuani nimeni listalta, alkoi sitten tämä parin viikon kilpajuoksu. Ensimmäisten riemunkiljahdusten ja onnittelupuheluiden saattelemana irtisanouduin heti töistä (mikä muuten oli harvinaisen inhottavaa). Sen jälkeen aloinkin etsiskellä asuntoa Turusta sekä suunnitella voitonjuhlaa ystävieni kanssa. Ensimmäinen viikko hujahti siis ohitse sekavin ja epäuskoisinkin tuntein, mutta varsin touhukkaasti kaikkine käytännön asioineen.

Sunnuntaina heräsin maailmankaikkeuden pahimmassa krapulassa johtuen edellisillan hyvin rajusta juhlimisesta. Samalla aloin viimein ymmärtää, että todellakin olen muuttamassa pois Tampereelta ja pois kotoa. Vaikka olen mielikuvitellut mahdollista muuttoa Turun soveltuvuuskokeesta asti, sekä muutenkin käsitellyt kotoa pois lähtemiseen liittyviä ajatuksia koko menneen vuoden, silti asian nyt yhtäkkiä muuttuessa ihan oikeasti todeksi se herättikin ihan valtavasti tunteita. Muutamana päivänä vaan kuljin ympäriinsä kyyneleet silmissä yrittäen painaa mieleeni jokaikisen nurkan ja kulman kodistamme ja rakkaimmista maisemistani Tampereella. Ihan kuin tämä olisi jotenkin lopullista tai peruuttamatonta! Alkuviikon vaikeiden päivien jälkeen sain sitten suunnattoman helpotuksen kun asumisasiani järjestyivät käsittämättömän onnenkantamoisen kautta hienosti. Enää ei tarvitse pelätä jäävänsä elokuun lopussa vaille kattoa pään päällä!

Nyt kun asuntokin on plakkarissa, olen vapautunut suunnittelemaan ja haaveilemaan uuden kotini sisustusta. Töistä kotiin tullessani saatan heti ensitöikseni avata tietokoneen ja alkaa surffailla Ikean ja Iittalan sivuilla. Rakastan niin yli kaiken sisustamista ja laittamista, että minulle on tosi ihana juttu päästä aloittamaan ikään kuin puhtaalta pöydältä ja luoda tällä hetkellä silmääni eniten miellyttävä kokonaisuus. Tiedän, ettei uusi kotini voi heti olla täydellisesti sisustettu, enkä sitä haluakaan. Ihan perusjutuilla voi kuitenkin saada kokonaisuudesta itselleen mieluisan ja sitten pikkuhiljaa viimeistellä sisustusta yksityiskohdilla. Tärkeintä minulle on pitää kokonaisuus hallittuna ja tasapainoisena.

Uuden kodin sisustaminen alkaa kuitenkin täällä Tampereen päässä aikamoisella tavaroiden sortteeraamisella: en halua viedä mukanani säkkikaupalla turhaa roinaa, vaan yritän karsia nyt tavarani ihan minimiin. Haluan monen muun asian ohella vapautua myös vuosien varrella kerääntyneestä krääsästä. Tavaroiden karsiminen ei tosin tule olemaan mikään ihan helppo homma, niin monella esineellä on minulle tunnearvoa. Ja tietenkin ne kaikista rakkaimmat asiat seuraavat minua sinne Turkuun asti. Ehkä suurin projekti muuttoon liittyen tässä vaiheessa on vaatekaappini läpikäyminen. Haluan ottaa mukaan vaan ne vaatteet, joita todella rakastan käyttää. Tällä hetkellä vaatehuoneeni tursuaa kaikkia ikivanhoja lurppuja, joita en ole enää pitkiin aikoihin käyttänyt. Yritän olla mahdollisimman kriittinen ja heivata raa'asti tarpeettomat tai käyttökelvottomat vaatteet edellämainitusta tunnearvosta huolimatta. Olen ajatellut viedä osan vaatteista kirpputorille ja osa kyllä taitaa joutaa roskiinkin.

