perjantai 5. elokuuta 2016

Täällä on meidän tuoksu

Asia nousi esiin ensimmäisen kerran varmaan jo viime syksynä. Olimme molemmat hiukan turhautuneita siitä, että jouduimme raahaamaan viikosta toiseen eräänlaista muuttokuormaa mukanamme. Vaikka välimatka oli lyhyt ja tavarat siirtyivät paikasta toiseen suhteellisen helposti repussa, alkoi olla uuvuttavaa kanniskella tavaraa edes takaisin muutaman päivän välein. Esimerkiksi ruokaostoksilla piti aina miettiä, kuinka monta päivää vielä asutaan tässä osoitteessa. Että kannattaako ostaa yksi vai kaksi purkkia maitoa tai tehdäänkö ruokaa vain yhdelle päivälle useamman sijasta. Olimme seurustelleet vasta puolisen vuotta, mutta asuimme käytännössä yhdessä. Erillään nukutut yöt ovat jääneet koko yhdessäolomme aikana muutamiin poikkeuksiin.

Puhuessamme asiasta päädyimme aina samaan lopputulokseen: ei ennen kuin takana on kokonainen vuosi seurustelua. Eihän meillä ole mikään kiire. Ja kun tuo maaginen vuosi yhdessäoloa alkoi olla täynnä: ei ennen kuin kohdalle osuu juuri-se-oikea. Eihän meillä ole mikään hätä minnekään. Olen itse ollut koko ajan varsinainen jarruttelija. En halunnut tehdä hätiköityjä päätöksiä, en katua jälkikäteen. Mutta kevään tullen aloin itsekin lämmetä ajatukselle yhä enemmän. Aloin olla todella kyllästynyt ja väsynyt siihen, että aina piti suunnitella elämää niin paljon eteenpäin. Tuntui houkuttelevalta ajatella, että molemmat voisivat koko ajan elää omien tavaroidensa ympäröimänä. Huomasin, että siirtyessämme osoitteesta toiseen (huolimatta siitä, oliko osoite minun vai hänen), minut valtasi suunnaton haikeus ja epämukavuuden tunne. Olin juuri tottunut siihen, miten asiat yhdessä paikassa olivat, enkä olisi millään halunnut siirtyä muualle.

Sitten se-oikea, tai ehkä paremmin sanottuna se-riitävän hyvä-sillä-täydellistä-ei-ole-olemassa ilmaantui.  Näytössä emmimme molemmat jonkin aikaa, mutta Niko rohkaisi ja minä rohkastuin, ja teimme hakemuksen. Ja kuinkas ollakaan, vajaan kahden tunnin päästä allekirjoitimme sopimukset. Nyt, vajaa kaksi kuukautta myöhemmin, istun yhteisessä keittiössämme muuttolaatikkokaaoksen jo hiukan hellitettyä, mutta silti takaraivossa kiusaten ja härnäten. Nautin siitä, että olemme nyt molemmat omassa kodissamme. Kumpikin niin omien kuin yhteisten tavaroidensa ympäröimänä, yhteisiä tai erillisiä asioita touhuten, sekä etsien ratkaisuja erinäisiin järjestely- ja sisustuskysymyksiin.



Olemme nyt nukkuneet yhteisessä asunnossamme viisi yötä ja eilen saimme omat nimemme oveen. Päivisin järjestelemme tavaroita ja tyhjennämme eteistämme vähän väliä tyhjentyneistä banaanilaatikoista. Tuskastelemme kattovalaisimien ja säilytystilan kanssa (keittiötarvikkeita on tilaan nähden aivan liikaa!) ja hetken mielijohteesta saattaa toinen juosta clasulle hakemaan puuttuvaa letkunpätkää tai muuta vastaavaa. Illan tullen kuuntelemme Spotifysta Nikon meille tekemää soittolistaa Muutto-ilta-relax-2016, katsomme kympin uutiset tai saunomme ensimmäisessä yhteisessä saunassamme. Mietimme, miten ihanalta tuntuu kun on yhteinen koti. Ja miten hyvä tunnelma kodissamme vallitseekaan. Kuinka hyvältä tuntuu nukkua täällä. Ja herätä. Kuinka huonekalut, jotka aikaisemmin eivät näyttäneet oikein miltään, sopivat kuin nakutettu tänne.

