sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Saisko vähän joulutunnelmaa tännekin?




Miten voi olla jo joulukuun neljäs? Olen tunnetusti jouluihminen henkeen ja vereen, mutta tämä vuosi on ollut kyllä ennätyksellinen siinä mielessä, etten ole ehtinyt valmistella joulua vielä yhtään. Kaikki joululahjat ovat ostamatta, kortit askartelematta ja joululaulut kuuntelematta. Kotimmekin on ollut vielä vailla minkäänlaisia joulukoristeita, vaikka olen niistä monena pimeänä iltana haaveillut. Olen ollut niin sitoutunut arkipuurtamiseen, etten ole saanut aikaiseksi ottaa pientä hetkeä joulutunnelman luomiseen. Joulukalenterikin jäi varmaan ensimmäistä kertaa hankkimatta, sillä en "ehtinyt" käydä kaupassa. Ja tietenkin pikkuhiljaa alkaa mieleen hiipiä jo huoli, että missäköhän vaiheessa saan kaikki jouluvalmistelut tehtyä. Tai ehkä oikeammin, meneekö tämä joulu minulta ihan kokonaan ohi? Tenttilukeminen ja kandin väsääminen jatkuu aivan varmasti vielä jonkin aikaa, joten kauheasti ylimääräistä aikaa ei ole tarjolla. En edes vielä tiedä tarkkaan, missä ja millä kokoonpanolla tulemme tänä vuonna viettämään joulunpyhiä.

Niinpä tänään järjestin aikaa. Irrottauduin opinnoistani jo varhain iltapäivällä ja keskityin täysin kotimme siivoamiseen ja laittamiseen. Eikä se lopulta vaatinut paljon, mutta yhteistuumin oli sitäkin mukavampaa. Kun vedin varastosta hakemani tonttulakin päähäni, huomasin mielialani muuttuvan heti iloiseksi. Vaikka takaraivossa tykyttää miljoonat keskeneräiset työt, oli ehkä hyvä irrottautua hetkeksi ja keskittyä huolettomaan olemiseen. 

Nyt siis tuntuu hyvältä, että saan istua tässä lattialla kynttilän ja joulukuusen valojen loisteessa, kuunnella jazz-joulukanavaa ja odottaa, että glögiveteni kiehuu. Kyllä se pieni joulutunnelma tähänkin osoitteeseen ehtii. Eikä tässä toisaalta ole minnekään kiire. Tärkeintähän on nimenomaan se, että tässä rauhallisessa tunnelmassa saa olla ja nauttia siitä tärkeiden ihmisten kanssa.






Hyvää toista adventtia!


perjantai 2. joulukuuta 2016

Tee kandia, juo viiniä

Perjantai-ilta. On ollut raskas viikko, mutta keskittymiskykyni on ollut surkea. Tämä päivä on ollut kiireinen, niinkuin suunnilleen kaikki muutkin päivät tänä syksynä. Vaikka heräsin jo 7.30, olen ehtinyt keskittyä hädintuskin pari tuntia siihen, mihin piti. Omatuntoani helpottaakseni asettaudun vielä päivällisen jälkeen läppärin ääreen, jotta voin täydentää kandini ammottavia aukkoja juuri kirjastosta kiikuttamallani DSM-V -manuaalilla. Yleensä käytän kannustimena kahvia, mutta kellonajasta johtuen suunnittelen ottavani jääkapista Jaffaa.

Ja kuinka käykään? Kun käännän selkäni hetkeksi hakeakseni loputkin tarvitsemani materiaalit riittävän lähelle opiskelupistettäni, on sillä aikaa eteeni laitettu lasinalunen ja kohta jo viinilasi. Enkä ehdi hämmennykseltäni reagoida kuin sanomalla "oho", kun Niko jo kaataa lasiini viiniä. "Tarvitset sitä".