Vaatehuoneen inventaarion lisäksi tulevan viikon tehtävälistaltani löytyy muun muassa opintotuen hakeminen, opiskelijakortin tilaaminen sekä ainejärjestön jäsenmaksun maksaminen. Paljon on siis vielä tekemistä ja käytännön järjestelyjä hoidettavana, eikä tunteilunikaan varmasti vielä ole tässä. Nyt yritän kuitenkin mennä taas vähän aikaa positiivisella mielellä, niin ihana uutinen tämä opiskelupaikka oli ja tuo varmasti mukanaan paljon mahtavia asioita!

Kirjoittelen taas pian muuttojutuista ja tunnelmista siihen liittyen, kunhan saan taas vähän asioita eteenpäin :) Nyt lähden kuitenkin nauttimaan vapaapäivästä rannalle (toinen kerta tänä kesänä!). Ihanaa ja aurinkoista tulevaa viikkoa tyypit!

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Music in me: osa 2

Nyt jatkuu musiikkiaiheiset päiväkirjamerkintäni heinäkuun ensimmäiseltä viikolta. Tämä jälkimmäinen puolisko viikostani on ollut hyvin työntäyteinen sekä nyt viimeisten parin päivän osalta  myös flunssainen. Tässä kuitenkin se vähä, mitä olen musiikin kanssa ehtinyt olla tekemisissä!


Perjantai 4.7.

Aamulla työmatka taittui kävellen kuulokkeissa jälleen musiikkikirjastoni sekalaiset helmet. Florence and The Machine, Death Cab for Cutie ja kumppanit rytmittivät askeleitani kohti työpaikkaa. Huomaan, että musiikilla on minuun ihan oikeasti valtavan suuri vaikutus: ahdistavat tunnetilat tai ajatukset on helpompi sietää ja käsitellä jonkin kappaleen kautta ja reipas musiikki saa mielenkin positiivisemmaksi. Merkittävintä on kuitenkin se, miten musiikki saa oloni rauhalliseksi. Uskonkin siihen, että ihminen on luotu kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan siitä. Välillä kuvittelen, mitä kehoni sisällä tapahtuu kuunnellessani hyvää musiikkia. Tuntuu, kuin ensin sekasotkussa olevat elimistön osaset yhtäkkiä järjestyisivät paikalleen ja rentoudun.

Työpäivän jälkeen laitoin taas heti musiikin soimaan puhelimestani. Bussimatkalla keskustaan kuuntelin lisää Death Cab for Cutieta, koska se saa ajatukset rennoiksi ja olon vapautuneeksi. Bändin musiikki on suureksi osaksi hassua ja hauskaa, vaikkakin lempikappaleeni taitavat olla yhtyeen hiukan synkempää ja haikeampaa materiaalia. Tykkään kuunnella musiikkia, missä sekä melodialla että sanoituksella on selkeä rooli kokonaisuudessa. Tyhjänpäiväiset rallatukset eivät ole minun juttuni, vaan nautin siitä että kappale haastaa kuuntelijan sopivasti ja sanomaa joutuu mahdollisesti vähän haeskelemaan lyriikoiden seasta. Liian vaikea musiikki ei kuitenkaan ole sekään mieleeni, vaan tykkään siitä, kun kappaleen voi kuunnella kahdella tavalla: löytämällä siitä sekä pinnallisemman että syvällisemmän puolen.

Paluumatkalla kuuntelin muistaakseni Bo Kaspers Orkesteria, jonka musiikki on minulle tärkeää. Ruotsin kieli on mielestäni laulettuna todella kaunista. Lisäksi sukurasitteestani (eli ruotsinkielisistä sukulaisistani) johtuen Bo Kaspersin musiikki on ollut mukanani ihan pienestä tytöstä asti. Kuuntelemme sitä välillä isän kanssa automatkoilla, viimeksi matkustaessamme Jyväskylään pääsykokeeseeni. Yhtyeen meininki sekä kappaleiden monipuolisuus ja tyyli iskevät minuun. Itselleni henkilökohtaisesti tärkeitä kappaleita ovat Det blir bättre sen, Leende med kniv sekä Undantag. Suosittelen kyllä kaikille ennakkoluulotonta asennetta ruotsinkieliseen pop-musiikkiin, se on ihan mahtavaa!


Lauantai 5.7.

Perjantai-iltana sairastuin ilmeisesti kesäflunssaan, eikä lauantaiaamun aikainen töihin lähtö ollut mitenkään mukava väsymyksestä ja kurkun valtavasta turvotuksesta johtuen. Taistelin kuitenkin jälleen tieni töihin musiikin tarjotessa mielelleni lääkettä. Helpotusta olooni tarjoili Sigur Rósin englanninkielinen kappale All Alright.

