perjantai 14. lokakuuta 2016

Pizzaperjantai!





Kun olin pieni, meillä oli perheessäni yksi tärkeä rutiini. Tapanamme oli korkata viikonloppu pizzalla. Vanhempani kävivät yleensä perjantaisin konsertissa ja tullessaan sieltä kotiin he toivat mukanaan Kotipizzan herkkuja. Myöhemmin perinteemme muotoutui niin, että vastuu pizzan "valmistuksesta" lankesi osittain minulle. Hengailin kotona sen aikaa kun isä ja äiti olivat konsertissa. Yhdeksän aikaan sain sitten puhelun äidiltä, jonka jälkeen napsaisin uunin päälle. Perjantai-iltamme huipentuivat lähes poikkeuksetta Ristorante-pakastepizzoihin.

Sittemmin on pizzailut jäänyt vähemmälle. Meni monta vuotta niin, etten syönyt ollenkaan pizzaa. Sitten maistoin itse tekemääni ja pikkuhiljaa, pienin askelin, uskaltauduin kokeilemaan joidenkin ravintoloiden pizzoja. Turussa asuessani olen päässyt tutustumaan mitä huikeimpiin pizzoihin, joista parhaimpina Pub Niskan Kickan ja Tintå:n suussasulava vuohenjuusto-mansikka-pistaasi-pizza.

Yksi pizzakokemus on kuitenkin jäänyt minulta vajaaksi jo valehtelematta lähemmäs kymmenen vuoden ajan. Se on vieläpä juuri se, mistä koko pizzaperjantai sai alkunsa. 

Niinpä toissa perjantaina päätimme Nikon kanssa toteuttaa pitkään suunnitteilla ollut tempaus ja testata aivan naapurissamme olevaa Kotipizzaa. Oli jotenkin äärettömän nostalgista astua pienen pieneen, sankan savun täyttämään ravintolaan, jonka tuoksut toivat välittömästi mieleen lapsuuden perjantait. Ja olihan se pizzakin aika hyvää. Jopa niin hyvää, että pizzaperjantai on saattanut syntyä uudelleen!





Hyvää perjantaita ja alkavaa viikonloppua!

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Parasta syksyssä

Olen havainnut itsessäni jonkinasteista melankoliaa. Väsyttää, turhauttaa, paleltaa, ärsyttää ja vielä kerran väsyttää. Aamuisin on varsin työlästä päästä hereille ja päivän viimeisen luennon kohdalla tuntuu lähes poikkeuksetta suorastaan mahdottomalta jaksaa pyöräillä takaisin kotiin.

Pitkät päivät ovat uuvuttavia, mutta onneksi syksyssä on kiireestä huolimatta paljon hyvääkin. Jokin hämyisissä syysilloissa on mielestäni todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Lisäksi raskaan päivän jälkeen ja vastatuulen johtaman paluumatkan jälkeen voi hyvällä omallatunnolla vain heittäytyä sohvalle ja nautiskella myrskysäästä turvallisesti sisätiloissa. Ajattelinkin nyt koota pientä listaa asioista, jotka ovat mielestäni juuri tänä syksynä olleet niitä ihan parhaita.

1) Kynttilät. Klassikko. Ei ole syksyä, jolloin kynttilöiden polttaminen ilta toisensa perään ei tuntuisi kaikista tärkeimmältä. Parin viikon ahkeran tunnelmoinnin seurauksena kolme pöytäkynttilää osoittavat vetelevänsä jo viimeisiä hetkiänsä. Täytynee uusia varastot.

2) Tapahtumat. Vaikka välillä on tuntunut siltä, että täysin vapaa viikonloppu tekisi terää, niin täytyy todeta olevani todella onnekas saadessani viikko toisensa jälkeen osallistua mitä mukavampiin tapahtumiin ja illanviettoihin. Arjessa on ihan riittävästi puurtamista ja pähkäilemistä. Tekee varmasti ihan hyvää nähdä monipuolisesti ihmisiä ja hellittää aina välillä työnteosta.

