tiistai 17. tammikuuta 2017

Viimeinen lomapäivä, mitä tehdään?


Meneillään on nyt viimeinen vapaapäivä ennen arkeen paluuta. Jos ajatellaan pakollisia käyntejä yliopistolle luentoineen ja tentteineen, voisi lomani ajatella kestäneen jo kuukauden päivät. Todellisuus on kuitenkin hiukan erilainen, sillä en ole ehtinyt viettää yhden yhtä kokonaan vapaata viikkoa. Ensin oli kandin viimeistely ja palautus, johon upposi tunteja yllättäen paljon enemmän kuin odotin. Kirjoitin kandia vielä jouluaatonaattona ja välipäivinä ja homma oli kasassa vasta juuri ennen uutta vuotta. Samalla kun päästin käsistäni kandin, sain sitten tehtäväksi uuteen työhöni perehtymisen. Vaikka opiskelua on voinut nyt tehdä ihan omassa tahdissa ja rauhakseen, on homma vienyt kuitenkin useita päiviä ja siihen lisäksi on toki laskettava pari ihan oikeaa työpäivää.

Lomani ei siis ole ollut pituudestaan huolimatta kaikista rentouttavin tai huolettomin, mutta yksi asia harmittaa minua ylitse muiden. Olen nimittäin huomannut, etten osaa nauttia siitä, että olen lomalla. Takaraivossa jyskyttää jatkuvasti tulevan kevään kiireet. Varsinkin vuodenvaihteen jälkeen on mieleeni hiipinyt päivittäin ahdistus siitä, olisiko jo pitänyt aloittaa johonkin kurssiin lukeminen. Tunnen syyllisyyttä vapaastani ja ajattelen helposti, että jokainen hetki pitäisi jotenkin hyötykäyttää. Arvatkaapa vaan, kuinka tyhmäksi tunnen itseni. Ensin sitä on ihan kuoleman väsynyt syksyn kiireisestä takomisesta, eikä univelka hellitä edes kuukauden mittaisen luentotauon aikana. Ja sitten kuitenkin soimaan itseäni siitä, jos ihan vaan olen ja lepään. Siinähän menee koko loman ideakin ihan hukkaan!

Lomamorkkiksestani huolimatta olen havainnut joitakin merkkejä siitä, että olen kuin olenkin osannut irrottaa ainakin ihan vähän. Olen ehtinyt siivota, kokkailla ilman tulenpalavaa kiirettä, lukea yöpöydällä pölyä keränneitä lehtiä ja romaania, käydä kävelyllä aurinkoiseen aikaan, katsoa kaikki Indiana Jonesit (vihdoin!) ja jopa soittaa pianoa ja laulaa. Ei siis mikään hullumpi saldo lomalle. Joka päivä olen pysähtynyt miettimään, että miten saisin tämän tietyn rentouden ja vapauden pidettyä yllä opintojen alettuakin. Olisi niin ihanaa ehtiä puuhastelemaan kotona ilman jatkuvaa kiireen ja paineen tunnetta myös arkiviikolla. Tai edes viikonloppuisin. Entä, jos minulla voisi olla lukukauden keskelläkin sellaisia lauantaita ja sunnuntaita, jolloin ei olisi pakko opiskella tai kiirehtiä? Voisi vain nukkua pitkään ja puuhastella mitä mieleen juolahtaa. Ehkä täytyy merkitä kalenteriin joka viikolle yksi Greyn anatomia -tunti sekä muutamalle illalle viikossa pianonsoittohetki. Jospa se sillä tavalla tuntuisi vähän enemmän oikeutetulta?

Nyt aion tehdä parhaani, torjua mielestäni kiire-ajatukset ja nauttia tästä viimeisestä lomailtapäivästä ennen uusien tenttikirjojen lainaamista. Vähän on jo tosin pakko alkaa valmistautua tulevaan, sillä huomenna on luvassa tiukka paluu arkeen kun yliopistolla täytyy olla jo 8.30 (on se aikaisin yliopisto-opiskelijalle!).