Muuten päiväni meni hyvin kipeissä merkeissä töissä. Tietenkin lauantaille osui juuri tämän viikon pisin työvuoroni ja sinnittelin sen aivan väkisin työkavereideni huolestuneiden katseiden komppaamana. Onneksi pääsin kassalta heti parin tunnin jälkeen myymälän puolelle purkamaan jättiläismäistä kuormaa, eikä minun tarvinnut rasittaa ääntäni koko kahdeksaa tuntia. Hyllyjä järjestellessä mielessäni kävi, miten paljon tätäkin työtä helpottaisi, jos voisi samalla kuunnella lempimusiikkiaan. Tietenkään se ei ole mahdollista, koska asiakkaiden palveleminen on ensisijainen tehtävämme. Mutta silloin kun sain kaikessa rauhassa tyhjennellä jauhopusseja ja tonnikalasäilykkeitä hyllyihin, olisi musiikki tarjonnut mukavan taustan puuhastelulle.

Lauantain osalta musiikin harrastaminen jäi siis oikeastaan tuohon aamun työmatkaan. Kotiin tullessani olin niin uuvuksissa, että syötyäni painuin päiväunille. Illalla katselin siskon kanssa yhden elokuvan, jossa toki tuli keskityttyä myös musiikkiin, mutta joka ei sen osalta kuitenkaan tarjonnut mitään valtavan hienoa elämystä.


Sunnuntai 6.7.

Sain tämän päivän vapaaksi töistä sairastumiseni takia. Aamupalan jälkeen kuuntelinkin José Gonzálezin levyn Veneer. Tämä levy on minulle erittäin tärkeä, sillä siihen liittyy paljon tärkeitä muistoja. Tutustuin Gonzálezin musiikkiin 16-vuotiaana ollessani apuohjaajana prometheus-leirillä. Ohjaajamme, ihana Sari, toi mukanaan tämän levyn ja siitä muodostui leirillämme eräänlainen teemamusiikki. Kuuntelimme levyn alusta loppuun lähes joka ilta ja se tarjosi rauhoittavan ja miellyttävän taustan leirin iltapuuhille. Tuolloin huomasin, miten ratkaisevaa musiikki on ryhmäytymisen kannalta. Musiikista voi puhua, sen herättämistä tunteista ja ajatuksista voi keskustella, ja lisäksi se herättää suurimmassa osassa ihmisistä samankaltaisia reaktioita, eli rentoutumista ja rauhoittumista.

Leirillä addiktoiduin Veneer-levyyn niin paljon, että minun oli heti tilattava se Amazonista. Kun levy vihdoin saapui, kuuntelin sitä samalla tavoin joka ilta ennen nukkumaanmenoa, ajattelin elämääni ja muistelin leiriämme. Musiikki sai minut haikeaksi ja itkuiseksikin, mutta samalla se paransi saadessani käsitellä kipeitä asioita musiikin kautta.
Aamupäivän makoilin sängylläni kuunnellen Sigur Rósin Inni-levyä ja lukien siskoni mukanaan tuomia Olivia-lehtiä. Sairaana ollessa musiikin kuuntelu saa vielä aivan erityisen merkityksen. Kun olen ollut pahasti sairaana, musiikki on rauhoittanut minua ja helpottanut oloani. Pahassa mahataudissa olen kuunnellut klassista musiikkia. Angela Hewittin soittamat Rameaun pianoteokset ovat helpottaneet kovia tuskiani ja olen kestänyt yksinäisyyttäkin paremmin.

Lapsena mennessäni nukkumaan äitini laittoi usein soimaan yhden tietyn levyn, jossa oli muun muassa Mozartia ja Vivaldia. Musiikin kuunteleminen auttoi minua rentoutumaan ja siirtymään unitilaan. Levyn kappaleet ovat syöpyneet tarkoin muistiini ja tuovat mieleeni lapsuuden illat. Ei siis ihme, että klassinen musiikki assosioituu mielessäni voimakkaasti rauhoittumiseen ja uneenkin. Myöhemmin tosin aloin itsekin soittaa pianoa ja musiikki sai jälleen kerran hieman uuden merkityksen sen ollessa myös opettavaa ja ilmaisullista.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Music in me: osa 1

Olen suunnitellut jo kauan kokonaista postausta suhteestani musiikkin. Sain nyt vihdoin idean pitää hiukan päiväkirjaa siitä, millä kaikilla tavoin musiikki on elämässäni läsnä. Kirjoitan nyt ensimmäisen heinäkuun viikon ajan joka päivä jotain musiikkiin liittyvää.


