perjantai 8. heinäkuuta 2016

Elokuvan voima

Kävimme viime viikolla katsomassa elokuvan Liisan seikkailut peilimaailmassa ja täytyy sanoa, että se oli vaikuttava. Olen varmaan joskus kertonut siitä kummallisuudesta itsessäni, etten ikinä osaa itkeä elokuvissa. Viime tiistaina oli kuitenkin toisin, eikä minun tarvinnut houkutella kyyneleitä tuleviksi, vaan kerrankin jokin minussa antoi itkulle periksi. Elokuva vaikutti minuun monilta osin niin syvästi, että olen jäänyt pohtimaan sen käsittelemiä teemoja tähän päivään asti. Tässä kohtaa täytyy varoittaa, että tekstini saattaa tästä eteenpäin sisältää joitakin juonipaljastuksia, joten jos olet suunnitellut meneväsi katsomaan kyseistä elokuvaa (mitä todellakin lämpimästi suosittelen!) niin tämän lukeminen loppuun on omalla vastuullasi.

Tarinanahan Liisa ihmemaassa kertoo ennen kaikkea itsenäistymisestä, omaksi erilliseksi persoonaksi kasvamisesta ja itsensä kohtaamisesta sellaisena kuin oikeasti ja aidosti on. Liisa on itsenäisen ja voimakkaan naisen malliesimerkki, minkä vuoksi hahmoa onkin pidetty pienille tytöille hyvänä roolimallina. Liisan rohkeus uhmata itseään suurempia ja vahvempia auttaakseen heikommassa asemassa olevia ja pelastaakseen toisten minuuden on aivan uskomaton. Elokuvaa katsellessani mietin toistuvasti, miten paljon hyvää Liisa voisi tässä maailmassa tehdä. Ja mikä parasta: hänen kaltaisiaan ihmisiä todellakin on! Tunnen lähipiirissänikin monta liisamaista persoonaa, jotka omalla positiivisuudellaan ja periksiantamattomuudellaan voivat jakaa ympärilleen käsittämättömän paljon hyvää. Liisasta tulisi varmasti erinomainen psykologi, sillä hän ei pelkäisi epäonnistumisia tai toisten kokemia vaikeuksia, vaan uskaltaisi lähestyä jokaista ihmistä avoimesti ja ennakkoluulottomasti sekä tarjota epätoivoisimmassakin tilanteessa apuansa. Liikutuin elokuvassa tajutessani, miten kipeästi ja kovasti toivoisin olevani enemmän Liisan kaltainen itsekin. Mietin, miten paljon vaatii itsetuntemusta, että voi väsymättä valaa ympärilleen uskoa ja luottamusta maailmaan. Tietenkään en oikeasti usko kenenkään voivan olla täydellinen kopio elokuvan roolihahmosta. Jotakin niin kouriintuntuvaa elokuvan Liisassa kuitenkin oli, että toivoisin pystyväni omaksumaan häneltä edes pienen palasen siitä oikeudentunnosta, valoisuudesta ja päättäväisyydestä, mikä hänestä paistaa.


Elokuvassa ehkä voimakkaimmin minut tavoittanut teema liittyi hyvyyden ja pahuuden väliseen tasapainoon. Yksi keskeisimmistä juonikuluista tarkasteli valkean kuningattaren ja herttakuningattaren välirikkoa ja sen alkujuuria. Oli hienoa, miten niin sanotussa lasten sadussa (ikäraja on 12-vuotta, joten kyllä tämä elokuva mielestäni sopii paremmin nuorille ja aikuisille kuin ihan perheen pienimmille) pahuus-teemaa ei käsitelty perinteisellä tavalla, vaan paljon realistisemmin ja inhimillisemmin. Herttakuningattaren pahuutta huokuva olemus sai elokuvassa selityksen, jonka kautta ei enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö  kuningattaren käytös olisi voinut olla toisenlaisella taustalla aivan erilainen. Oivallus, jonka tein elokuvan aikana oli se, ettei paha ole koskaan puhtaasti paha eikä hyvä puhtaasti hyvä. Ja mikä tärkeintä, pahuudelle tai pahuutta ilmentävälle käytökselle on aina syy ja selitys. 