No onhan se myönnettävä, että kyllä kandin tekeminen on aika mukavaa näin. Tässä minä istun, DSM toisella puolella, läppäri toisella. Näpyttelen ruudulle sanoja ja tuskastelen luomieni lauseiden pituutta ja monimutkaisuutta. Ne ovat juuri sellaisia, mistä en huomenna ymmärrä mitään. Mutta aina kun tulee umpikuja, siemaisen ihan vähän viiniä. Voisin melkein sanoa, että suosittelen.

Niin, enää vajaa kuukausi kandin palautuspäivään.




perjantai 14. lokakuuta 2016

Pizzaperjantai!





Kun olin pieni, meillä oli perheessäni yksi tärkeä rutiini. Tapanamme oli korkata viikonloppu pizzalla. Vanhempani kävivät yleensä perjantaisin konsertissa ja tullessaan sieltä kotiin he toivat mukanaan Kotipizzan herkkuja. Myöhemmin perinteemme muotoutui niin, että vastuu pizzan "valmistuksesta" lankesi osittain minulle. Hengailin kotona sen aikaa kun isä ja äiti olivat konsertissa. Yhdeksän aikaan sain sitten puhelun äidiltä, jonka jälkeen napsaisin uunin päälle. Perjantai-iltamme huipentuivat lähes poikkeuksetta Ristorante-pakastepizzoihin.

Sittemmin on pizzailut jäänyt vähemmälle. Meni monta vuotta niin, etten syönyt ollenkaan pizzaa. Sitten maistoin itse tekemääni ja pikkuhiljaa, pienin askelin, uskaltauduin kokeilemaan joidenkin ravintoloiden pizzoja. Turussa asuessani olen päässyt tutustumaan mitä huikeimpiin pizzoihin, joista parhaimpina Pub Niskan Kickan ja Tintå:n suussasulava vuohenjuusto-mansikka-pistaasi-pizza.

Yksi pizzakokemus on kuitenkin jäänyt minulta vajaaksi jo valehtelematta lähemmäs kymmenen vuoden ajan. Se on vieläpä juuri se, mistä koko pizzaperjantai sai alkunsa. 

Niinpä toissa perjantaina päätimme Nikon kanssa toteuttaa pitkään suunnitteilla ollut tempaus ja testata aivan naapurissamme olevaa Kotipizzaa. Oli jotenkin äärettömän nostalgista astua pienen pieneen, sankan savun täyttämään ravintolaan, jonka tuoksut toivat välittömästi mieleen lapsuuden perjantait. Ja olihan se pizzakin aika hyvää. Jopa niin hyvää, että pizzaperjantai on saattanut syntyä uudelleen!





Hyvää perjantaita ja alkavaa viikonloppua!

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Parasta syksyssä

Olen havainnut itsessäni jonkinasteista melankoliaa. Väsyttää, turhauttaa, paleltaa, ärsyttää ja vielä kerran väsyttää. Aamuisin on varsin työlästä päästä hereille ja päivän viimeisen luennon kohdalla tuntuu lähes poikkeuksetta suorastaan mahdottomalta jaksaa pyöräillä takaisin kotiin.

Pitkät päivät ovat uuvuttavia, mutta onneksi syksyssä on kiireestä huolimatta paljon hyvääkin. Jokin hämyisissä syysilloissa on mielestäni todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Lisäksi raskaan päivän jälkeen ja vastatuulen johtaman paluumatkan jälkeen voi hyvällä omallatunnolla vain heittäytyä sohvalle ja nautiskella myrskysäästä turvallisesti sisätiloissa. Ajattelinkin nyt koota pientä listaa asioista, jotka ovat mielestäni juuri tänä syksynä olleet niitä ihan parhaita.

1) Kynttilät. Klassikko. Ei ole syksyä, jolloin kynttilöiden polttaminen ilta toisensa perään ei tuntuisi kaikista tärkeimmältä. Parin viikon ahkeran tunnelmoinnin seurauksena kolme pöytäkynttilää osoittavat vetelevänsä jo viimeisiä hetkiänsä. Täytynee uusia varastot.