Tiistai 1.7.

Tänään on töissä iltavuoro, joten sitä ennen on kohtuullisen paljon aikaa vain hengailla ja tuskailla lähestyvää töihin lähtöä. Päätin tänään käyttää jonkin verran ajastani musiikin harrastamiseen, se kun on jäänyt viime aikoina aika vähälle. Istuin sähköpianon ääreen ja tapailin pari viikkoa sitten aloittamaani kappaletta. Yritän tällä hetkellä löytää siihen oikeat sanat, mutta se tuntuu vaikealta. Biisi käsittelee (tai tulee käsittelemään) aika vaikeitakin tunteita tämän hetkisessä elämässäni, kun kaikki on aika epävarmaa ja pelottavaakin. Toivon kuitenkin kovasti, että saisin tämän valmiiksi. Ihan sama, vaikkei sitä kehtaisi soittaa kenellekään muulle, se merkitsee minulle silti paljon.

Lukion alussa kirjoitin ahkerasti omia biisejä, sillä se tuntui luontevimmalta tavalta ilmaista itseäni. Haaveilin jopa ammattimuusikon urasta. Sitten tapahtui asioita, tuli vaikeaa, ja musiikkiharrastukseni jäätyi oikeastaan kokonaan pariksi vuodeksi. Vasta lähiaikoina olen taas uskaltanut antaa mielikuvitukseni viedä ja olla välittämättä siitä, minkälainen lopputulos on. Tauosta on kuitenkin jäänyt itselleni aikamoinen epävarmuus, enkä enää luota taitoihini senkään vertaa kuin ennen.

Kun kerran istahdin soittimeni ääreen, oli samalla oiva tilaisuus verestää myös muutamaa laulutunneilla käytyä kappaletta. Painin taas kerran samojen äänenkäytöllisten ongelmien kanssa. Tänä vuonna minulle onkin avautunut äänessäni ihan uusi ulottuvuus laulutuntien ansiosta, enkä hallitse sitä ainakaan vielä yhtään. Aika noloa rääkyä kotona vanhempien kuullen, mutta minkäs teet. Kai se sitten siitä jossain vaiheessa lähtee taas luistamaan...

Vielä ehdin hienosti laittaa Spotifyn soittolistan soimaan ennen tositoimia. Listaltani löytyy lähinnä radiosta bongattuja hauskoja ja energisiä kappaleita (esimerkkinä The Kooksin biisi Naive, jonka tahtiin tänään bailasin yksikseni), mutta myös muutamia itselleni henkilökohtaisesti todella tärkeitä kappaleita kuten Bon Iverin Holocene tai Sigur Ros:n Heysátan.


Keskiviikko 2.7.

Aamupuuhien taustalla soi Coldplay. Mielestäni X&Y on paras bändin julkaisemista levyistä. Siinä on monta itselleni tärkeää kappaletta ja lisäksi se on minusta Coldplayta parhaimmillaan: yksinkertaista, puhdasta ja helppoa kuunnella. Toki jokainen yhtyeen levyistä on omalla tavallaan hieno, ja tiedän että moni pitää niitä jopa taideteoksina ja kutsuu Coldplayta maailman parhaaksi bändiksi. Itse en ole ihan niin fanaattinen enkä kuuntelekaan bändin levyjä kovin useasti. Silloin, kun kuitenkin laitan Coldplayn levylautaselle, on turvallisen tuttu ja rauhallinen tunnelma taattu.

Bussimatkalla keskustaan kuuntelin isosiskoltani pari viikkoa sitten saatua Goldfrappin levyä. Olen rakastunut. Siskoni joutui muuton vuoksi karsimaan hiukan levyhyllyään ja lahjoitti minulle muutaman kiekon. Tämä Goldfrapp vei sydämeni heti ensi minuuteista, ja olenkin kuunnellut sitä nyt edestakaisin viimeiset viikot. Siskollani on suurimmaksi osaksi mahtava musiikkimaku ja tunnistin tästäkin levystä siskoni persoonan. Ehkä juuri siksi se on niin hyvä.