3) Iltakävelyt uudessa ympäristössä. Meille on kehittynyt jo ihana kävelyreitti uuden kodin ympäristössä. Olen jäänyt ihan koukkuun tähän iltarituaaliin. Se auttaa rentoutumaan ja irrottautumaan päivän stressaavista asioista. Yleensä kävelylenkin aikana ehtii jutella yhtä ja toista ja monesti sen jälkeen olo on kaikin tavoin vapautunut ja puhdistunut.




4) Useat omenakilot. Toimme viime Tampere-reissulta kaksi isoa muovikassillista omien omppupuiden satoa. Eilen tein ensimmäistä kertaa itse omenasosetta ja siitä tuli hyvää!

5) Omena-kaurapaistos. Edelliseen viitaten, omenoita on PALJON. Ja jos minulta tai vieressäni istuvalta henkilöltä kysytään, niin omena-kaurapaistos vaniljakastikkeen kera on syksyn ehdoton ykkösjälkkäri. En kehtaa edes kertoa, montako uunivuoallista tätä herkkua on jo mennyt...

6) Väriloisto ja aurinko. Vaikka aamulla on vaikea päästä ylös sängystä, niin viimeistään pyöräillessäni viimeisen sillan yli ennen yliopistoa voin todeta heräämisen olleen sen arvoista. Tulen niin hyvälle mielelle saadessani ihastella Aurajoen pintaan piirtyviä väriloisteisia puita. Parhaina päivinä saan nauttia sokaisevasta auringonlaskusta vielä kotiin pyöräillessänikin.

Mikä teidän mielestä on juuri tässä syksyssä parasta?



 


Värikästä ja kaikin puolin onnellista lokakuun alkua!


tiistai 27. syyskuuta 2016

Kandituttaa

Huh, mitkä viikot takana! Yhdeksän tunnin työpäivät ovat taas tulleet tutuiksi viime aikoina kun opinnot on vyöryneet kalenterin sivuille hyökyaallon tavoin. Vapaat viikonloputkin ovat olleet viimeisen kuukauden ajan pannassa, sillä erilaiset kestit ja muut kyläilyt ovat seuranneet toisiaan. Se, mikä on vallannut suurimman alan ajatuksistani viime aikoina on kuitenkin ollut se työ, jonka tekeminen on tähän asti tuntunut kaukaiselta haaveelta opiskeluvuosien päässä. Mutta eihän se niin ollutkaan. Sen aika on nimittäin nyt. KANDI.

Heti ensimmäisenä opiskeluvuotena aloin pyöritellä mielessäni aiheita, jotka voisivat kiinnostaa minua niin paljon, että haluaisin kirjoittaa niistä opinnäytetyön. Enkä edes voinut tuolloin tietää tai ymmärtää, mitä kandidaatintutkielma oikeastaan pitää sisällään. Ajatukseni pallottelivat mielenkiintoisten aiheiden välillä niin, että saatoin mielenkiintoisen kurssin yhteydessä fantasioida tulevasta kandistani liittyen käsiteltyyn aiheeseen. Toisaalta huomasin, että mahdollisia kandiaiheita miettiessäni palasin aina uudestaan yhteen ja ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen ajatukseen. Samalla annoin itseni kuitenkin helpottua, ettei päätöksen hetki ollut vielä käsillä, vaan voisin ihan kaikessa rauhassa keskittyä muihin asioihin ennen tuota valtavan suuren vastuun ottamista.