2) Tapahtumat. Vaikka välillä on tuntunut siltä, että täysin vapaa viikonloppu tekisi terää, niin täytyy todeta olevani todella onnekas saadessani viikko toisensa jälkeen osallistua mitä mukavampiin tapahtumiin ja illanviettoihin. Arjessa on ihan riittävästi puurtamista ja pähkäilemistä. Tekee varmasti ihan hyvää nähdä monipuolisesti ihmisiä ja hellittää aina välillä työnteosta.

3) Iltakävelyt uudessa ympäristössä. Meille on kehittynyt jo ihana kävelyreitti uuden kodin ympäristössä. Olen jäänyt ihan koukkuun tähän iltarituaaliin. Se auttaa rentoutumaan ja irrottautumaan päivän stressaavista asioista. Yleensä kävelylenkin aikana ehtii jutella yhtä ja toista ja monesti sen jälkeen olo on kaikin tavoin vapautunut ja puhdistunut.




4) Useat omenakilot. Toimme viime Tampere-reissulta kaksi isoa muovikassillista omien omppupuiden satoa. Eilen tein ensimmäistä kertaa itse omenasosetta ja siitä tuli hyvää!

5) Omena-kaurapaistos. Edelliseen viitaten, omenoita on PALJON. Ja jos minulta tai vieressäni istuvalta henkilöltä kysytään, niin omena-kaurapaistos vaniljakastikkeen kera on syksyn ehdoton ykkösjälkkäri. En kehtaa edes kertoa, montako uunivuoallista tätä herkkua on jo mennyt...

6) Väriloisto ja aurinko. Vaikka aamulla on vaikea päästä ylös sängystä, niin viimeistään pyöräillessäni viimeisen sillan yli ennen yliopistoa voin todeta heräämisen olleen sen arvoista. Tulen niin hyvälle mielelle saadessani ihastella Aurajoen pintaan piirtyviä väriloisteisia puita. Parhaina päivinä saan nauttia sokaisevasta auringonlaskusta vielä kotiin pyöräillessänikin.

Mikä teidän mielestä on juuri tässä syksyssä parasta?



 


Värikästä ja kaikin puolin onnellista lokakuun alkua!


tiistai 27. syyskuuta 2016

Kandituttaa

Huh, mitkä viikot takana! Yhdeksän tunnin työpäivät ovat taas tulleet tutuiksi viime aikoina kun opinnot on vyöryneet kalenterin sivuille hyökyaallon tavoin. Vapaat viikonloputkin ovat olleet viimeisen kuukauden ajan pannassa, sillä erilaiset kestit ja muut kyläilyt ovat seuranneet toisiaan. Se, mikä on vallannut suurimman alan ajatuksistani viime aikoina on kuitenkin ollut se työ, jonka tekeminen on tähän asti tuntunut kaukaiselta haaveelta opiskeluvuosien päässä. Mutta eihän se niin ollutkaan. Sen aika on nimittäin nyt. KANDI.

Heti ensimmäisenä opiskeluvuotena aloin pyöritellä mielessäni aiheita, jotka voisivat kiinnostaa minua niin paljon, että haluaisin kirjoittaa niistä opinnäytetyön. Enkä edes voinut tuolloin tietää tai ymmärtää, mitä kandidaatintutkielma oikeastaan pitää sisällään. Ajatukseni pallottelivat mielenkiintoisten aiheiden välillä niin, että saatoin mielenkiintoisen kurssin yhteydessä fantasioida tulevasta kandistani liittyen käsiteltyyn aiheeseen. Toisaalta huomasin, että mahdollisia kandiaiheita miettiessäni palasin aina uudestaan yhteen ja ensimmäiseen mieleeni juolahtaneeseen ajatukseen. Samalla annoin itseni kuitenkin helpottua, ettei päätöksen hetki ollut vielä käsillä, vaan voisin ihan kaikessa rauhassa keskittyä muihin asioihin ennen tuota valtavan suuren vastuun ottamista.