Olen huomannut, että olen itse myös jotenkin hassulla tavalla vapautunut. Vaikka olemme jakaneet arkemme tähänkin asti yhdessä, huomaan vasta nyt, että tietynlainen vieraanvaraisuus ja varovaisuus on ollut ainakin minun puolestani välillämme, kunnes se katosi sillä hetkellä kun saimme avaimet  uuteen asuntoomme. Eilen huomasimme, että täällä tuoksuu meiltä. Aika hyvä fiilis.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Pari sanaa kesästä

Tämä postaus on pyhitetty kesälle. Vaikka se on Suomessa lyhyt on se mielestäni myös parhaimmillaan todella kaunis ja monivaiheinen. Toukokuun loppu tuo koivujen silmuineen ja syreenien huumaavalla tuoksulla aavistuksen kesästä. Aamukahvit terassilla ja niin lämpimät iltapäivät, että on pakko sulkea ikkunat ja vetää verhot eteen sekä hakea kaupasta jäätelö, ovat varmoja merkkejä siitä, että kesän huippupäivät eivät viivy enää kaukana. Kesäkuun alussa  täyteen kukkaan puhjenneet ruusupensaat muistuttavat minua aina lapsuudesta ja siitä, miten vapaus kutkutti koko kehossa kärsimättömästi ja innokkaasti kun kesäloma lähestyi lähestymistään. Pitenevät illat ja hinku pysyä ulkona vielä pitkään nukkumaanmenoajan jälkeenkin kertoivat puolestaan siitä, että mielessä olivat jo ihan muut jutut ja tekemiset kuin seuraavan aamun aikainen kouluun lähtö. Heinäkuun parhaat puolet ovat liittyneet usein helteisiin päiviin, joita on voinut viettää joko kaupungissa tai mökillä, mutta takuuvarmasti rannalla makoillen ja välillä vedessä viilentyen. Heinäkuussa ihan parasta on tietenkin myös kaikki ihanat marjat, joita saa syödä huoletta litratolkulla. Mansikka, mustikka ja kaikkien marjojen kuningattarena vadelma täyttävät vatsan joko sellaisenaan tai erilaisiin herkkuihin ja salaatteihin sujautettuina.



Viime vuonna vietin ensimmäisen opiskelukesäni. Se tarkoitti sitä, että suoritin kesäkuussa ja elokuussa pari kurssia, joihin opiskelin kesän muiden puuhien ohella. Heinäkuun pidin kokonaan vapaana, koska silloin myös tuore poikaystäväni vietti omaa kesälomaansa. Keskikesän päivät ja viikot sisälsivät valtavasti kaikkea kivaa tekemistä ja ennen kaikkea reissaamista. Oli Helsinkiä, Tamperetta ja Tallinnaa. Ja toki mukaan mahtui myöskin tätä ihanaa, jo edellisessä tekstissä kehumaani, kesä-Turkua. Tulen varmaan ikuisesti muistamaan ne lämpimät aamupäivät, jolloin päätimme ihan äkkiseltään lähteä pitkälle kävelylle ja piknikille Aurajoen varrelle. Ruisrock ja Flow pääfestivaaleina sekä Aurafest ja Tammerfest lyhyen varoitusajan yllättäjinä ovat kaikki painuneet mieleeni vahvoina elämyksinä viime kesältä. Ensimmäinen yhteinen matkamme Tallinnaan oli myös huikea kokemus, jonka katastrofaalisille loppumetreille rankkasateineen ja tulvivien katujen pilaamine converseineen olemme saaneet naureskella monia kertoja jälkikäteen. 

Tänä kesänä lomailu on jäänyt ja tulee jäämään osaltani vähäiseksi. Suoritan tänäkin kesänä yhden kurssin, mutta sen lisäksi olen 3-5 päivää viikosta töissä. Niin ja onhan sitten se yksi vähän isompi projekti tai elämänmuutos, joka vie lähestulkoon kaiken vapaa-ajan, ja josta kerron tarkemmin tuonnempana. Yhden asian olen tänä kesänä huomannut aivan selkeästi. Vaikken ehdikään nauttia kesällä siitä kaikesta, mistä olen pitkän talven ja kevään mittaan haaveillut, voin kuitenkin antaa kesäfiiliksen tarttua itseeni ja virkistää oloani ja mieltäni. On ihanaa nukkua pitkään ja nauttia aamupalaa terassilla ennen iltavuoroa. Vapaapäivänä on luksusta kävellä Turun kauppatorilla ja ahmia kaikilla aisteilla itseensä kesää. Tai juosta kuuden kilometrin lenkki rauhallisessa ja vehreässä ympäristössä. Iltavuoron jälkeen on kiva palata kotiin kun on lämmin ja valoisaa. Tuntuu, että aikaa on lähes loputtomasti.