Viime keväänä todellisuus sitten iski. Tulevana syksynä aloittaisin kolmannen opiskeluvuoteni, jolle on opintosuunnitelmassa varattu tilaa kandidaatintutkielmalle. Minun oli tarkoitus tutustua kesän aikana useisiin tutkimuksiin, jotta olisin saanut vähän käsitystä siitä, mistä minua kiinnostavista aiheista löytyisi mahdollisesti tietoa. Mutta teinkö näin? Avasinko tietokonetta tarkoituksenani kartoittaa työni aihepiiriä? En. Ja niinpä lukukauden alkaessa olin vähintäänkin yhtä pihalla omasta aiheestani kuin kesälomalle lähtiessäni. Tietyssä mielessä tuntuu, että olin jopa vielä pahemmin hukassa kuin olin kuvitellutkaan.

Nimittäin. Kandiahdistus on käsite, josta olen kuullut kaikuja opintojeni alusta asti. Sen sävy on säälivä, mutta toisaalta tekopirteä ja samaan aikaan  kilpaileva ja painostava. "Aaa sulla on kandivuosi" sanoo vanhempi opiskelija kolmannen vuosikurssin aloittelijalle ja molemmat huokaisevat syvään. "Kannattaa muodostaa opintorinkejä! Niissä voi jakaa kandiahdistusta useamman henkilön kesken". Tämän syksyn alkaessa suhtauduin kaiken kandiahdistukseen sen osakseen saamasta hypetyksestä huolimatta välinpitämättömästi tai ainakin vähättelevästi. Mielestäni koko kandihässäkkä oli ihan yliarvostettua. Eihän se nyt niin iso juttu ole, 16 sivua tieteellistä tekstiä. Vain kuutisentoista sivua. Sitäpaitsi ensimmäisen kandiluennon jälkeen tuntui siltä, että kyllä tämä tästä. Itseasiassa olin aika innoissani koko jutusta, enkä uskonut että tekstin tuottaminen olisi minulle mikään elämää suurempi ongelma. Onhan tässä ennenkin kirjoitettu yhtä sun toista! Kunnes sitten koitti se hetki, kun kaikilla olikin yhtäkkiä valmiit aiheet ja kymmeniä lähdeartikkeleita, eikä minulla mitään muuta kuin se sama yksinäinen aihealkio.

Tähän päivään mennessä olen saanut aikaan hyvin epäjärjestyneen sisällysluettelon sekä noin kaksi sivua tekstiä, jonka tulen mitä todennäköisimmin kääntämään päälaelleen vielä moneen kertaan. Valitsemani aihe rönsyilee ja tänään käyttämäni kuvailun mukaan on "all over the place". Lisäksi olen saanut huomata, että normaalin kirjoitusvauhtini sijasta minun on ollut viimepäivinä tyytyminen tahtiin yksi lause/neljä tuntia. Ei tunnu yhtään kivalta. Ja kyllä, myönnän että ahdistaa. Aika paljonkin oikeastaan. Mutta toisaalta olen edelleen aika kiinnostunut omasta aiheestani, vaikkei se olisikaan vaihtoehdoistani helpoin.

Kandiavautuminen saa varmasti tämän syksyn aikana jatkoa. Sitä odotellessa aion nauttia näistä ihanan kauniista syyspäivistä kandini parissa ja ilman sitä. Niin, ja ensimmäisestä ohjelmoimattomasta viikonlopusta pitkiin aikoihin!

Hyvää alkanutta viikkoa!



sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Se päivä lauantain ja maanantain välissä

Näin sunnuntaimorkkiksessa, läpi viikon liian lyhyiksi jääneillä yöunilla ja eilisestä ystävien hääjuhlasta toipuessa tekee mieleni kirjoittaa muutama sana niistä itsestään: sunnuntaista.