Rentoa tiistaita!

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kuunteletko?

Aikalailla tasan vuosi sitten tuli päätökseen opintojeni ehkä tärkeimmän teeman ympärillä pyörinyt kokonaisuus. Niin kutsuttu "patjakurssi" eli "senssis" eli sosioemotionaalisen havaitsemisen intensiivikurssi oli juuri päättynyt, enkä vielä tuolloin voinut mitenkään arvata kuinka keskeisten asioiden äärelle olin edellisen viikon aikana astunut. Viimeisen vuoden kuluessa opinnoissani on korostunut kuunteleminen ja aktiivisen kuuntelemisen taidot. Ajatukseni on täyttänyt pohdinta siitä, minkälainen kuuntelija olen ja mitä kuunteleminen oikeastaan edes tarkoittaa. Enimmäkseen olen potenut tuskaa ja turhautumista siitä, miten maailman helpoin asia voi tuntua niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Olen kyseenalaistanut paitsi potentiaalini tulevana psykologina, myös kykyni ystävänä, tyttöystävänä ja tyttärenä. Niinpä taitaa olla korkea aika kaivaa tämä koko syksyn luonnoksissa pyörinyt teksti esiin ja tarttua arkaan ja itselleni kipeäänkin aiheeseen.



Sanana kuunteleminen tuntuu tylsän arkipäiväiseltä, itsestäänselvältä ja luonnolliselta. Ja niin se tavallaan onkin, tai ainakin pitäisi olla. Pohtiessani omia kuuntelemisen taitojani lähes päivittäin olen kuitenkin törmännyt hyvin hämmentävään tosiasiaan. Kuunteleminen ei ole helppoa. Se vaatii keskittymistä ja objektiivisuutta. Jotta aito ja aktiivinen kuunteleminen olisi mahdollista, on kyettävä irrottautumaan omista näkemyksistään sen verran, että malttaa vastaanottaa toisen mahdollisesti täysin omien ajatusten vastaisen viestin. Kuunteleminen vaatii kärsivällisyyttä ja nöyryyttä. Se ei todellakaan ole päivänselvä kyky. Ja kuitenkin toisen kuuntelemisella voi olla yllättävän suuri merkitys. Parhaimmillaan voimme muuttaa jonkun päivän epätoivoisesta siedettäväksi tai viestiä, että itsensä täysin arvottomaksi kokeva on tärkeä ja kuulluksi tulemisen arvoinen. Meistä toivottavasti jokainen tietää, miltä tuntuu tulla todella kuulluksi ja ymmärretyksi. Luultavasti tiedämme kuitenkin vähintään yhtä hyvin, miltä tuntuu jäädä vaille kuuntelevaa korvaa. Kaikki tämä osoittaa sen, miten keskeinen merkitys kuuntelemisella on täysin arkipäiväisessä kanssakäymisessämme. Se onkin taito, jota voi ja on ehdottomasti syytä harjoitella.

Usein kuvittelemme kuuntelevamme toista tarkastikin, mutta itse asiassa saatamme vain juuri ja juuri kyetä kuulemaan. Siinä, missä kuulemmekin keskustelukumppanimme viestin ja vastaanotamme sen, emme välttämättä osaa tarkastella kuuntelemaamme kovinkaan kokonaisvaltaisesti tai puolueettomasti. Jotta voisimme ihan todella kuunnella, mitä kaikkea kuulemamme viesti pitää sisällään, meidän pitäisi uskaltaa avata havaintomme paljon laajemmalle. Kuunteleminen ei ole pelkkää sanojen tunnistamista, vaan myös niiden taakse pääsemistä. Mikä ajaa toisen sanomaan juuri noin? Mitä hän kertoo meille rivien välissä? Mitä näkyy hänen kasvoiltaan tai eleissään? Kuuntelemisesta ei tee omasta mielestäni vaikeaa se, miten pysyä hiljaa toisen puhuessa ja kuunnella keskeyttämättä. Sen sijaan toisen kuunteleminen kokonaisvaltaisesti ja hyväksyvästi voi usein olla yllättävän haastavaa.