Vaikken ole täysin vapaa ja vaikka joudun luopumaan joistakin sellaisista asioista, joita haluaisin ehdottomasti kesääni sisällyttää, voin silti elää tämän ohikiitävän hetken täysin rinnoin nauttien niistä asioista, jotka tämänhetkisessä tilanteessani ovat minulle mahdollisia. Kuten vaikka siitä, että kotona odottaa yksi lomalainen, joka on saanut yhtä ja toista hyödyllistä aikaiseksi työpäiväni aikana ja jonka kanssa voi paitsi nautiskella siitä aamupalasta auringonpaisteessa, myös kävellä illan viilentyessä pitkin katuja ja ihailla hämärtyvän kesäillan tunnelmaa.


Kannustankin kaikkia, myös itseäni, ottamaan kaiken irti tästä kesästä. Juuri niinkuin se meille kullekin tänä vuonna on mahdollista. Ja voin luvata, että kyllä ne ruusupuskat kukkivat taas seuraavanakin vuonna.


Ihanaa heinäkuuta!



sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Ruissi

Ruissiviikonloppu. Se tuli niin nopeasti, että vasta eilispäivän puolivälissä tajusin kokonaan eläväni sitä jo. Viime vuonna matkasin viikonlopun jokaisena päivänä Nikon kanssa Ruissaloon hikisessä ja kovaäänisessä bussissa, nautin toinen toistaan paremmista keikoista kaveriporukassa ja kahdestaan. Paluumatka sujui aina kävellen noin tunnin mittainen matka väsynein jaloin takaisin keskustaan. Tuo matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti analysoiden päivän elämyksiä ja nauttien ihanasta kesä-Turusta yhdessä.

Kaiken huipentumana pidän viimeistä katsomaamme keikkaa sunnuntai-iltana. Olimme jo kauan aikaa sitten päättäneet, että Mew:n keikka on Ruissimme viimeinen, ja tämä päätös oli ehdottomasti yksi parhaista tekemistämme. Se tunnelma tuolla keikalla ja sen jälkeen... Kun lähdimme kotiin, tuntui lähes raa'alta alkaa puhumaan kokemastamme ääneen. Mew:n luoma tunnetila oli sellainen, josta halusin pitää viimeiseen asti kiinni, jäädä siihen. Ja mikä hassuinta, pystyn tavoittamaan yhä edelleenkin jotain siitä.


Viime vuoden Ruisrock oli siis monessa mielessä ainutlaatuinen. Olin ollut Ruississa aikaisemmin vain kerran ja silloinkin vain kahtena päivänä. Viime vuonna tapasin kuitenkin ihmisen, joka jakoi innostukseni (ja joiltakin osin myös ylitti sen!) musiikkia ja keikkoja kohtaan. Yhteisestä Ruisrock-viikonlopusta sovittiin jo todella varhaisessa vaiheessa, ennen kuin edes kunnolla tunnettiin toisiamme. Lisäksi muu Ruissiporukka oli mitä mainioin: nautiskelimme festaritunnelmasta välillä isollakin porukalla, jossa yhdistyivät tyttöporukkamme yliopistossa sekä heidän siippansa ja ystävänsä.



Tänä vuonna sain seurata Ruissia viime vuodesta täysin poikkeavalla tavalla. Olin koko viikonlopun töissä, mikä esti paitsi oman osallistumiseni, myös mahdollisti ruissiväen tarkastelun hiukan erikoisesta näkökulmasta. Oli huvittavaa seurata festarikansaa kassan takaa kertakäyttösadetakkeja ja aurinkorasvaa myyden. Ilahduin siitä monipuolisesta asiakaskunnasta, joka myymäläämme hallitsi noina muutamana tuntina viikonlopun päivinä. Värikkäitä asuja kukkaseppeleineen ja lettikampauksineen näkyi joka puolella. Ihmisten puheessakin kuuli koko murteiden kirjon, mikä oli ihanan virkistävää. En varsinaisesti kaivannut festareille, mutta pakko myöntää, että iltapäivän tunneille ehdittäessä ja myymälän yhtäkkiä hiljentyessä mieleeni hiipi pieni haikeus. Sinne ne nyt sitten meni. 


Turussa asuminen tarjoaa mitä mainioimmat puitteet omalle osallistumiselle suomen vanhimmalle rock-festivaalille. Pidän Ruisrockia muutenkin yhtenä Suomen ehdottomasti monipuolisimmista ja kiinnostavimmista festareista. Viime vuonna oli aivan huikeaa kokea, miten helppoa festareilla käyminen voi olla (minä kun en mitenkään kovasti innostu perinteisestä telttamajoittumisesta). Viikonloppu oli raskas, mutta täynnä elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä. Tämän vuoden vaihtoehto ei kuitenkaan ollut mitenkään huono. Eilen päästyäni iltavuorosta kävimme Nikon alkaneen loman kunniaksi syömässä ja kotiin kävellessämme havainnoimme jälleen merkkejä Ruisrock-väestä. Koko kaupunki on elossa, aurinkoinen, vehreä, iloinen ja raikas. Tällä kertaa nautin Ruissista näin, ulkopuolisena. Se oli hassua, mutta tuntui yllättäen ihan hyvältä. Nyt kun Ruisrock 2016 kääntyy vähitellen auringonlaskupuolelleen, muistelen viime vuoden kokemuksiani ja ajattelen, että ehkä taas ensi vuonna. Se on ainakin varmaa, ettei viime vuosi jäänyt viimeiseksi Ruissikseni!