Elokuvassa herttakuningattaren kokema vääryys lapsuudessa valkoisen kuningattaren taholta oli tarpeeksi aiheuttaakseen sen, että tämä koki ikään kuin oikeudekseen vaatia kaikkien häntä vähänkin uhmaavien henkilöiden päät vadille. Mielenkiintoista ja pysäyttävää oli se, miten vähäpätöisestä asiasta herttakuningattaren käytös ulkopuolisen näkökulmasta oli saanut alkunsa sekä miten pienenpienestä asiasta, yhdestä ainoasta anteeksipyynnöstä, oli lopulta kiinni se, jatkoiko kuningatar julmuuttaan vai ei. Herttakuningatar ei ollut koko elämänsä aikana toivonut mitään muuta kuin että valkoinen kuningatar olisi myöntänyt tehneensä aikanaan väärin ja pyytänyt tekoaan anteeksi. Tämä yhtälö tuntuu tietenkin aivan käsittämättömältä. Herääkin kysymys, kuinka yhdessä ihmissuhteessa kokemansa vääryyden pohjalta voi oikeuttaa itselleen täysin järjettömän ja julman käytöksen viattomia ihmisiä kohtaan. Mutta lopultahan se menee juuri näin ja kohtaamme vastaavanlaista toimintaa jokapäiväisessä elämässämme. Sisällä kaihertava ja polttava vääryyden kokemus kääntyy herkästi muita vastaan löytämättä parempaa tietä ulos. Ja muutenkin, kuka lopulta määrittelee, mikä on oikein ja mikä ei? Voimme sanella lain puitteissa, että päiden katkominen on väärin ja siitä kuuluu saada rangaistus. Itse päiden katkoja saattaa kuitenkin sisimmässään tuntea, ettei mikään teko ikinä riitä paikkaamaan sitä vääryyttä, mitä hän on joskus itse joutunut kokemaan.


Pöyristyttävää, mutta samalla täysin loogista oli se, ettei valkoinen kuningatar halunnut myöntää virhettään pitääkseen kiinni hänelle puetusta viattomuuden kaavusta. Sillä kuka meistä nyt haluaisi myöntää tehneensä pahaa kun kaikki uskovat meistä vain hyvää? Tosiasia on kuitenkin se, ja tämän ymmärsin varsin selvästi ynnätessäni elokuvan tapahtumia havaintoihini omassa elämässäni, ettei kukaan voi välttyä tekemästä joskus pahaa. Tärkeää on tietenkin se, voiko tuota "pahuutta" tai ehkä oikeammin väärin tekemistä hyväksyä itsessään. Jos nimittäin voi nähdä ja hyväksyä omat heikkoutensa ja särönsä, on myös helpompaa pyytää anteeksi ja pyrkiä korjaamaan tekemänsä vääryys. Jos ihminen kieltää itseltään epäonnistumisen, on hänen vaikea sallia myöskään muille ihmisille vajaavaisuuksia tai antaa niitä heille anteeksi. Elokuvassa Liisa uskalsi kohdata itsessään ne asiat, joissa hän oli toiminut kyseenalaisesti. Hän oli riittävän rohkea tuntemaan, että oli tehnyt väärin ja kantoi siten vastuun teoistaan. Liisalle ei ollut vaikeaa pyytää anteeksi, mutta hän ei myöskään jäänyt vellomaan omaan toimintaansa, vaan otti siitä kerralla opikseen. Juuri tämä kertoo mielestäni sellaisesta kypsyydestä, mikä on erittäin keskeistä, mutta mitä kaikki ihmiset eivät ehkä koskaan täysin saavuta. On pelottavaa myöntää tehneensä väärin, mikäli tulkitsee sen saastuttavan heti koko minuuden ja itsestä luodun kuvan hyvänä ihmisenä.


Elokuvan jälkeen olin aikamoisessa ajatus- ja tunnevyöryssä. Puhuimme Nikon kanssa meitä mietityttäneistä kohdista ja kerroin, mitkä kohtaukset olivat liikuttaneet minua sekä siitä, mitä niistä ajattelin. Jatkoimme keskustelua vielä seuraavinakin päivinä, kun osasimme molemmat eritellä ajatuksiamme vähän paremmin. Kauhistelin sitä, miten paljon muistutan omassa lapsellisuudessani ja älyttömissä raivareissani herttakuningatarta. Se teki minut surulliseksi. Onneksi Niko lohdutti, etten hänen mielestään muistuta herttakuningatarta lainkaan, vaikka olenkin välillä vaikea. Ehkä tässä tulee esille juuri se, miten minun pitäisi itse oppia hyväksymään, etten aina onnistu tai toimi kaikkien kirjoittamien sääntöjen mukaisesti. Ehkä voisin tässä suhteessa kasvattaa hiukan itsetuntemustani ja saada siten vähän enemmän rohkeutta ja varmuutta. Ehkä siten voisin jonain päivänä olla pikkuisen liisamaisempi.
  