Viime keväänä todellisuus sitten iski. Tulevana syksynä aloittaisin kolmannen opiskeluvuoteni, jolle on opintosuunnitelmassa varattu tilaa kandidaatintutkielmalle. Minun oli tarkoitus tutustua kesän aikana useisiin tutkimuksiin, jotta olisin saanut vähän käsitystä siitä, mistä minua kiinnostavista aiheista löytyisi mahdollisesti tietoa. Mutta teinkö näin? Avasinko tietokonetta tarkoituksenani kartoittaa työni aihepiiriä? En. Ja niinpä lukukauden alkaessa olin vähintäänkin yhtä pihalla omasta aiheestani kuin kesälomalle lähtiessäni. Tietyssä mielessä tuntuu, että olin jopa vielä pahemmin hukassa kuin olin kuvitellutkaan.

Nimittäin. Kandiahdistus on käsite, josta olen kuullut kaikuja opintojeni alusta asti. Sen sävy on säälivä, mutta toisaalta tekopirteä ja samaan aikaan  kilpaileva ja painostava. "Aaa sulla on kandivuosi" sanoo vanhempi opiskelija kolmannen vuosikurssin aloittelijalle ja molemmat huokaisevat syvään. "Kannattaa muodostaa opintorinkejä! Niissä voi jakaa kandiahdistusta useamman henkilön kesken". Tämän syksyn alkaessa suhtauduin kaiken kandiahdistukseen sen osakseen saamasta hypetyksestä huolimatta välinpitämättömästi tai ainakin vähättelevästi. Mielestäni koko kandihässäkkä oli ihan yliarvostettua. Eihän se nyt niin iso juttu ole, 16 sivua tieteellistä tekstiä. Vain kuutisentoista sivua. Sitäpaitsi ensimmäisen kandiluennon jälkeen tuntui siltä, että kyllä tämä tästä. Itseasiassa olin aika innoissani koko jutusta, enkä uskonut että tekstin tuottaminen olisi minulle mikään elämää suurempi ongelma. Onhan tässä ennenkin kirjoitettu yhtä sun toista! Kunnes sitten koitti se hetki, kun kaikilla olikin yhtäkkiä valmiit aiheet ja kymmeniä lähdeartikkeleita, eikä minulla mitään muuta kuin se sama yksinäinen aihealkio.

Tähän päivään mennessä olen saanut aikaan hyvin epäjärjestyneen sisällysluettelon sekä noin kaksi sivua tekstiä, jonka tulen mitä todennäköisimmin kääntämään päälaelleen vielä moneen kertaan. Valitsemani aihe rönsyilee ja tänään käyttämäni kuvailun mukaan on "all over the place". Lisäksi olen saanut huomata, että normaalin kirjoitusvauhtini sijasta minun on ollut viimepäivinä tyytyminen tahtiin yksi lause/neljä tuntia. Ei tunnu yhtään kivalta. Ja kyllä, myönnän että ahdistaa. Aika paljonkin oikeastaan. Mutta toisaalta olen edelleen aika kiinnostunut omasta aiheestani, vaikkei se olisikaan vaihtoehdoistani helpoin.

Kandiavautuminen saa varmasti tämän syksyn aikana jatkoa. Sitä odotellessa aion nauttia näistä ihanan kauniista syyspäivistä kandini parissa ja ilman sitä. Niin, ja ensimmäisestä ohjelmoimattomasta viikonlopusta pitkiin aikoihin!

Hyvää alkanutta viikkoa!



sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Se päivä lauantain ja maanantain välissä

Näin sunnuntaimorkkiksessa, läpi viikon liian lyhyiksi jääneillä yöunilla ja eilisestä ystävien hääjuhlasta toipuessa tekee mieleni kirjoittaa muutama sana niistä itsestään: sunnuntaista.