Toivottavasti kaikki rockaajat ovat nauttineet viikonlopustaan ja pääsevät myös turvallisesti kotiin.


P.S. Kuvat ovat vuoden 2015 Ruisrockista.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Elokuvan voima

Kävimme viime viikolla katsomassa elokuvan Liisan seikkailut peilimaailmassa ja täytyy sanoa, että se oli vaikuttava. Olen varmaan joskus kertonut siitä kummallisuudesta itsessäni, etten ikinä osaa itkeä elokuvissa. Viime tiistaina oli kuitenkin toisin, eikä minun tarvinnut houkutella kyyneleitä tuleviksi, vaan kerrankin jokin minussa antoi itkulle periksi. Elokuva vaikutti minuun monilta osin niin syvästi, että olen jäänyt pohtimaan sen käsittelemiä teemoja tähän päivään asti. Tässä kohtaa täytyy varoittaa, että tekstini saattaa tästä eteenpäin sisältää joitakin juonipaljastuksia, joten jos olet suunnitellut meneväsi katsomaan kyseistä elokuvaa (mitä todellakin lämpimästi suosittelen!) niin tämän lukeminen loppuun on omalla vastuullasi.

Tarinanahan Liisa ihmemaassa kertoo ennen kaikkea itsenäistymisestä, omaksi erilliseksi persoonaksi kasvamisesta ja itsensä kohtaamisesta sellaisena kuin oikeasti ja aidosti on. Liisa on itsenäisen ja voimakkaan naisen malliesimerkki, minkä vuoksi hahmoa onkin pidetty pienille tytöille hyvänä roolimallina. Liisan rohkeus uhmata itseään suurempia ja vahvempia auttaakseen heikommassa asemassa olevia ja pelastaakseen toisten minuuden on aivan uskomaton. Elokuvaa katsellessani mietin toistuvasti, miten paljon hyvää Liisa voisi tässä maailmassa tehdä. Ja mikä parasta: hänen kaltaisiaan ihmisiä todellakin on! Tunnen lähipiirissänikin monta liisamaista persoonaa, jotka omalla positiivisuudellaan ja periksiantamattomuudellaan voivat jakaa ympärilleen käsittämättömän paljon hyvää. Liisasta tulisi varmasti erinomainen psykologi, sillä hän ei pelkäisi epäonnistumisia tai toisten kokemia vaikeuksia, vaan uskaltaisi lähestyä jokaista ihmistä avoimesti ja ennakkoluulottomasti sekä tarjota epätoivoisimmassakin tilanteessa apuansa. Liikutuin elokuvassa tajutessani, miten kipeästi ja kovasti toivoisin olevani enemmän Liisan kaltainen itsekin. Mietin, miten paljon vaatii itsetuntemusta, että voi väsymättä valaa ympärilleen uskoa ja luottamusta maailmaan. Tietenkään en oikeasti usko kenenkään voivan olla täydellinen kopio elokuvan roolihahmosta. Jotakin niin kouriintuntuvaa elokuvan Liisassa kuitenkin oli, että toivoisin pystyväni omaksumaan häneltä edes pienen palasen siitä oikeudentunnosta, valoisuudesta ja päättäväisyydestä, mikä hänestä paistaa.


Elokuvassa ehkä voimakkaimmin minut tavoittanut teema liittyi hyvyyden ja pahuuden väliseen tasapainoon. Yksi keskeisimmistä juonikuluista tarkasteli valkean kuningattaren ja herttakuningattaren välirikkoa ja sen alkujuuria. Oli hienoa, miten niin sanotussa lasten sadussa (ikäraja on 12-vuotta, joten kyllä tämä elokuva mielestäni sopii paremmin nuorille ja aikuisille kuin ihan perheen pienimmille) pahuus-teemaa ei käsitelty perinteisellä tavalla, vaan paljon realistisemmin ja inhimillisemmin. Herttakuningattaren pahuutta huokuva olemus sai elokuvassa selityksen, jonka kautta ei enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö  kuningattaren käytös olisi voinut olla toisenlaisella taustalla aivan erilainen. Oivallus, jonka tein elokuvan aikana oli se, ettei paha ole koskaan puhtaasti paha eikä hyvä puhtaasti hyvä. Ja mikä tärkeintä, pahuudelle tai pahuutta ilmentävälle käytökselle on aina syy ja selitys. 