Tähän loppuun haluan vielä kertoa yhden erikoisen asian. Kun olin pieni ja katsoin sitä Disneyn piirrettyä Liisa ihmemaassa -elokuvaa, en voinut sietää sitä. Ahdistuin kaikista niistä kummallisuuksista, joita pieni Liisa-tyttö kohtasi ihmemaassa. En ymmärtänyt alkuunkaan, mikä elokuvan perimmäinen ajatus oli. Nyt voisin melkeinpä sanoa, että elokuvan Liisa on idolini. Joku, jonka kaltainen haluaisin olla ja jonka toiminnasta yritän ottaa mallia. Tavoitan Liisan tarinassa niin paljon, että pidän sitä tällä hetkellä kenties parhaana satuna. Ehkä tämä muutos suhtautumisessani kertoo jotain sadun luonteesta. Liisa ihmemaassa ei todellakaan ole vain lasten satu. Se on tarkoitettu myös ja mielestäni yhä kasvavassa määrin aikuisille.

Mitä mieltä te olette Liisasta? Entä mitä ajattelette siitä, ettei hyvyys ja pahuus ole toisistaan irrallisia? Ja jos olette käyneet katsomassa Liisan seikkailut peilimaailmassa, niin mitä ajatuksia se teissä herätti?


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Ai niin mikä blogi?

En ole nyt ihan varma, mitä pitäisi ajatella siitä, mihin olen muutamalla klikkauksella päätynyt. Lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen tekstikentän avaaminen tuntuu vähän samalta kuin tavata lapsuudenaikainen ystävä pitkästä aikaa. Sitä on innoissaan eikä malttaisi pysyä paikoillaan. Toisaalta jälleennäkemistä värittää myös valtava jännitys. Sitä ei oikein tiedä, mistä puhua tai miten lähestyä. Sitä pelkää, että ehkä toinen on muuttunut liikaa, alkanut ajatella ennen yhteisesti jaetuista asioista eri tavalla. Tunnen suunnatonta epävarmuutta siitä, mitä olen nyt aloittamassa uudestaan.

Epävarmuus oli varmasti myös yksi keskeisimmistä syistä kirjoitteluni vähenemiseen ja lopulta täydelliseen ehtymiseen toissa keväänä. Halusin kirjoittaa, mutta en oikein saanut otetta mistään minua mietityttävästä. Pääsin alkuun, mutta aloin epäröidä ja empiä. En enää jaksanut nähdä vaivaa sen eteen, että olisin saanut kasattua järkevän ja yhtenäisen tekstin, vaikka toisaalta juuri sitähän minä halusin. Tekstivalikossani näkyy useita postauksen raakileita, joita en ole koskaan saanut  julkaisukuntoon. Kevät eteni ja kynnys kirjoittaa kasvoi. Kärsin myös edelleen niin järkyttävistä uniongelmista, että olin päivisin kuin haamu ja pääni tuntui olevan yhtä puuroa. Mistään ei tahtonut tulla mitään enkä jaksanut tarttua enää oikein mihinkään.

Sitten Hän astui mukaan kuvioihin. Hän, josta en uskaltanut keväällä 2015 hiiskua sanaakaan täällä blogissa. Hän, joka sai ajatuksiini niin paljon valoa ja onnea, että olin hetken aikaa ihan hämilläni. Aika kului kuin hujauksessa, kun yhtäkkiä en ollutkaan enää yksin, vaan jaoin arkeni heti alusta asti toisen kanssa. Alkukesästä halusin kirjoittaa todella paljon. Aloitin monta tekstiä, mutta ne kaikki tuntuivat jotenkin epäaidoilta. Samalla kun koin valtavaa tarvetta purkaa ajatuksiani blogiin ja pitää sitä elossa, olin kuitenkin päättänyt rajata sen sisältöä suojellakseni yksityisyyttäni. Jokainen aloittamani teksti olisi sisältänyt paljastuksia uudesta elämäntilanteestani, josta olin kieltänyt itseäni kirjoittamasta ainakaan ihan vielä. Niinpä tekstit jäivät toistuvasti kesken ja julkaisematta.