Sunnuntaissa on oma tunnelmansa. Ikinä ne eivät ole yhtä vapautuneita ja rentoutuneita kuin lauantait, sillä yleensä sitä joutuu aina tavalla tai toisella latautumaan jo pitkin sunnuntaita tulevaan työviikkoon. Toisaalta edes maanantait eivät välttämättä ole niin kamalia päiviä kuin ne viikon viimeisenä päivänä kuvittelee. Jos sunnuntaita pitäisi kuvailla jotenkin muuten kuin tylsällä ja mitäänsanomattomalla viikonpäivän nimellä, se olisi melkein täydellisen makuinen kahvi, puoliksi heränneet silmät, mielen täyttävät haaveet ja paperin ulkopuolelle ulottuva lista tehtäviä asioita. Se olisi aina liian pitkäksi venyviä hetkiä ja vetelehtivää tahtia kohti ruokakauppaa. Se olisi puhtaat lakanat sängyssä ja kiireetön illallinen, jonka valmistaminen aloitettiin liian myöhään. Se olisi lähes tavoitettavissa oleva jokin, mikä sitten kuitenkin pääsee väsyneestä otteesta irti liian aikaisin.

Toisin sanoen. Sunnuntait voisivat olla hyviä päiviä. Ne voisivat olla jopa loistavia päiviä vailla kiirettä ja täynnä makuja ja tuoksuja. Mutta ne eivät ole sitä. Sunnuntait ovat, ainakin oman kokemukseni mukaan, enemmän tai vähemmän maustettu ahdistuksella tekemättömistä asioista ja haluttomuudella ryhtyä mihinkään.

Miksi sitten -ja tätä ihan oikeasti ihmettelen itsessäni- en voisi vain jäädä tyynesti sänkyyn lepäämään ja viettää tämän päivän velvollisuuksien ulottumattomissa? Tai vähän toisin ilmaistuna: miksi en osaa nauttia vielä viimeisestä vapaapäivästä ennen uutta, erilaisia ponnistuksia vaativaa viikkoa? Olenkin yrittänyt kehittää erilaisia keinoja estää sunnuntaiahdistusta syntymästä. Aamulla herätessäni haluan yleensä miettiä joitakin mukavia asioita, joita tämän sunnuntain aikana voisi tehdä. Haluan nauttia aamukahvista ja raukeasta tunnelmasta pitkään, käydä kävelyllä, tehdä aikaa vievää ruokaa, saunoa ja katsoa elokuvaa. Mutta minun ei ole helppoa vähät välittää siitä valitettavasta tosiasiasta, että seuraavana päivänä joudun kohtaamaan kaikki ikävät ja velvollisuudet. Siksi helpotankin usein syyllisyyttäni jakamalla itselleni erilaisia työtehtäviä pitkin sunnuntaita.

Tänä viikonloppuna tein poikkeuksen. Koska olen elänyt viimeajat eilisten häiden bestmanin kanssa samassa taloudessa, kului viikonloppu pitkälti häävalmisteluissa ja itse juhlissa. Onnellisuuden täytteisestä tunnelmasta huolimatta mieleeni hiipi pieni ahdistus opiskelutöistä, jotka minulla ovat kesken. Sain kuitenkin Nikolta ehdottoman kiellon tehdä mitään opiskelujuttuja koko viikonloppuna. Ainut tehtäväni oli viettää häähumuista viikonloppua ja tänään varsin hidastempoista sunnuntaita. Ja nyt kun kirjoitan tätä tekstiä samalla hätyytellen kummittelevia ahdistuksenalkuja mielestäni pohdin, että ehkä tämä onkin sunnuntaiden perimmäinen tarkoitus. Ehkä tekee ihan hyvää vähän uhmata omaa mieltä ja oppia sietämään sitä sunnuntaiden ärsyttävää ominaisuutta olla samaan aikaan ihanan hattaraisia ja inhottavan kiusallisia. Ja sitten kuitenkin nauttia niistä.