Olen saanut itse kokea riipaisevalla tavalla, miten keskeneräiset omat kuuntelutaitoni ovatkaan. Aloittaessani psykologian opinnot pidin itseäni aika hyvänä kuuntelijana. Se oli yksi tärkeimmistä syistä hakeutua juuri tälle alalle. Opintojeni edetessä käsitys itsestäni empaattisena ja ainavalmiina auttajana on rapissut aika tavalla. Huomaan olevani kärsimätön ja tylsistynyt silloin kun pitäisi kuunnella toista. En pysty keskittymään ja mieleni täyttyy aivan liiaksi omista mietteistäni ja tunteistani kun yritän fokusoitua toisen kertomukseen. Ikäväkseni olen saanut todeta, että tietyt keskustelunaiheet voivat virittää minut välittömästi kuuluvuusalueen ulkopuolelle. Tämä on paitsi harmillista ja satuttavaa muille, myös äärimmäisen noloa ja hävettävää itselleni. Puutteellisuuksieni seurauksena ahdistun entisestään ja se jos mikä vie minut kauaksi siitä mielentilasta, jossa olisin avoin ja vastaanottavainen.

Tunnen oloni välillä hyvin katkeraksi siitä, etten osaa olla niin taitava kuuntelija kuin tahtoisin. Miksi, miksi, miksi koen niin uhkaavaksi kuulla jotain oman näkemykseni vastaista tai jotakin sellaista, mitä en ymmärrä enkä tavoita? Miksen vain voisi irrottaa hetkeksi omasta näkemyksestäni ja yksinkertaisesti tunnustella ja kuulostella, mitä toinen pohjimmiltaan tarkoittaa? Olen oppinut ymmärtämään, että avoin ja objektiivinen kuunteleminen vaatii sen sallimisen ja hyväksymisen, että hetken aikaa on ihan ok unohtaa omat huolet ja mieltä painavat asiat. Jos olen jatkuvasti kiinni omissa ajatuksissani, on aivan mahdotonta edes kuvitella pystyväni tavoittamaan, mitä kaikkea toisen sanoman takana piilee.

Onneksi jo omaksumani haparoivan kuuntelijan haarniska on saanut syksyn mittaan kilpeensä myös onnistumisen osumia. Olen saanut huomata, että tosipaikan tullen voinkin olla välillä ihan kelpo kuuntelija. Ja sitten olen myös alkanut tiedostaa, ettei todella aina voi jaksaa tai kyetä. Keskustelun aikana voinkin kysyä itseltäni: "Saara, kuunteletko sinä?". Jos vastaus on "en", voisin itseni kiusaamisen ja soimaamisen sijaan pysähtyä hetkeksi ja kääntyä kuuntelemaan itseäni. Sitä, miksi en juuri nyt osaa, jaksa tai kykene kuuntelemaan. Ymmärtämällä itseäni ja kuuntelemisen tiellä olevia esteitä vähän paremmin voisin ehkä jatkossa reagoida niihin hiukan eri tavalla ja samanaikaisesti hyväksyä ne ja kyetä silti kuuntelemaan avoimesti ja aktiivisesti.

Näillä mietteillä kohti tulevaa viikkoa ja alkavaa kevätlukukautta. Se tuo tullessaan uusia kuuntelemiseen liittyviä haasteita. Panokset kovenevat nyt huomattavasti, mutta olen valmis. Kuuntelijana kehittyminen on asia, jolla näen olevan elämässäni tällä hetkellä erittäin suurta arvoa ja siksi yritän hyväksyä myös ajoittaiset hutiosumat.