Torstai 3.7.

Tämän viikon ainoana vapaapäivänäni laitoin puhelimen musiikkikirjaston sekoitukselle, koska en osannut päättää, mitä haluaisin kaikista eniten kuunnella. Näin käy aika usein. Jotenkin jumitun aina johonkin yhteen levyyn (kuten nyt tuohon Goldfrappiin) niin pitkäksi aikaa, että lopulta kyllästyn. Vaikka sitten haluaisinkin välillä kuunnella jotakin muuta, en tahdo millään muistaa yhtäkään verrattaen hyvää levyä. Ärsyttävää!

Iltapäivä kului rattoisasti ja hikisesti ensin muokkauksessa ja sitten body balancessa. Molemmat tunnit sisälsivät lastillisen hyvää musiikkia ja varsinkin tuon balancen musiikit ovat aina tuntuneet todella omilta. Nautin siitä, että liikkuessa voi samalla kuunnella oikeasti laadukasta musiikkia, se vie ajatukset johonkin muualle ikävistä arkipäivän asioista. Kotimatkalla tuli kuunneltua vielä muutama listahitti radiosta.

Muistan, että kun täytin 18 ja olin ensimmäisiä kertoja baarissa, en tuntenut suunnilleen yhtäkään soittolistan kappaleista. Tuntui kurjalta, kun kaikki kaverit kiljuivat vieressä, että "ei vitsi, tää on tosi hyvä biisi! Mennään tanssimaan!" ja sitten tanssilattialla kaikki huusivat kilpaa minulle täysin tuntemattomien kappaleiden sanoja. 

Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut pikkuhiljaa lämpiämään näille "biletysbiiseille". Merkittävä käännekohta taisi olla Calvin Harrisin ja Florence Welchin (joka on yksi suosikkilaulajistani) yhteistyön tulos Sweet nothing. Sen jälkeen olen kiinnostunut enemmän ja enemmän melodisista tanssibiiseistä. Pointti on, että kappaleessa täytyy olla jokin idea ja teema, pelkkää jumputusta en jaksa kuunnella.



Tässäpä ensimmäinen osa musiikkiaiheisesta päiväkirjastani. Lisää seuraa loppuviikosta!


lauantai 28. kesäkuuta 2014

Hyvästi pääsykokeet, terve työt!

Pitkä kevät, vielä pidempi kesä. Siltä nyt tuntuu. Tällä viikolla palasin taas "ihan oikeasti" töihin pitkän lukuloman jälkeen. Seuraavat viikot ovatkin jo täynnä kassalla istumista: on aamua ja on iltaa ja on välivuoroa. Tuntuu, etten ole pitkään aikaan saanut ihan oikeasti levätä ja se alkaa näkyäkin taas monessa asiassa: olen todella huonotuulinen ja kärsimätön, koko ajan väsyttää ja turhauttaa. Lisäksi unohtelen asioita kuten avstata viesteihin tai hoitaa erinäisiä tehtäviä ajoissa.

Mutta mitä ihmettä minä tässä valitan, olinhan sentään juuri kymmenen päivää kesälomalla ja sain vielä jatkaa lomailua juhannuksenkin niin että pääsin kesämökille. Harmi vaan, että nuo kaksi viikkoa hujahtivat ohitseni enemmän tai vähemmän ohjelmoituina. Lomalleni osui sopivasti yksi yllättävä pääsykoe ja toinen vastaava oli vielä tällä ensimmäisellä työviikollani. En siis toisin sanoen päässyt stressistä eroon edes lomalla.