Sunnuntaissa on oma tunnelmansa. Ikinä ne eivät ole yhtä vapautuneita ja rentoutuneita kuin lauantait, sillä yleensä sitä joutuu aina tavalla tai toisella latautumaan jo pitkin sunnuntaita tulevaan työviikkoon. Toisaalta edes maanantait eivät välttämättä ole niin kamalia päiviä kuin ne viikon viimeisenä päivänä kuvittelee. Jos sunnuntaita pitäisi kuvailla jotenkin muuten kuin tylsällä ja mitäänsanomattomalla viikonpäivän nimellä, se olisi melkein täydellisen makuinen kahvi, puoliksi heränneet silmät, mielen täyttävät haaveet ja paperin ulkopuolelle ulottuva lista tehtäviä asioita. Se olisi aina liian pitkäksi venyviä hetkiä ja vetelehtivää tahtia kohti ruokakauppaa. Se olisi puhtaat lakanat sängyssä ja kiireetön illallinen, jonka valmistaminen aloitettiin liian myöhään. Se olisi lähes tavoitettavissa oleva jokin, mikä sitten kuitenkin pääsee väsyneestä otteesta irti liian aikaisin.

Toisin sanoen. Sunnuntait voisivat olla hyviä päiviä. Ne voisivat olla jopa loistavia päiviä vailla kiirettä ja täynnä makuja ja tuoksuja. Mutta ne eivät ole sitä. Sunnuntait ovat, ainakin oman kokemukseni mukaan, enemmän tai vähemmän maustettu ahdistuksella tekemättömistä asioista ja haluttomuudella ryhtyä mihinkään.

Miksi sitten -ja tätä ihan oikeasti ihmettelen itsessäni- en voisi vain jäädä tyynesti sänkyyn lepäämään ja viettää tämän päivän velvollisuuksien ulottumattomissa? Tai vähän toisin ilmaistuna: miksi en osaa nauttia vielä viimeisestä vapaapäivästä ennen uutta, erilaisia ponnistuksia vaativaa viikkoa? Olenkin yrittänyt kehittää erilaisia keinoja estää sunnuntaiahdistusta syntymästä. Aamulla herätessäni haluan yleensä miettiä joitakin mukavia asioita, joita tämän sunnuntain aikana voisi tehdä. Haluan nauttia aamukahvista ja raukeasta tunnelmasta pitkään, käydä kävelyllä, tehdä aikaa vievää ruokaa, saunoa ja katsoa elokuvaa. Mutta minun ei ole helppoa vähät välittää siitä valitettavasta tosiasiasta, että seuraavana päivänä joudun kohtaamaan kaikki ikävät ja velvollisuudet. Siksi helpotankin usein syyllisyyttäni jakamalla itselleni erilaisia työtehtäviä pitkin sunnuntaita.

Tänä viikonloppuna tein poikkeuksen. Koska olen elänyt viimeajat eilisten häiden bestmanin kanssa samassa taloudessa, kului viikonloppu pitkälti häävalmisteluissa ja itse juhlissa. Onnellisuuden täytteisestä tunnelmasta huolimatta mieleeni hiipi pieni ahdistus opiskelutöistä, jotka minulla ovat kesken. Sain kuitenkin Nikolta ehdottoman kiellon tehdä mitään opiskelujuttuja koko viikonloppuna. Ainut tehtäväni oli viettää häähumuista viikonloppua ja tänään varsin hidastempoista sunnuntaita. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä samalla hätyytellen kummittelevia ahdistuksenalkuja mielestäni pohdin, että ehkä tämä onkin sunnuntaiden perimmäinen tarkoitus. Ehkä tekee ihan hyvää vähän uhmata omaa mieltä ja oppia sietämään sitä sunnuntaiden ärsyttävää ominaisuutta olla samaan aikaan ihanan hattaraisia ja inhottavan kiusallisia. Ja sitten kuitenkin nauttia niistä.