Syksy tuli ja opinnot alkoivat taas. Toinen opiskeluvuosi oli minulle kaiken kaikkiaan erittäin työläs ja kiireinen. Tuntui, etten päivän aikana ehtinyt paljon muuta kuin istua luennoilla ja kirjastossa. Pahimmillaan tein kellon ympäri töitä, mutta en voi sanoa etteikö minulla olisi ollut muuta vaihtoehtoa, koska tottakai oli. Valitsin vain opiskelun yli muiden asioiden. Ajan kuluessa ajatus blogin päivittämisestä muuttui yhä etäisemmäksi. Välillä jopa unohdin koko blogin olemassaolon pitkäksi aikaa. Käännekohta tapahtui tänä keväänä. Aloin saada muutamalta eri taholta kyselyitä siitä, aionko enää kirjoittaa lainkaan. Se herätti minut. Tuntui hassulta, että joku vielä muisti ja halusi lukea. Saamieni kyselyiden jälkeen avasin blogini pitkästä aikaa ja tajusin jotain: voi miten paljon kaipasinkaan kirjoittamista!

Kevään edetessä ja kesän kynnyksellä blogi alkoi olla mielessäni jo lähes päivittäin. Pohdiskelin, mistä kaikesta haluan kirjoittaa. Suunnittelin blogilleni hiukan selkeämpää suuntaa, joskin totesin myös, että eniten se on minun näköinen silloin, kun voin antaa itselleni luvan kirjoittaa juuri siitä, mistä kullakin hetkellä tekee mieli. Yhden asian opin blogitaukoni aikana: aikaa on vain järjestettävä niille asioille, jotka ovat elämässä tärkeitä. Ja koska kirjoittaminen on minulle tärkeää, koen vastuukseni tarttua tähän haasteeseen.


Vieläkin emmin, kannattaako tätä tekstiä julkaista. Nyt olen kuitenkin myös sitä mieltä, että on aika rohkaistua. Minulla on paljon sanottavaa ja pohdittavaa, jota haluan jakaa. Eiköhän siinä ole syytä riittävästi.

Lopuksi haluan vielä kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat kyselleet blogistani. Teidän ansiostanne aloin taas ajatella, mitä oikeasti haluan tehdä ajallani. Kiitos!

perjantai 13. helmikuuta 2015

Good night... good luck!

Unettomuus. Tuo kutsumaton, viheliäinen, kaiken sumentava vieras on hypännyt viereeni sänkyyn. Koskaan ennen elämässäni en ole kärsinyt nimeksikään unettomuudesta. Tietysti joskus erityisen stressaavina kausina olen saattanut nukkua vähän huonommin tai uni ei ole tahtonut heti tulla. Ja sitten joskus kun mielessä on ollut paljon kaikenlaista, olen nähnyt erityisen paljon painajaisia. Mutta ikinä, IKINÄ, en ole valvonut monena yönä putkeen neljään asti aamuyöllä saamatta hetkeksikään unta.

Toisin on nyt. Jo useamman viikon ajan minulla on ollut todellisia vaikeuksia päästä uneen. Pyörin sängyssä rättiväsyneenä, mutta mieleni ei anna periksi. Olen kokeillut kaikki vippaskonstit melatoniinista loppuillan rauhoittaviin venytyksiin. Välillä olen noussut ylös ja sytyttänyt valot, kävellyt vähän ja syönyt keittiössä yöpalaa. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Yön pimeinä tunteina sisältäni on kuoriutunut ihan kummallinen tyyppi: kiukkuinen, turhautunut, kärsimätön ja ankara. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää, että jos se uni ei kerran tule, niin sitten se ei tule. Tuskin se kiukuttelu ja sadattelu mitään tulosta tuottaa, mieluumminkin yrittäisi vain olla rauhassa. Mutta se on niin vaikeaa. 


Ensimmäistä kertaa ymmärrän esimerkiksi äitiäni, joka on kärsinyt univaikeuksista niin kauan kuin muistan. Nyt tiedän todellakin, miltä tuntuu, kun koko keho huutaa lepoa, mutta uni karkaa joka minuutti kauemmaksi ja kauemmaksi. Minusta se on tuntunut suunnilleen siltä, kuin jokaisella uloshengityksellä vatsaani ja rintakehääni kasvaisi iso ontto kohta. Sisäänhengitys antaa toivoa ihanasta, upottavasta uneliaisuudesta ja sitten tulee uloshengitys, joka vie aallon lailla kaiken raukeuden mennessään.