Tällä hetkellä pää on räjähtämäisillään kun mietittävänä ei ole pelkästään työt vaan myös pääsykokeiden tulokset sekä kaikki mikä liittyy siihen, pääsenkö opiskelemaan vai en. Jos jollekulle ei vielä tämän kevään aikana ole tullut selväksi, niin toistettakoon vielä, etten unelmoi mistään muusta yhtä paljon kuin siitä, että saisin aloittaa psykan opiskelut. On aika hassua, miten paljon yksi opiskelupaikka voi minulle merkitä ja sitä kautta aiheuttaa harmaita hiuksia.  Heti ei ehkä tule ajatelleeksi, että koulupaikan saaminen merkitsee itse opiskelemisen lisäksi paljon muutakin: uutta ympäristöä, uusia ihmisiä, vihdoinkin hyvää syytä muuttaa omilleen, itseluottamusta sekä elämänhallintaa. Tiedän, ettei mikään näistä asioista tule ilmaiseksi, mutta nyt tuntuu siltä, että voisin viimein olla valmis ottamaan haasteen vastaan. Olisiko siis aivan kohtuutonta toivoa, että tällä kertaa suuri työ palkittaisiin ja saisin aloittaa elämässäni uuden vaiheen?






Onneksi pääsin sentään pakenemaan stressiä ja uupumusta vajaaksi viikoksi mökillemme Tammisaareen. Säät olivat tietenkin surkeat, mutta silti sain hetkittäin tuntea oloni rauhalliseksi ja helpottuneeksi siellä luonnon keskellä. Kun ajoimme pikkuisia metsäteitä ja törmäilimme milloin peuroihin ja milloin joutseniin, tajusin että elämässä täytyy olla muutakin kuin pelkkä opiskelu ja työ. Nämä kaikki olennot ovat luotu elämään yksinkertaisesti osana luontoa, vailla minkäänlaisia ulkopuolelta tulevia paineita. Oli helpottavaa tuntea kuuluvansa hetken aikaa osaksi sitä rauhaa ja tasapainoa, mikä metsässä vallitsee.

Nyt ei siis auta kuin yrittää muistaa tuo rauhan ja kiireettömyyden tunne kaiken stressin keskelläkin. On vain tehtävä parhaansa, jotta arkena ei uupuisi totaalisesti ja vapaapäivät kuluisivat rennosti mieluisia asioita tehdessä. Suurin haaste minulle on kuitenkin pitää nyt mieli positiivisena ja rauhallisena. Muistutan itselleni joka hetki, että elämä jatkuu, vaikka pääsykokeiden tulokset olisivat mitkä tahansa.































Oikein mukavia kesäkuun viimeisiä päiviä, vietetään ne rennosti!

torstai 5. kesäkuuta 2014

Helpotus ja huokaus

Nyt se on ohi. Kaikki niistä. En osaa edes sanoa, miltä nyt tuntuu. On niin epätodellista, että puolen vuoden stressi, jännitys, ahdistus ja ennenkaikkea loputtomalta tuntunut puurtaminen on viimein ohi. Tiistaina matkustaessani Jyväskylään viimeiseen kokeeseen, olivat ajatukseni jo puolta vuorokautta edellä: miltä tuntuu kun kaikki on todellakin ohitse? Kotimatkalla hymyilin.

Vaikka olotila on helpottunut, tunnen myös paljon kaikkea muutakin. Ehkä päällimmäisenä on uupumus. Viimeiset viikot, jotka käytin lukemalla Jyväskylän artikkeleita, tuntuivat suorastaan kidutukselta. Jokainen tunti ja jokainen minuutti tuntui loputtomalta. Keskittymiskykyni on ollut ihan nollassa ja se on tuntunut pelottavalta. Vaikka kuinka yritin keskittyä ja tehdä lukemisesta mielekästä, huomasin jatkuvasti vain tuijottavani tyhjyyteen. Aivot olivat kerta kaikkiaan irtisanoutuneet yhteistyöstä ja mieleni oli yhtä kaaosta.

Tiedän, että tein kaikkeni tämän vuoden kokeissa. En olisi fyysisesti pystynyt parempaan valmistautumiseen. Kuitenkin jossain mieleni sopukoissa toivoisin, että olisin osannut vielä paremmin, vielä enemmän. Ehkä tästä voi jo päätellä, että toiveet eivät ole nyt kovin korkealla. Sen enempää en kuitenkaan halua itse kokeista puhua: ne oli mitä oli, tein parhaani ja se riittää siihen mihin riittää. Tällä hetkellä yritänkin parhaani mukaan rakentaa itselleni sellaisen tasapainon tämän asian kanssa. Suurin haaveeni on ollut jo pitkään opiskelupaikan saaminen ja minun on todella vaikeaa hyväksyä sitä, etten ensi vuonnakaan saa opiskella täyspäiväisesti. Yritän kuitenkin sietää senkin mahdollisuuden ja ajatella, että tuleva vuosi voi sitten tuoda mukanaan jotain ihan muuta. No joo, tämä nyt kyllä tuntuu aika tekopyhältä. Oikeasti tiedän, että olen aivan rikki sitten heinäkuussa kun tulokset tulevat. Valitettavasti se vain merkitsee minulle niin paljon.