Mahdollisimman morkkisvapaata sunnuntai-iltaa!

tiistai 30. elokuuta 2016

Lohturuokaa

Jokunen vuosi takaperin termi "lohturuoka" tuntui hallitsevan mediaa. Julkisuudenhenkilöt paljastivat haastatteluissa omat lohduttavat ruokansa, mitkä oman havaintoni mukaan olivat yleensä tuhteja ja täyttäviä pastaruokia. Mutta mitä tuo käsite oikeasti tarkoittaa ja miten se pitäisi ymmärtää? Lohtua tuova ruoka. Mitä ihmettä se sellainen on? Voisiko olla olemassa jotain sellaista ruokaa, mitä syömällä huonoinkin päivä kääntyy hyväksi? Jotain sellaista, mikä lohduttavuudessaan vetäisi vertoja rakkaiden ihmisten antamaan lämpöön ja ymmärrykseen. En oikein saanut otetta siitä, mitä tuo lämmintä syliä vastaava ravinto omalla kohdallani voisi olla. Kunnes. Lauantaina tajusin, että monen monta kertaa aikaisemminkin valmistamani ruoka on mitä täydellisin esimerkki siitä, mikä edustaa minulle lohturuokaa.  Silloin kun elämä kolhii, kun väsyttää ja turhauttaa, kun mikään ruoka ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Silloin keittiössäni valmistuu tätä.

Aterian lohduttavuuden juuret juontavat jo lapsuudenkotiini. Olen aina ollut melkoinen herkkusuu ja erityisesti keksihiiri, minkä vuoksi ei liene mikään ihme, että nimenomaan tämä ruoka on se, mikä saa mieleni rauhalliseksi ja oloni turvalliseksi. Muistan, miten iloinen yllätys oli, kun isä oli loihtinut keittiössä tätä herkkua ja täyttänyt sen milloin kaalitäytteellä, milloin katkaravuilla.  Parasta lohturuuassani on kuitenkin sen rakenne sekä suolaisen, rapean ja rasvaisen suloinen liitto. Ja se tuoksu, mikä leijailee uunista kun tämä lohturuokien kuningas paistuu! Joskus pelkkä nuuhkaisu auttaa tekemään oloni rauhalliseksi.

Lohturuokani on suolainen piirakka. Isäni valmistamien piiraiden jälkeen omiksi suosikeikseni ovat kohonneet muun muassa kylmäsavulohipiirakka sekä kirsikkatomaatti-vuohenjuustopiirakka. Lohturuokani ehdoton etu on siinä, että sen valmistamiseen vaadittavat raaka-aineet löytyy lähes aina kaapeista jo valmiiksi, eikä siksi epäonnisena päivänä tarvitse edes lähteä kauppaan pilaamaan oloaan entisestään. Täytteet voi valita omien mielitekojen sekä varastoissa olevien elintarvikkeiden pohjalta ja piirakka on myös loistavaa jämäruokaa (siihen voi sujauttaa helposti edellisistä aterioista  ylijääneitä aineksia). Kaiken lisäksi piirakan valmistus on äärimmäisen helppoa ja nopeaa. Eikös tässä täytykin jo aika monta lohturuokakriteeriä?

Hyvien täytteiden ohella piirakassa tärkeintä on onnistunut pohja. Sen täytyy olla ohut, maukas ja keksimäisen rapea. Valmistankin piirakoitteni pohjan aina itse. Mielestäni itsetehty taikina on kaikista maukkain. Sitäpaitsi piirakkapohjan valmistus on niin vaivatonta, että valmistaikinaan turvautuminen tuntuisi aivan hölmöltä. Ja mikä kaikista tärkeintä: taikinan valmistaminen itse on jo yksi osa ruuan lohtu-vaikutusta. Lohturuuan tulee mielestäni olla nimittäin sellaista, minkä valmistaminen vaatii sopivasti resursseja, jottei mieli voi jäädä vatvomaan harmillisia ja uuvuttavia asioita. Siksipä silloin kun alan sekoittaa taikinan aineksia yhteen, annan ajatusten vain virrata. Piirakan valmistaminen onkin minulle eräänlainen terapeuttinen prosessi. Oman kädenjäljen näkeminen heti ruuanvalmistuksen eri vaiheissa tarjoaa jo itsessään tyydytystä ja toiveikkuutta.