Mahdollisimman morkkisvapaata sunnuntai-iltaa!

tiistai 30. elokuuta 2016

Lohturuokaa

Jokunen vuosi takaperin termi "lohturuoka" tuntui hallitsevan mediaa. Julkisuudenhenkilöt paljastivat haastatteluissa omat lohduttavat ruokansa, mitkä oman havaintoni mukaan olivat yleensä tuhteja ja täyttäviä pastaruokia. Mutta mitä tuo käsite oikeasti tarkoittaa ja miten se pitäisi ymmärtää? Lohtua tuova ruoka. Mitä ihmettä se sellainen on? Voisiko olla olemassa jotain sellaista ruokaa, mitä syömällä huonoinkin päivä kääntyy hyväksi? Jotain sellaista, mikä lohduttavuudessaan vetäisi vertoja rakkaiden ihmisten antamaan lämpöön ja ymmärrykseen. En oikein saanut otetta siitä, mitä tuo lämmintä syliä vastaava ravinto omalla kohdallani voisi olla. Kunnes. Lauantaina tajusin, että monen monta kertaa aikaisemminkin valmistamani ruoka on mitä täydellisin esimerkki siitä, mikä edustaa minulle lohturuokaa.  Silloin kun elämä kolhii, kun väsyttää ja turhauttaa, kun mikään ruoka ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Silloin keittiössäni valmistuu tätä.

Aterian lohduttavuuden juuret juontavat jo lapsuudenkotiini. Olen aina ollut melkoinen herkkusuu ja erityisesti keksihiiri, minkä vuoksi ei liene mikään ihme, että nimenomaan tämä ruoka on se, mikä saa mieleni rauhalliseksi ja oloni turvalliseksi. Muistan, miten iloinen yllätys oli, kun isä oli loihtinut keittiössä tätä herkkua ja täyttänyt sen milloin kaalitäytteellä, milloin katkaravuilla.  Parasta lohturuuassani on kuitenkin sen rakenne sekä suolaisen, rapean ja rasvaisen suloinen liitto. Ja se tuoksu, mikä leijailee uunista kun tämä lohturuokien kuningas paistuu! Joskus pelkkä nuuhkaisu auttaa tekemään oloni rauhalliseksi.

Lohturuokani on suolainen piirakka. Isäni valmistamien piiraiden jälkeen omiksi suosikeikseni ovat kohonneet muun muassa kylmäsavulohipiirakka sekä kirsikkatomaatti-vuohenjuustopiirakka. Lohturuokani ehdoton etu on siinä, että sen valmistamiseen vaadittavat raaka-aineet löytyy lähes aina kaapeista jo valmiiksi, eikä siksi epäonnisena päivänä tarvitse edes lähteä kauppaan pilaamaan oloaan entisestään. Täytteet voi valita omien mielitekojen sekä varastoissa olevien elintarvikkeiden pohjalta ja piirakka on myös loistavaa jämäruokaa (siihen voi sujauttaa helposti edellisistä aterioista  ylijääneitä aineksia). Kaiken lisäksi piirakan valmistus on äärimmäisen helppoa ja nopeaa. Eikös tässä täytykin jo aika monta lohturuokakriteeriä?

Hyvien täytteiden ohella piirakassa tärkeintä on onnistunut pohja. Sen täytyy olla ohut, maukas ja keksimäisen rapea. Valmistankin piirakoitteni pohjan aina itse. Mielestäni itsetehty taikina on kaikista maukkain. Sitäpaitsi piirakkapohjan valmistus on niin vaivatonta, että valmistaikinaan turvautuminen tuntuisi aivan hölmöltä. Ja mikä kaikista tärkeintä: taikinan valmistaminen itse on jo yksi osa ruuan lohtu-vaikutusta. Lohturuuan tulee mielestäni olla nimittäin sellaista, minkä valmistaminen vaatii sopivasti resursseja, jottei mieli voi jäädä vatvomaan harmillisia ja uuvuttavia asioita. Siksipä silloin kun alan sekoittaa taikinan aineksia yhteen, annan ajatusten vain virrata. Piirakan valmistaminen onkin minulle eräänlainen terapeuttinen prosessi. Oman kädenjäljen näkeminen heti ruuanvalmistuksen eri vaiheissa tarjoaa jo itsessään tyydytystä ja toiveikkuutta.