Elokuvassa herttakuningattaren kokema vääryys lapsuudessa valkoisen kuningattaren taholta oli tarpeeksi aiheuttaakseen sen, että tämä koki ikään kuin oikeudekseen vaatia kaikkien häntä vähänkin uhmaavien henkilöiden päät vadille. Mielenkiintoista ja pysäyttävää oli se, miten vähäpätöisestä asiasta herttakuningattaren käytös ulkopuolisen näkökulmasta oli saanut alkunsa sekä miten pienenpienestä asiasta, yhdestä ainoasta anteeksipyynnöstä, oli lopulta kiinni se, jatkoiko kuningatar julmuuttaan vai ei. Herttakuningatar ei ollut koko elämänsä aikana toivonut mitään muuta kuin että valkoinen kuningatar olisi myöntänyt tehneensä aikanaan väärin ja pyytänyt tekoaan anteeksi. Tämä yhtälö tuntuu tietenkin aivan käsittämättömältä. Herääkin kysymys, kuinka yhdessä ihmissuhteessa kokemansa vääryyden pohjalta voi oikeuttaa itselleen täysin järjettömän ja julman käytöksen viattomia ihmisiä kohtaan. Mutta lopultahan se menee juuri näin ja kohtaamme vastaavanlaista toimintaa jokapäiväisessä elämässämme. Sisällä kaihertava ja polttava vääryyden kokemus kääntyy herkästi muita vastaan löytämättä parempaa tietä ulos. Ja muutenkin, kuka lopulta määrittelee, mikä on oikein ja mikä ei? Voimme sanella lain puitteissa, että päiden katkominen on väärin ja siitä kuuluu saada rangaistus. Itse päiden katkoja saattaa kuitenkin sisimmässään tuntea, ettei mikään teko ikinä riitä paikkaamaan sitä vääryyttä, mitä hän on joskus itse joutunut kokemaan.


Pöyristyttävää, mutta samalla täysin loogista oli se, ettei valkoinen kuningatar halunnut myöntää virhettään pitääkseen kiinni hänelle puetusta viattomuuden kaavusta. Sillä kuka meistä nyt haluaisi myöntää tehneensä pahaa kun kaikki uskovat meistä vain hyvää? Tosiasia on kuitenkin se, ja tämän ymmärsin varsin selvästi ynnätessäni elokuvan tapahtumia havaintoihini omassa elämässäni, ettei kukaan voi välttyä tekemästä joskus pahaa. Tärkeää on tietenkin se, voiko tuota "pahuutta" tai ehkä oikeammin väärin tekemistä hyväksyä itsessään. Jos nimittäin voi nähdä ja hyväksyä omat heikkoutensa ja särönsä, on myös helpompaa pyytää anteeksi ja pyrkiä korjaamaan tekemänsä vääryys. Jos ihminen kieltää itseltään epäonnistumisen, on hänen vaikea sallia myöskään muille ihmisille vajaavaisuuksia tai antaa niitä heille anteeksi. Elokuvassa Liisa uskalsi kohdata itsessään ne asiat, joissa hän oli toiminut kyseenalaisesti. Hän oli riittävän rohkea tuntemaan, että oli tehnyt väärin ja kantoi siten vastuun teoistaan. Liisalle ei ollut vaikeaa pyytää anteeksi, mutta hän ei myöskään jäänyt vellomaan omaan toimintaansa, vaan otti siitä kerralla opikseen. Juuri tämä kertoo mielestäni sellaisesta kypsyydestä, mikä on erittäin keskeistä, mutta mitä kaikki ihmiset eivät ehkä koskaan täysin saavuta. On pelottavaa myöntää tehneensä väärin, mikäli tulkitsee sen saastuttavan heti koko minuuden ja itsestä luodun kuvan hyvänä ihmisenä.


Elokuvan jälkeen olin aikamoisessa ajatus- ja tunnevyöryssä. Puhuimme Nikon kanssa meitä mietityttäneistä kohdista ja kerroin, mitkä kohtaukset olivat liikuttaneet minua sekä siitä, mitä niistä ajattelin. Jatkoimme keskustelua vielä seuraavinakin päivinä, kun osasimme molemmat eritellä ajatuksiamme vähän paremmin. Kauhistelin sitä, miten paljon muistutan omassa lapsellisuudessani ja älyttömissä raivareissani herttakuningatarta. Se teki minut surulliseksi. Onneksi Niko lohdutti, etten hänen mielestään muistuta herttakuningatarta lainkaan, vaikka olenkin välillä vaikea. Ehkä tässä tulee esille juuri se, miten minun pitäisi itse oppia hyväksymään, etten aina onnistu tai toimi kaikkien kirjoittamien sääntöjen mukaisesti. Ehkä voisin tässä suhteessa kasvattaa hiukan itsetuntemustani ja saada siten vähän enemmän rohkeutta ja varmuutta. Ehkä siten voisin jonain päivänä olla pikkuisen liisamaisempi.
  