Kaiken tämän pohjustuksen jälkeen haluan nyt jakaa teille yhden lohturuokareseptini. Tämä yksilö onnistui ihan sattumalta niin hyvin, että se nousi uudeksi suolaisten piirakoiden suosikikseni. Teen harvoin piirakkaa suoraan ohjeesta. Niinpä tämäkin resepti on sovellettu useammasta ohjeesta ja tuunattu oman mielen mukaiseksi. Vaikken vieläkään ihan kokonaan osta sitä ajatusta, että jokin yksittäinen ruoka voisi lohduttaa paremmin kuin esimerkiksi toinen ihminen, niin alan vähitellen kallistua sille linjalle, että näiden kahden yhdistelmällä pääsee jo melko pitkälle. Niinpä testasin tämän piirakan taikavoimia kahden tapauksen sunnuntaiahdistukseen. Ja kyllähän se vähän lohdutti.


Vihreä pinaatti-fetapiirakka

Pohja:
2dl vehnäjauhoja
1dl ruisjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/4-1/2tl suolaa
125g juoksevaa margariinia
2rkl jääkylmää vettä

Täyte:
1/2 isokokoisesta kesäkurpitsasta
oliiviöljyä
70g baby-pinaatin lehtiä
200g fetajuustoa
2,5dl ruokakermaa
2 kananmunaa
1tl valkosipulijauhetta
1/2tl suolaa
1tl kuivattua basilikaa
mustapippuria rouheena

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää margariini käsin nyppien kunnes taikina on tasaista. Lisää lopuksi jääkylmä vesi nopeasti sekoittaen. Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla ja painele taikina vuoan pohjalle ja reunoille. Pistele haarukalla taikinan pohjalle reikiä.

Kuumenna paistinpannulla pieni määrä oliiviöljyä. Paista ohueksi viipaloituja kesäkurpitsapaloja kunnes ne pehmenevät ja saavat hieman väriä. Nosta kesäkurpitsat piirakan pohjalle.

Huuhtele baby-pinaatit huolellisesti ja siirrä ne seuraavaksi paistinpannulle. Kääntele lehtiä pannulla muutama minuutti niin, että ne pehmenevät. Lisää pinaatin lehdet tasaisesti kesäkurpitsapalojen päälle.

Valmista kastike. Riko munien rakenne ja sekoita niiden joukkoon ruokakerma sekä loput mausteet. Käytä suolaa makusi mukaan. Itse tykkään laittaa suolaa vähän joka paikkaan (mistä saan kuulla aika paljonkin), mutta sen voi halutessaan jättää tästä ruuasta poiskin. Omasta mielestäni pieni ripaus suolaa tuo kuitenkin pinaatille sen kaipaaman maukkuuden. Kaada valmis kastike piirakan päälle. Pilko lopuksi feta pieniksi kuutioiksi ja ripottele ne tasaisesti piirakan päälle.

Paista piirakkaa 225°C uunissa noin 30 minuuttia tai kunnes sen pinta on saanut vähän väriä. Anna piirakan vetäytyä ihan pieni hetki ennen tarjoilua. Ja ei kun nauttimaan pehmeän lämpöisestä lohdukkeesta!



P.S. Kuva ei anna oikeutta piirakalle. Mutta minkäs teet kun lohturuuan tarve on niin suuri, ettei piirakasta ehdi napata kuvaa ennen kuin siitä on jäljellä yksi epätasainen palanen.


Lohdullista tiistaita kaikille!


tiistai 23. elokuuta 2016

Ankaruudesta

To do -listani tänään: opiskele seuraava kappale järkälemäisestä kirjasta, tee muistiinpanot, käy kaupassa, siivoa, tee ruokaa, pese pyykkiä, käy lenkillä, kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Yhtäkkiä kello on kahdeksan illalla ja olen vieläkin listani ensimmäisessä kohdassa. Olen toki ehtinyt tehdä ruokaostokset ja käyttää pyykkikoneen. Olen myös tiskannut ja leiponut. Tavallaan olen tehnyt vaikka mitä, mutta siltikään en ole tyytyväinen. Ja järjestäen listani loppuosa jää minulta vaille kunnollista sitoutumista: kirjoita, soita pianoa, lue romaania, kuuntele musiikkia, rentoudu. Rentoudu.