Yhdestä asiasta olen ihan varma ja se on se, ettei ylenmääräinen murehtiminen paranna asioita ollenkaan. Tietysti nyt tuntuu ristiriitaiselta ja välillä tekisi mieli huutaa ja itkeä itsensä tainnuksiin. Mutta toisaalta pitäisi olla ylpeä siitä, miten paljon olen jaksanut tänäkin keväänä tehdä. Se kun ei ole mikään itsestään selvyys. Ei siis liene mikään ihme, että olo on tällä hetkellä hyvin ristiriitainen. Uskon, että stressistä palautumiseen menee aika kauan, eikä se varmaan ole ihan helppoakaan.

Eilen tajusin ensimmäisen kerran, että todellakin pitkästä aikaa saatan käydä ulkona, eikä minun tarvitse ajatella jatkuvasti niitä pöydällä odottavia artikkeleita. Aamupäivällä kävin pitkästä aikaa lenkillä, ja vaikka juokseminen tuntui todella raskaalta pitkän tauon jälkeen, oli se silti sen arvoista. Se vapauden tunne! Iltapäivällä lähdin kaupungille ja kävellessäni kauniisti kukoistavassa koskipuistossa, en voinut estää hymyn nousemista kasvoilleni. Jennin kanssa kahvittelu oli todella parasta terapiaa tämän kevään päätteeksi. Olemme molemmat käyneet taas sellaisen lingon läpi, että vertaistuki on enemmän kuin paikallaan.

Tänään ja huomenna istun vielä kassan takana iltavuorossa, mutta maanantaina alkaa ihana kymmenen päivän kesäloma. Tänä kesänä suurin tavoitteeni on relata. Haluan nähdä ystäviä ja juhlia, sekä vastapainoksi nukkua ja rentoutua mökillä ja kotona. Tiedän, ettei tavoitteeni ole minulle ihan helppo toteuttaa, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Mutta aion todella tehdä parhaani!

Sekava postaus loppuu tähän, toivottavasti pysyitte edes jotenkin mukana mieleni kiemuroissa. Tämä on nyt kuitenkin aika rehellisesti kaikki se, mitä näin reilu vuorokausi viimeisen kokeen jälkeen ajatuksissani pyörii...

Upeita ja aurinkoisia päiviä kaikille, ja erityisesti niille, jotka ovat joko saaneet luku-urakkansa tältä keväältä päätökseen tai viettävät vielä viimeisiä hetkiä pääsykoekirjojen äärellä. Ollaan armollisia itsellemme ja kannatellaan toinen toisiamme!

tiistai 6. toukokuuta 2014

Puita ja hermoromahduksia

Tunnit, päivät ja viikot vierähtävät nyt jollain supernopeudella. Enää viikko tämän vuoden tärkeimpään ponnistukseeni, jota varten olen puurtanut koko pitkän kevään. Viime viikolla toivotinkin tervetulleeksi vanhan ystäväni paniikin. Vappupäivä kului kuin sumussa, sillä koko pitkän päivän tärisin kauttaaltani ja nieleskelin itkua. Yksikään tehtävä ei mennyt oikein, eikä minulla ollut enää voimia mihinkään. Kaikki tuntui täysin turhalta ja arvottomalta, ja häpesin jo valmiiksi sitä heinäkuista päivää kun saan tietää, etten pääse taaskaan sisään. Ja vaikka kuinka yritin taistella tunnetta vastaan, en mahtanut sille mitään vaan romahdin täysin sen alla.