Tähän loppuun haluan vielä kertoa yhden erikoisen asian. Kun olin pieni ja katsoin sitä Disneyn piirrettyä Liisa ihmemaassa -elokuvaa, en voinut sietää sitä. Ahdistuin kaikista niistä kummallisuuksista, joita pieni Liisa-tyttö kohtasi ihmemaassa. En ymmärtänyt alkuunkaan, mikä elokuvan perimmäinen ajatus oli. Nyt voisin melkeinpä sanoa, että elokuvan Liisa on idolini. Joku, jonka kaltainen haluaisin olla ja jonka toiminnasta yritän ottaa mallia. Tavoitan Liisan tarinassa niin paljon, että pidän sitä tällä hetkellä kenties parhaana satuna. Ehkä tämä muutos suhtautumisessani kertoo jotain sadun luonteesta. Liisa ihmemaassa ei todellakaan ole vain lasten satu. Se on tarkoitettu myös ja mielestäni yhä kasvavassa määrin aikuisille.

Mitä mieltä te olette Liisasta? Entä mitä ajattelette siitä, ettei hyvyys ja pahuus ole toisistaan irrallisia? Ja jos olette käyneet katsomassa Liisan seikkailut peilimaailmassa, niin mitä ajatuksia se teissä herätti?


keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Ai niin mikä blogi?

En ole nyt ihan varma, mitä pitäisi ajatella siitä, mihin olen muutamalla klikkauksella päätynyt. Lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen tekstikentän avaaminen tuntuu vähän samalta kuin tavata lapsuudenaikainen ystävä pitkästä aikaa. Sitä on innoissaan eikä malttaisi pysyä paikoillaan. Toisaalta jälleennäkemistä värittää myös valtava jännitys. Sitä ei oikein tiedä, mistä puhua tai miten lähestyä. Sitä pelkää, että ehkä toinen on muuttunut liikaa, alkanut ajatella ennen yhteisesti jaetuista asioista eri tavalla. Tunnen suunnatonta epävarmuutta siitä, mitä olen nyt aloittamassa uudestaan.

Epävarmuus oli varmasti myös yksi keskeisimmistä syistä kirjoitteluni vähenemiseen ja lopulta täydelliseen ehtymiseen toissa keväänä. Halusin kirjoittaa, mutta en oikein saanut otetta mistään minua mietityttävästä. Pääsin alkuun, mutta aloin epäröidä ja empiä. En enää jaksanut nähdä vaivaa sen eteen, että olisin saanut kasattua järkevän ja yhtenäisen tekstin, vaikka toisaalta juuri sitähän minä halusin. Tekstivalikossani näkyy useita postauksen raakileita, joita en ole koskaan saanut  julkaisukuntoon. Kevät eteni ja kynnys kirjoittaa kasvoi. Kärsin myös edelleen niin järkyttävistä uniongelmista, että olin päivisin kuin haamu ja pääni tuntui olevan yhtä puuroa. Mistään ei tahtonut tulla mitään enkä jaksanut tarttua enää oikein mihinkään.

Sitten Hän astui mukaan kuvioihin. Hän, josta en uskaltanut keväällä 2015 hiiskua sanaakaan täällä blogissa. Hän, joka sai ajatuksiini niin paljon valoa ja onnea, että olin hetken aikaa ihan hämilläni. Aika kului kuin hujauksessa, kun yhtäkkiä en ollutkaan enää yksin, vaan jaoin arkeni heti alusta asti toisen kanssa. Alkukesästä halusin kirjoittaa todella paljon. Aloitin monta tekstiä, mutta ne kaikki tuntuivat jotenkin epäaidoilta. Samalla kun koin valtavaa tarvetta purkaa ajatuksiani blogiin ja pitää sitä elossa, olin kuitenkin päättänyt rajata sen sisältöä suojellakseni yksityisyyttäni. Jokainen aloittamani teksti olisi sisältänyt paljastuksia uudesta elämäntilanteestani, josta olin kieltänyt itseäni kirjoittamasta ainakaan ihan vielä. Niinpä tekstit jäivät toistuvasti kesken ja julkaisematta.