Yliopistolla on nyt aika kiirettä tai ainakin tuntuu, että hommat vaan kasautuu vähän liiaksikin. Ja sitten kun yöllä miettii, että "apua, taas se kello tulee puoli kaksi, pahalta näyttää, en taida taaskaan saada nukuttua" ja "nyt se on taas puoli neljä, enää neljä tuntia siihen että pitää nousta, eihän huomisesta tule taas mitään", niin huonostihan siinä käy. Nimittäin mitä enemmän murehtii hupenevaa uniaikaa, sitä epätodennäköisemmäksi koko nukahtaminen ylipäänsä tulee.


Onneksi sitten, kun olen kerännyt riittävän pitkään univelkaa, olen saanut jonkun yön nukuttuakin. Kokonaisen viikon valvoskelun jälkeen nukuin yhden yön kellon ympäri. Seuraava yö sen sijaan oli taas helvetillinen. Yritän ajatella, että tämä on taas vaan joku vaihe. Että nyt on vaan vähän liikaa jänniä juttuja mielessä. Eikä tähän tilanteeseen varmaan oikeasti paljon muu auta, kuin se, että antaa itselleen vähän armoa. Olenkin pariin kertaan poistanut ihan tarkoituksella herätyksen puhelimesta, että saisin edes toisesta päästä vähän enemmän lepoa. 

Onko siellä päässä joku, jolla olisi hyviä vinkkejä nukkumatin houkuttelemiseen sänkyyn? 

P.S. Tämän postauksen myötä lähetän sympatiani kaikille, jotka kärsivät tai ovat joskus kärsineet unettomuudesta. Tsemppiä!


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Onko minusta tullut valittaja?

Olen tässä viimeisen viikon aikana havainnoinut itseäni ja huomannut erään ikävän piirteen itsessäni: olen alkanut valittaa! Olen huomannut, että kerron samat itseäni pahasti vaivaavat ja elämääni pilaavat asiat, arkaluontoisetkin, liian monelle ja liian monta kertaa. Aina jälkikäteen kadun ja harmittelen, että miksen silloinkaan voinut vaan ottaa rennosti ja koittaa unohtaa ikävät ajatukset. Koska mikä on sen häiritsevämpää, luotaantyöntävämpää ja ikävämpää kuin ikuinen valittaja? Vastaukseni: ei mikään.



Puolustuksekseni on sanottava, että kulunut viikko todellakin on ollut kaiken huippu epäonnisuudessaan, enkä ihan täysin aiheettomasti aina ole valittanutkaan. Silti huomaan, että valituskavalkadissani on myös paljon ihan typerää, hölmöä, turhaa ja muiden fiilistä latistavaa. Olen ollut huomaavinani, että valituskierteeni lähtee usein omasta huonommuudentunteestani. Jalostan sen sitten käsittämään ihan kaikkea, mikä menee pieleen elämässä ja annan sille uusia merkityksiä. Olen jäljittänyt valittamiseni siihen, että pahan olon yllättäessä ei aina ole jotakuta, jolle puhua ja purkaa mieltä. Silloin sitä helposti patoaa sisällensä liudan pahoja ajatuksia ja sitten seurassa ne yhtäkkiä purkautuvat ja ikään kuin saavat uuden muodon.


Olisi niin ihanaa, jos voisi olla vain tyytyväinen tähän hetkeen ja siihen mitä kaikkea hyvää minunkin elämään mahtuu. Saisin olla todella onnellinen siitä, että olen päässyt valtavien ponnistelujen jälkeen haaveilemaani alaa, minulla on katto pääni päällä sekä ystäviä. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen ja yksiselitteinen, vaan sisältää myös joukon pelkoja, epävarmuutta, epäonnistumisen mahdollisuuksia sekä ikävää.



Ehkä valitukseni häiritsee tällä hetkellä eniten minua itseäni. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että annan itsestäni jatkuvasti kiittämättömän ja nyrpeän vaikutelman muille ihmisille. En halua pilata muiden päivää omilla ongelmillani, vaan mieluumminkin haluaisin päästä osaksi onnellisia ja rentoja hetkiä. Yritänkin nyt hyvän sään aikana rajoittaa omaa ääneen lausuttua valitusta ja siirtää sen mieluummin vaikka musiikkiin tai päiväkirjan sivuille. Edelleen olen tosin sitä mieltä, että joskus vaikeat olotilat voivat kyllä haluamattakin päästä ihmisten ilmoille, eikä se ehkä ole maailmanloppu.