Vähän samat tunnelmat seurasivat taas eilen, kun oli valmennuskurssimme kenraalikoe. Viisi tuntia meni kuin hujauksessa ja tuloksena oli kesken jäänyt koe sekä kasa aivan idioottimaisia virheitä. Tunsin itseni jälleen täydellisen epäonnistuneeksi, ja kirjastolle lähteminen tuntui suorastaan ajanhukalta. Mitä järkeä tässä enää on? Jos en pärjää edes kenraalikokeessa, niin kannattaako edes yrittää itse pääsykoetta? Turhautumisesta huolimatta survoin kokeen ja vastaukset laukun pohjalle ja jatkoin artikkeliprojektiani. Kai tässä on kuitenkin pakko yrittää.

Tänään oli ihan yhtä lailla epäonnistunut päivä. Yritin laskea kenraalikokeesta ne kohdat, joita en ehtinyt kokeessa tehdä ja kuinkas ollakaan, ne tuntuivat menevän kaikki väärin. En voi käsittää, miksi taas tuntuu siltä, etten osaa yhtäkkiä edes yksinkertaisimpia laskuja. Mokailen mitä typerimmissä kohdissa, eikä oikeita vastauksia näy paperilla vaikka kuinka pinnistäisin. Kurjaakin kurjempaa on se, että monet tuntuvat uskovan ihan täysin sisäänpääsyyni. Ei siinä mitään, totta kai on ihanaa saada tukea ja kannustusta. Asia vaan ikävä kyllä näyttäisi olevan niin, että 1) en taidakaan olla ollenkaan niin vahvoilla kuin moni luulisi ja 2) vaikka laskut välillä onnistuisivatkin tai ainakin asiasisällöt tuntuisivat olevan selvillä, kukaan ei voi luvata sisäänpääsyä. Se kun riippuu lopulta niin monesta muustakin asiasta kuin omasta osaamisesta, niin tylsältä kuin se kuulostaakin. 


Kuten ehkä voi rivien välistä lukea, valmistaudun tässä henkisesti siihen, että ensi syksy tulee olemaan yhtä tyhjä kuin edellinenkin. Tiedän, ettei näin saisi ajatella nyt kun kokeeseen on enää näin vähän aikaa. Jotenkin vaan olen tosi kurjilla fiiliksillä tällä hetkellä ja tekisin mitä vaan että voisin tuntea osaavani edes jotain. 

Vaikka mieleni on nyt musta ja tulevaisuus tuntuu epävarmalta, on kuitenkin yksi asia, mikä auttaa jaksamaan: kevät. Artikkeleita lukiessani olen samalla seurannut ikkunasta, kuinka kevät näyttää jälleen kyntensä harmaalle maisemalle. Terassilla istuessa aurinko polttaa farkkujen läpi polviin jäljet ja paperit kuorruttautuvat siitepölyllä. Yhtenä päivänä ilahduin suunnattomasti huomattuani koivussa silmut ja samana päivänä kuulin mustarastaan. Keväällä on outo voima näyttää kaikesta parhaimmat puolet, ikään kuin kaikki syntyisi aina kerran vuodessa uudestaan. Kaikki on mahdollista ja edessä on pitkä kesä täynnä uutta arvaamatonta. Eräs viisas ihminen sanoi minulle kerran, että keväällä minun itseni ei tarvitse ponnistella ja yrittää väkisin olla onnellinen, kevät tekee kaiken puolestani. Kylvämme työmme siemenet syksyllä ja keväällä saamme vain korjata sadon ja nauttia sen hedelmistä. Ajatus tuntuu rauhoittavalta, sillä olen huomannut stressaantuvani keväällä juuri siitä, että kukkaan puhkeava luonto tavallaan vaatii minultakin energisempää otetta elämään. 

Ehkä siis pitäisi muistaa, että maailma todella ei lopu ensi viikon tiistaihin. Kevät jatkuu, aurinko paistaa ja luonto herää. Mikään ei karkaa tai katoa, vaikka epäonnistuisinkin. Mutta silti, en vain jaksa kestää sitä ajatusta, että saan heinäkuussa taas hylkykirjeen. Niin monta kuukautta olen tehnyt töitä mielessäni vain tämä yksi päivä, ja nyt kun sen aika on, niin tulenko mokaamaan sen täysin? Aika näyttää. Nyt ei kai auta muu kuin yrittää taas kerätä itsensä pala palalta ja suunnata kohti viimeisiä lukupäiviä nauttien siinä sivussa kevätauringosta sen minkä voi.



Aurinkoista viikkoa!