Syksy tuli ja opinnot alkoivat taas. Toinen opiskeluvuosi oli minulle kaiken kaikkiaan erittäin työläs ja kiireinen. Tuntui, etten päivän aikana ehtinyt paljon muuta kuin istua luennoilla ja kirjastossa. Pahimmillaan tein kellon ympäri töitä, mutta en voi sanoa etteikö minulla olisi ollut muuta vaihtoehtoa, koska tottakai oli. Valitsin vain opiskelun yli muiden asioiden. Ajan kuluessa ajatus blogin päivittämisestä muuttui yhä etäisemmäksi. Välillä jopa unohdin koko blogin olemassaolon pitkäksi aikaa. Käännekohta tapahtui tänä keväänä. Aloin saada muutamalta eri taholta kyselyitä siitä, aionko enää kirjoittaa lainkaan. Se herätti minut. Tuntui hassulta, että joku vielä muisti ja halusi lukea. Saamieni kyselyiden jälkeen avasin blogini pitkästä aikaa ja tajusin jotain: voi miten paljon kaipasinkaan kirjoittamista!

Kevään edetessä ja kesän kynnyksellä blogi alkoi olla mielessäni jo lähes päivittäin. Pohdiskelin, mistä kaikesta haluan kirjoittaa. Suunnittelin blogilleni hiukan selkeämpää suuntaa, joskin totesin myös, että eniten se on minun näköinen silloin, kun voin antaa itselleni luvan kirjoittaa juuri siitä, mistä kullakin hetkellä tekee mieli. Yhden asian opin blogitaukoni aikana: aikaa on vain järjestettävä niille asioille, jotka ovat elämässä tärkeitä. Ja koska kirjoittaminen on minulle tärkeää, koen vastuukseni tarttua tähän haasteeseen.


Vieläkin emmin, kannattaako tätä tekstiä julkaista. Nyt olen kuitenkin myös sitä mieltä, että on aika rohkaistua. Minulla on paljon sanottavaa ja pohdittavaa, jota haluan jakaa. Eiköhän siinä ole syytä riittävästi.

Lopuksi haluan vielä kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat kyselleet blogistani. Teidän ansiostanne aloin taas ajatella, mitä oikeasti haluan tehdä ajallani. Kiitos!

perjantai 13. helmikuuta 2015

Good night... good luck!

Unettomuus. Tuo kutsumaton, viheliäinen, kaiken sumentava vieras on hypännyt viereeni sänkyyn. Koskaan ennen elämässäni en ole kärsinyt nimeksikään unettomuudesta. Tietysti joskus erityisen stressaavina kausina olen saattanut nukkua vähän huonommin tai uni ei ole tahtonut heti tulla. Ja sitten joskus kun mielessä on ollut paljon kaikenlaista, olen nähnyt erityisen paljon painajaisia. Mutta ikinä, IKINÄ, en ole valvonut monena yönä putkeen neljään asti aamuyöllä saamatta hetkeksikään unta.

Toisin on nyt. Jo useamman viikon ajan minulla on ollut todellisia vaikeuksia päästä uneen. Pyörin sängyssä rättiväsyneenä, mutta mieleni ei anna periksi. Olen kokeillut kaikki vippaskonstit melatoniinista loppuillan rauhoittaviin venytyksiin. Välillä olen noussut ylös ja sytyttänyt valot, kävellyt vähän ja syönyt keittiössä yöpalaa. Mutta mikään ei tunnu auttavan. Yön pimeinä tunteina sisältäni on kuoriutunut ihan kummallinen tyyppi: kiukkuinen, turhautunut, kärsimätön ja ankara. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää, että jos se uni ei kerran tule, niin sitten se ei tule. Tuskin se kiukuttelu ja sadattelu mitään tulosta tuottaa, mieluumminkin yrittäisi vain olla rauhassa. Mutta se on niin vaikeaa. 


Ensimmäistä kertaa ymmärrän esimerkiksi äitiäni, joka on kärsinyt univaikeuksista niin kauan kuin muistan. Nyt tiedän todellakin, miltä tuntuu, kun koko keho huutaa lepoa, mutta uni karkaa joka minuutti kauemmaksi ja kauemmaksi. Minusta se on tuntunut suunnilleen siltä, kuin jokaisella uloshengityksellä vatsaani ja rintakehääni kasvaisi iso ontto kohta. Sisäänhengitys antaa toivoa ihanasta, upottavasta uneliaisuudesta ja sitten tulee uloshengitys, joka vie aallon lailla kaiken raukeuden mennessään.