Kaiken tämän pohjustuksen jälkeen haluan nyt jakaa teille yhden lohturuokareseptini. Tämä yksilö onnistui ihan sattumalta niin hyvin, että se nousi uudeksi suolaisten piirakoiden suosikikseni. Teen harvoin piirakkaa suoraan ohjeesta. Niinpä tämäkin resepti on sovellettu useammasta ohjeesta ja tuunattu oman mielen mukaiseksi. Vaikken vieläkään ihan kokonaan osta sitä ajatusta, että jokin yksittäinen ruoka voisi lohduttaa paremmin kuin esimerkiksi toinen ihminen, niin alan vähitellen kallistua sille linjalle, että näiden kahden yhdistelmällä pääsee jo melko pitkälle. Niinpä testasin tämän piirakan taikavoimia kahden tapauksen sunnuntaiahdistukseen. Ja kyllähän se vähän lohdutti.


Vihreä pinaatti-fetapiirakka

Pohja:
2dl vehnäjauhoja
1dl ruisjauhoja
1tl leivinjauhetta
1/4-1/2tl suolaa
125g juoksevaa margariinia
2rkl jääkylmää vettä

Täyte:
1/2 isokokoisesta kesäkurpitsasta
oliiviöljyä
70g baby-pinaatin lehtiä
200g fetajuustoa
2,5dl ruokakermaa
2 kananmunaa
1tl valkosipulijauhetta
1/2tl suolaa
1tl kuivattua basilikaa
mustapippuria rouheena

Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää margariini käsin nyppien kunnes taikina on tasaista. Lisää lopuksi jääkylmä vesi nopeasti sekoittaen. Vuoraa irtopohjavuoka leivinpaperilla ja painele taikina vuoan pohjalle ja reunoille. Pistele haarukalla taikinan pohjalle reikiä.

Kuumenna paistinpannulla pieni määrä oliiviöljyä. Paista ohueksi viipaloituja kesäkurpitsapaloja kunnes ne pehmenevät ja saavat hieman väriä. Nosta kesäkurpitsat piirakan pohjalle.

Huuhtele baby-pinaatit huolellisesti ja siirrä ne seuraavaksi paistinpannulle. Kääntele lehtiä pannulla muutama minuutti niin, että ne pehmenevät. Lisää pinaatin lehdet tasaisesti kesäkurpitsapalojen päälle.

Valmista kastike. Riko munien rakenne ja sekoita niiden joukkoon ruokakerma sekä loput mausteet. Käytä suolaa makusi mukaan. Itse tykkään laittaa suolaa vähän joka paikkaan (mistä saan kuulla aika paljonkin), mutta sen voi halutessaan jättää tästä ruuasta poiskin. Omasta mielestäni pieni ripaus suolaa tuo kuitenkin pinaatille sen kaipaaman maukkuuden. Kaada valmis kastike piirakan päälle. Pilko lopuksi feta pieniksi kuutioiksi ja ripottele ne tasaisesti piirakan päälle.

Paista piirakkaa 225°C uunissa noin 30 minuuttia tai kunnes sen pinta on saanut vähän väriä. Anna piirakan vetäytyä ihan pieni hetki ennen tarjoilua. Ja ei kun nauttimaan pehmeän lämpöisestä lohdukkeesta!



P.S. Kuva ei anna oikeutta piirakalle. Mutta minkäs teet kun lohturuuan tarve on niin suuri, ettei piirakasta ehdi napata kuvaa ennen kuin siitä on jäljellä yksi epätasainen palanen.


Lohdullista tiistaita kaikille!