P.S. Tänään olen onnellinen siitä, että jaksoin kirjoittaa hirveän vaikean esseen aiheesta uskonto ja konfliktit loppuun, lukea tenttikirjaa, aloittaa työhakemusten rustaamisen sekä pyyhkiä lattiat. Aika paljon siis yhdelle sunnuntaille!

P.P.S. Kuvat ovat otoksia joululomalta Tampereelta.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

lauantai 20. joulukuuta 2014

Just breathe

Syksyn mittaan olen huomannut itsessäni jälleen kerran yhden asian, jota en pääse pakoon: olen äärimmäisen psykofyysinen olento niin hyvässä kuin pahassa. Ominaisuuteni tarkoittaa sitä, että pystyn tuntemaan muissa ihmisissä herääviä tunnetiloja myös itsessäni, mikä kenties lisää kykyäni ymmärtää ja eläytyä. Sen lisäksi kuitenkin havaitsen myös omat psyykkiset tunnetilani koko kropassani, kokonaisvaltaisesti. Usein, jos olen stressaantunut tai ahdistunut, ensimmäiset havainnot (jopa ennen kuin tajuan olevani ahdistunut) ovat pahoinvointi, heikotus, mahakipu... Fyysiset tuntemukset puolestaan laukaisevat minussa entistä kovemman stressin: Miten saan kaiken tehtyä kun olen näin heikossa kunnossa? Apua, tämä on varmaan taas joku mahatauti! Vaikka tiedän ja tiedostan fyysisten oireiden olevan lähtöisin ihan muusta kuin oikeasta fyysisestä sairaudesta, siihen luottaminen, ja varsinkin tilanteeseen vaikuttaminen oireiden jo alettua, on hirveän vaikeaa. Ja noidankehä on valmis.

Eilen sain taas muistutuksen siitä, miten tärkeää on huolehtia elämän perusedellytyksistä. Hyvä ystäväni Jenni kutsui minut viettämään iltaa joogan merkeissä Tampereelle Prana-astangajoogashalaan. Osallistuin suurella mielenkiinnolla kaksi ja puolituntiseen "joulujoogaan", joka kyllä ylitti odotukseni. Miten sattuikaan niin, että tunnin aihepiiri käsitti juuri sen mitä eniten tarvitsin –hengittämisen. Teimme kahden tunnin aikana monia rauhallisia hengitysharjoituksia, joiden tavoitteena oli hahmottaa omat keuhkot ja niiden kapasiteetti. Tunnin aikana huomasin monta kertaa, miten todellakin pelkällä hengittämisellä voi vaikuttaa koko kehon rentouteen ja sitä kautta myös mielen rauhallisuuteen. Hengitysharjoitus voi kuulostaa aivan kummalliselta sellaisesta, joka sitä ei ennen ole tehnyt. Mehän hengitämme koko ajan ja se on meille täysin automaattinen toiminto, mitä ihmeen harjoittelemista se vaatii?! On kuitenkin aivan eri asia hengitellä pinnallisesti keskittymättä siihen ollenkaan kuin pysähtyä tunnustelemaan, miten ilma kulkee oman kehon sisällä ja miltä se tuntuu.

Mielestäni on ihan hassua, miten näin luonnollinen asia voikaan unohtua. Asia, joka kuitenkin vaikuttaa ihan kaikkeen. Koska onhan se aika loogista, että jos puuskutamme jatkuvasti tiheästi ja kiivaasti, on koko kehommekin jännittynyt ja sitä kautta myös mielemme rauhaton. On siis hyvä tietää, että mielensä voi melko vähällä vaivalla saada rentoutuneeksi ja selkeäksi: muistaa vain hengittää.

Haastankin tänään jokaisen kokeilemaan. Et tarvitse mitään välineitä; ainoastaan avoimen mielen, rauhallisen ja hämärän tilan ja pienen hetken ilman mitään häiriötekijöitä. Kokeile, miltä tuntuu olla hetki ihan rauhassa ja ajattelematta muuta kuin omaa hengitystä. Ja mikä tärkeintä: anna armoa itsellesi. Jos heti ei onnistu, älä tuskastu. Mutta aika lyhyenkin ajan kuluttua voit huomata, että olosi on kaikin puolin rentoutuneempi.