Yliopistolla on nyt aika kiirettä tai ainakin tuntuu, että hommat vaan kasautuu vähän liiaksikin. Ja sitten kun yöllä miettii, että "apua, taas se kello tulee puoli kaksi, pahalta näyttää, en taida taaskaan saada nukuttua" ja "nyt se on taas puoli neljä, enää neljä tuntia siihen että pitää nousta, eihän huomisesta tule taas mitään", niin huonostihan siinä käy. Nimittäin mitä enemmän murehtii hupenevaa uniaikaa, sitä epätodennäköisemmäksi koko nukahtaminen ylipäänsä tulee.


Onneksi sitten, kun olen kerännyt riittävän pitkään univelkaa, olen saanut jonkun yön nukuttuakin. Kokonaisen viikon valvoskelun jälkeen nukuin yhden yön kellon ympäri. Seuraava yö sen sijaan oli taas helvetillinen. Yritän ajatella, että tämä on taas vaan joku vaihe. Että nyt on vaan vähän liikaa jänniä juttuja mielessä. Eikä tähän tilanteeseen varmaan oikeasti paljon muu auta, kuin se, että antaa itselleen vähän armoa. Olenkin pariin kertaan poistanut ihan tarkoituksella herätyksen puhelimesta, että saisin edes toisesta päästä vähän enemmän lepoa. 

Onko siellä päässä joku, jolla olisi hyviä vinkkejä nukkumatin houkuttelemiseen sänkyyn? 

P.S. Tämän postauksen myötä lähetän sympatiani kaikille, jotka kärsivät tai ovat joskus kärsineet unettomuudesta. Tsemppiä!


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Onko minusta tullut valittaja?

Olen tässä viimeisen viikon aikana havainnoinut itseäni ja huomannut erään ikävän piirteen itsessäni: olen alkanut valittaa! Olen huomannut, että kerron samat itseäni pahasti vaivaavat ja elämääni pilaavat asiat, arkaluontoisetkin, liian monelle ja liian monta kertaa. Aina jälkikäteen kadun ja harmittelen, että miksen silloinkaan voinut vaan ottaa rennosti ja koittaa unohtaa ikävät ajatukset. Koska mikä on sen häiritsevämpää, luotaantyöntävämpää ja ikävämpää kuin ikuinen valittaja? Vastaukseni: ei mikään.



Puolustuksekseni on sanottava, että kulunut viikko todellakin on ollut kaiken huippu epäonnisuudessaan, enkä ihan täysin aiheettomasti aina ole valittanutkaan. Silti huomaan, että valituskavalkadissani on myös paljon ihan typerää, hölmöä, turhaa ja muiden fiilistä latistavaa. Olen ollut huomaavinani, että valituskierteeni lähtee usein omasta huonommuudentunteestani. Jalostan sen sitten käsittämään ihan kaikkea, mikä menee pieleen elämässä ja annan sille uusia merkityksiä. Olen jäljittänyt valittamiseni siihen, että pahan olon yllättäessä ei aina ole jotakuta, jolle puhua ja purkaa mieltä. Silloin sitä helposti patoaa sisällensä liudan pahoja ajatuksia ja sitten seurassa ne yhtäkkiä purkautuvat ja ikään kuin saavat uuden muodon.


Olisi niin ihanaa, jos voisi olla vain tyytyväinen tähän hetkeen ja siihen mitä kaikkea hyvää minunkin elämään mahtuu. Saisin olla todella onnellinen siitä, että olen päässyt valtavien ponnistelujen jälkeen haaveilemaani alaa, minulla on katto pääni päällä sekä ystäviä. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen ja yksiselitteinen, vaan sisältää myös joukon pelkoja, epävarmuutta, epäonnistumisen mahdollisuuksia sekä ikävää.



Ehkä valitukseni häiritsee tällä hetkellä eniten minua itseäni. En kuitenkaan halua ottaa sitä riskiä, että annan itsestäni jatkuvasti kiittämättömän ja nyrpeän vaikutelman muille ihmisille. En halua pilata muiden päivää omilla ongelmillani, vaan mieluumminkin haluaisin päästä osaksi onnellisia ja rentoja hetkiä. Yritänkin nyt hyvän sään aikana rajoittaa omaa ääneen lausuttua valitusta ja siirtää sen mieluummin vaikka musiikkiin tai päiväkirjan sivuille. Edelleen olen tosin sitä mieltä, että joskus vaikeat olotilat voivat kyllä haluamattakin päästä ihmisten ilmoille, eikä se ehkä ole maailmanloppu.



P.S. Tänään olen onnellinen siitä, että jaksoin kirjoittaa hirveän vaikean esseen aiheesta uskonto ja konfliktit loppuun, lukea tenttikirjaa, aloittaa työhakemusten rustaamisen sekä pyyhkiä lattiat. Aika paljon siis yhdelle sunnuntaille!

P.P.S. Kuvat ovat otoksia joululomalta Tampereelta.

Mukavaa alkavaa viikkoa!