Miksi itseään kohtaan pitää olla niin ankara? Miksi ei voi uskoa olevansa riittävän hyvä ilman äärimmilleen ponnistelemista? Miksi ei voi sallia itselleen joka päivä jotain hyvää ja joskus vähän enemmänkin ihan vain siksi, että tekee mieli? Tuntematta siitä sisintä polttavaa syyllisyyttä? Ja miksi on niin vaikeaa hahmottaa sitä, miten tuo ankaruus itseä kohtaan välittyy myös muille?

On helppo uppoutua työntekoon ja kanavoida kaikki energiansa noihin "välttämättömiin" asioihin. On helppo soimata itseänsä siitä, että tänään ei sitten tullut tehneeksi sitä ja tätä ja tuota, vaikka piti. Todellisuudessa ankaruuden syy on kuitenkin aivan jossakin muualla. Se tarjoaa tavan hukuttaa aikaa. Unohtaa hetkeksi muut mieltä painavat asiat. Ja joissakin tapauksissa. Paeta.

Mutta ankaruudella on myös omat jekkunsa. Ensinnäkin ollessani ankara itselleni ja vaatiessani itseltäni jatkuvaa suorittamista ja pärjäämistä tulen samalla vaatineeksi myös ympärilläni olevilta ihmisiltä liikaa. Vaadin heitä ymmärtämään ainaisen tarpeeni olla hyvä, riittävä ja paras. Ja tähän liittyy ankaruuden toinen kiusa: mikään, mitä ankaruuteni käskee minut tekemään ei koskaan ole tarpeeksi.

Jos ankaruudelle antaa periksi, sen lonkeroihin on helppo jäädä kiinni. Se houkuttelee milloin minkäkinlaisilla vaatimuksilla. Ja sitten kun ankaruudesta on tullut vihollisen sijasta uskottu ystävä, siitä on todella vaikeaa luopua. Pahimmillaan ankaruudesta voi nimittäin kehittyä itseä määrittelevä ominaisuus, eikä omaa olemista osaa kuvitella ilman jatkuvaa suorittamista ja syyllistymistä. Ongelma on tämä: Ankaruuteni vaatii minua olemaan paras kaikessa, eikä siis hyväksy virheitä. Jos  esimerkiksi mokaan jossakin ihmissuhteessa, on virheeni aiheuttama häpeä ylitsevuotava. Vaikka koko asia olisi kuitattu pelkällä yksinkertaisella anteeksipyynnöllä. Ankaruus siirtyy tässäkin suhteessa myös itseni ulkopuolelle. Koska ankaruuteni vuoksi en voi antaa itselleni anteeksi, on minun myös hyvin vaikeaa antaa anteeksi muille. Kuulostaa aika pahalta, eikö vaan?

Haluan oppia olemaan armollisempi. Olen nimittäin todennut, että olisin luultavasti huomattavasti onnellisempi, jos hyväksyisin itseltäni välillä vähän kehnompaa suoriutumista tai mokia. Ja miksi kenenkään kuuluisi väkisin olla onneton? Mikä tärkeintä ja kaikessa nurinkurisuudessaan pysäyttävää: Ollessani liian ankara itselleni en voi koskaan olla niin hyvä ystävä, tytär, tyttöystävä tai joskus tulevaisuudessa auttaja kuin oma ankaruuteni minua vaatisi olemaan. Ollakseni itselleni riittävän hyvä ihminen minun on siis luovuttava edes osasta omaa ankaruuttani. Harjoittelu voi olla vaikeaa ja muutos vie varmasti aikaa, mutta jostakin sen on alettava.