Tähän loppuun vielä biisi, joka voi siivittää joulukiireiden keskellä lyhyeen rauhoittumishetkeen ja joka itselläni hyvin vahvasti linkittyy nimenomaan Jouluun:



P.S. Suuri kiitos vielä Jennille vinkistä! <3

tiistai 16. joulukuuta 2014

Tuolirakkautta

Koko syksyn olen etsinyt sopivia ruokapöydäntuoleja tuloksetta. Ongelmana on ollut se, että noilla IKEAn Idolf-tuoleilla (josta siis kesällä sain viimeisen kappaleen), on ilmeisesti jonkinlaisia tuotantovaikeuksia eikä niitä ole saanut lisää koko syksynä. Sitäpaitsi huomasin käytössä, ettei tuoli edes ole kovin hyvä istua ja aloinkin haaveilla vähän matalammasta ja mukavammasta istuimesta. Hyvän ruokapöydäntuolin kriteereistä tärkein on se, että penkissä on mukava istua sekä jalat lattiassa, risti-istunnassa tai polvet sylissä. Tiedän, ei kaikista asiallisimpia asentoja nämä kaksi viimeistä, mutta ne ovat omia turva-arkiasentojani, tuota ensimmäistä säästän yleensä erityistilaisuuksiin :) Toinen tärkeä asia on selkänoja. Tuolissa täytyy olla riittävän pitkä selkänoja, mutta en kaipaa arkikäyttöön myöskään mitään liian monumentaalista nojaa. Tärkeintä on se, että selkänoja tukee sopivasti, mutta sallii myös hienoisen röhnötyksen. Selkänojan täytyy siis olla hiukan kallellaan taaksepäin. All in all, ruokapöydäntuolin suurin tehtävä on sallia monenlaiset asennot ja olla mukava niistä jokaisessa.

IKEAn sivuja selattuani tulin siihen lopputulokseen, ettei kriteerejäni täyttävää tuolia sieltä löydy kohtuuhintaisesti. Kaikki mukavammat istuimet ylittivät budjettini reippaasti. Tuttujen kodeissa vierailtuani ja nettiä selattuani löysin myös oman tuolisuosikkini: haluaisin aivan ehdottomasti sopivan rustiikkiset pinnatuolit, mielellään valkoiset. Niinpä hermostuttuani totaalisesti elämään yhden ainoan tuolin kanssa, lähdin marraskuussa etsimään vähän järeämmin keinoin täydennystä ruokaryhmääni. Sain eräältä uudelta ystävältäni loistavan vinkin käydä katsastamassa Turun Ekotorit (3kpl), joissa on tarjolla tuolia jos toista käytettynä. Valitettavasti ensimmäisellä kierroksella en löytänyt etsimääni, mutta en silti heittänyt vielä hanskoja tiskiin, sillä Ekotorit vaikuttivat siltä, että niissä on aika hyvä vaihtuvuus ja tuoleja riittää jatkossakin.

Eilen sitten kävin YTHS:ssä ottamassa influenssarokotteen ja samalla reissulla pistäydyin huvikseni uudestaan lähimmällä Ekotorilla. Ja kappas! Siellähän oli juuri sellainen pinnatuoli kuin olin päiväunissani toivonut. Hintaa tuolla kaunokaisella oli vaivaiset 10 euroa, josta sain vielä opiskelijakortilla -20% alennusta. Lopulta siis poistuin torilta onnellisena sylissäni ensimmäinen oikea tuoli ruokapöytäni ympärille.

Kotimatka oli kylläkin koettelemus. Kuvitelkaapa tämä: sanoinkuvaamaton uupumus yhdistettynä influenssarokotteen jälkimaininkeihin yhdistettynä pinnatuoliin sylissä yhdistettynä puolen tunnin kotimatkaan yhdistettynä maailmankaikkeuden kovimpaan myrskytuuleen, joka veisi vähän isommankin ihmisen mukanaan. Lopulta päästyäni kotiin olin niin uuvuksissa, että oli pakko ottaa pientä välikuolemaa sohvalla. Tuoli oli nyt kuitenkin kotona ja istui maisemaan kuin nakutettu. Olin niin onnellinen!




Ensimmäinen ateria uudelta tuolilta. Palkitsin kovat suoritukseni ostamalla savulohta ja tein siitä herkkusalaattia kera avocadon ja raejuuston. NAM!