Ollaanhan armollisia, joohan. 

Daughterin biisin myötä toivotan oikein hyvää tiistai-illan jatkoa!


P.S. Jo kesän toinen flunssa menossa... Ei kiva! Mutta ehkä tämäkin siis pakottaa hölläämään vähän ;)



keskiviikko 17. elokuuta 2016

Flow, wou!

Tämän kesän ylivoimaisesti elämyksellisin, mielenkiintoisin, hauskin ja kenties myös tunteikkain viikonloppu vietettiin Helsingin Suvilahdessa.


Flow-neitsyyteni meni jo viime vuonna kun lähdimme Nikon kanssa rohkeasti testaamaan festarin sunnuntaipäivän. Sää oli mitä kesäisin ja aurinko porotti niin kuumasti, että pelkäsin palavani kuunnellessamme kiinnostavaa uutta suomalaista artistia pallon muotoisella lavalla. Olimme häikäistyneitä myös siitä, miten hienosti koko tehdasalue oli suunniteltu ja koristeltu festaria varten. Tunnelma pysyi lämpimänä myös illan viiletessä ja pimetessä, sillä joka puolelle oli ripustettu erilaisia valoja. Koko festari oli hauska yhdistelmä minimalismia ja suurfestivaalin tuntua. Kaikista tärkeintä oli tietenkin musiikki, ja sitähän riitti! Oli hienoa, että suurten lavojen vetonaulojen lisäksi festari pullotti niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin uusia tuttavuuksia.

Tänä vuonna suuntasimme suurin odotuksin kaksipäiväiselle Flow-retkelle kahden ystävämme kanssa. Täytyy myöntää, että jännitin aika paljon Helsinkiin lähtöä. En sillä tavalla pelkojännittänyt niinkuin yleensä, vaan lähinnä olin huolissani omasta jaksamisestani festareilla, sillä olen ollut aika uuvuksissa kesän opiskelun, työn ja muuton jäljiltä. Alku ei ollut kovin lupaava, sillä taivaalta tuli  vettä vaakatasossa ja tuuli oli niin kova, että kertakäyttösadetakin napitkin aukesivat aina sitä mukaa kun ne sai kiinni. Flow'n rento ja iloinen tunnelma vei kuitenkin pian mennessään ja viimeistään ensimmäisen keikan alkaessa oli olo jo hyvä, suorastaan riemukas.



Sunnuntaina oli mielestäni viikonlopun ehdoton pääpäivä. Aamun raju ukkoskuuro päättyi juuri ennen festarialueelle lähtöä ja koko päivä olikin aurinkoinen ja lämmin. Muutkin vastoinkäymiset poistuivat tieltämme ja pääsimme aloittamaan toisen festaripäivämme helpottuneissa ja iloisissa tunnelmissa. Lisäksi itselleni merkityksellisin keikka ajoittui sunnuntai-iltaan, ja pääsin sen myötä ihan seesteiseen, onnelliseen ja hiukan hämmentäväänkin mielentilaan. Erityisen onnelliseksi minut teki viikonlopun aikana se, että sain viettää sitä aivan ihanien ystävien seurassa. Mikään ei ole parempaa kuin jakaa ainutlaatuisia kokemuksia itselle tärkeiden ihmisten kanssa.



Flow, teit sen taas. Veit minut ihan jonnekin muualle, musiikin mystiseen maailmaan. Et tuottanut pettymystä, vaan ylitit odotukseni. Tarjosit minulle elämyksiä enemmän kuin riittävästi. Annoit minulle myös jotain, mitä en olisi osannut toivoakaan. Annoit minun sukeltaa syvälle itselleni kaikista tärkeimmän artistin musiikkiin ja kokea kokonaisvaltaisesti tuo musiikki minussa.


Kiitos Flow. Ja erityiskiitos Niko, Suvi ja Antton!