Onko muilla ollut vastaavia pitkäaikaisia sisustussuunnitelmia ja onko niille löytynyt ratkaisu?

maanantai 15. joulukuuta 2014

Viimein se on täällä –joulustressi

Eipä sitä näköjään pysty ihminen välttymään joulustressiltä, vaikka kuinka yrittäisi asennoitua koko hommaan rennosti. Kuten tarkkasilmäisimmät ovat tässä vuosien varrella huomanneet, olen lähtökohtaisesti aikalailla jouluihminen. Se tarkoittaa siis tapauksessani sitä, että nautin suunnattomasti kaikista jouluvalmisteluista: sopivien lahjojen etsimisestä rakkaimmille ihmisille, leipomisesta, korttien askartelusta, kynttilöistä, valoista, tunnelmoinnista...

Tänä vuonna olen löytänyt itsestäni uuden puolen. Yhtäkkiä ei olekaan minkäänlaista joulutunnelmaa mielessä ja kaikki jää viimetippaan. Lähestulkoon kaikki lahjat on vielä hankkimatta, en ole leiponut yhtäkään pellillistä pipareita ja jouluvalotkin pääsivät ikkunaani vasta pari viikkoa sitten. Ajattelin, että okei, tämä vuosi tulee olemaan erilainen. En aio ottaa turhaa stressiä Joulusta, koska syksyni on jo valmiiksi ollut ihan tarpeeksi stressaava. Tänään, ensimmäisenä varsinaisena vapaapäivänäni, tajusin kuitenkin, että enhän minä osaa olla ottamatta pientä painetta jouluvalmisteluista! Juttu on nimittäin niin, että minulle itselleni on tärkeää onnistua osoittamaan lähimmäisilleni onnistuneiden joululahjojen kautta kuinka paljon heistä välitän. Haluan omalta osaltani luoda mahdollisimman onnistuneen ja hyvän Joulun, ja sellainen olen ollut niin kauan kuin muistan. Ydinperheessäni tuntui aina, että olin se, joka asetti Joululle suurimmat vaatimukset ja toisaalta myös se, joka piti huolta siitä, että kaikki tuli toteutettua "oikein". Aikaisemmin en ole kuitenkaan ottanut Joulusta minkäänlaista negatiivista stressiä. Valmisteleminen ja häärääminen on oikeasti ollut tapa virittäytyä tunnelmaan ja rentoutua niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. Nyt vain toivoisin, että rauha ja tyyneys saavuttaisivat minut ajoissa ja että osaisin irrottaa turhista huolista.

Aattoni tulee tänä vuonna olemaan erilainen kuin ennen. Vietän sen veljieni perheiden ja isäni kanssa, enkä oikein tiedä mitä odottaa. Uudenlainen Joulu asettaa tiettyjä haasteita ja jännittääkin, mutta toisaalta se on aika hieno juttu. Mielestäni on aina mukavampaa viettää juhlapyhiä isommalla porukalla, ja silloin myös vastuu päivän onnistumisesta jakaantuu useammalle henkilölle. Toisaalta totutusta poikkeava Joulu tarkoittaa myös sitä, etten voi asettaa päivälle samalla tavalla odotuksia kuin ennen, ja se on mielestäni erittäin hyvä asia. Voin mennä veljelleni täysin avoimin mielin ja katsoa, millainen Joulu syntyy meidän porukalla.

Ja entä, jos ihan oikeasti kaikista tärkeintä olisikin se, että onnistuisi luomaan itsellensä mahdollisimman rauhallisen ja hyvän olon Jouluksi? Tuskin kenenkään kannalta on nimittäin hyvä, jos olen itse aattona niin väsynyt kaikista valmisteluista, etten jaksa edes nauttia niiden kantamista hedelmistä. Äiti neuvoi minua eilen lähtiessäni Turkuun ottamaan rennosti ja tekemään asioita, jotka auttavat rentoutumaan. Siksi katkaisinkin hetki sitten jouluaskarteluni ja kirjoitin tämän tekstin. Ja siksi aion nyt keittää itselleni kupin glögiä ja käpertyä sohvan nurkkaan rauhoittumaan.

P.S. Otin tänään joulutunnelmoinnin ja rentoutumisen avuksi parasta "joulumusiikkia". Levylautasellani oli tänään Neil Young, Leevi and the Leavings sekä Florence and the Machine.

Millaisia jouluihmisiä te olette? Ja millainen on teidän joulustressiasteenne?