Mukavaa viikkoa!


maanantai 2. tammikuuta 2017

Uuden vuoden juttuja

Aloin luopua vuodesta 2016 varmaan jo 30.12. perjantaina iltapäivällä kun jännityksen kipristellessä vatsassa vihdoin painoin "Lähetä". Sinne lähti viimeiseen asti viilaamani kandidaatintutkielma leikillisesti kutsumaani valheenpaljastuskoneeseen eli Turnitin plagiaatin tunnistamisohjelmaan. Oloni oli paitsi äärimmäisen helpottunut ja suorastaan riemastunut,  myös melkoisen epäuskoinen. Minä tein sen! Olin jo välillä ehtinyt ajatella, etten saa sitä sekamelskaa ikinä kasattua arviointikelpoiseksi ja että ainakin joudun luultavasti venyttämään kirjoitusprosessia vielä kevään puolelle. Miten äärettömän vapautunut olo siitä tulikaan kun sitten vihdoin uskalsin tehdä tuon ratkaisevan päätöksen ja luovuttaa valtavasti aikaani vieneen projektin eteenpäin.


Kandi on epäilemättä ollut vuoden 2016 yksi suurimmista jutuista. Se on haastanut ihan uudella tavalla ja mitannut taitojani paitsi opiskelijana ja tulevana psykologina, myös ihmisenä. Täällä blogin puolella on ilmennyt niin tekstien sisällössä kuin niiden vähäisyydessäkin, miten tiukasti kiinni olen ollut kandityössäni koko syksyn. Ei siis mikään ihme, että omistautuneisuuteni on näkynyt myös arkielämässäni monella tapaa. Nyt kandin valmistuttua on helppo kyseenalaistaa, oliko tuo poissaolevuus, vähäunisuus, stressaantuneisuus ja huolestuneisuus kaiken sen vaivan arvoista. Ehkä oli, ehkä ei. Joka tapauksessa nyt se on takana ja on aika suunnata kohti tulevaa.

Tuntuu todella, kuin koko viime vuoteni olisi kulunut kandiin, vaikka todellisuudessa seminaari kesti vain syyslukukauden. Ensin kesti aika pitkään miettiä, mitä ajatuksia tähän vuoteen liittyy. Vaikka ehtihän siinä tapahtua vaikka mitä. Päällimmäisinä mieleen tulevat alkuvuoden senssis-intensiivikurssi, kevään opiskeluhuolet ja pienet epäonnistumiset, kesän työt ja muuttohässäkät, festarit ja uuteen kotiin muutto. Vuosi 2016 on pitänyt lopulta sisällään valtavasti merkittäviä asioita. Samalla se kuitenkin hujahti ohitse nopeammin kuin mikään aikaisempi. Tuntuu, että joulu ja vuodenvaihdekin yllättivät niin pahasti, etten saanut kunnolla valmistautua kuluneen vuoden summaamiseen ja uuden vastaanottamiseen. Mutta pohtiessani vuotta 2016 vähän pitempään aloin huomata, että se taisi sittenkin opettaa minulle aika tavalla.

Opin ainakin, että:

  • tarvitsen enemmän unta
  • minulle on tärkeää saada päivittäinen annos raitista ilmaa
  • en osaa vieläkään pitää kiinni päättämistäni aikatauluista esimerkiksi opiskelun suhteen
  • siedän pettymyksiä aika huonosti
  • jos haluan (tai luulen haluavani) jotain oikein kovasti, en välttämättä kuitenkaan saa sitä
  • jos haluan jotain oikein kovasti, teen töitä sen eteen enkä luovuta, saatan joskus jopa saada sen
  • joskus kannattaa luopua omasta jääräpäisyydestä ja kuunnella ympärillä olevia ihmisiä
  • kaikkea ei voi saada heti-tässä-ja-nyt
  • edelliseen liittyen: olen todella kärsimätön
  • voin selvitä monista sellaisista tilanteista, mistä en ensin uskoisi selviäväni
  • olen valinnut itselleni alan, joka on paitsi tavattoman kiinnostava, välillä myös sietämättömän haastava
  • minulla on vielä pitkä matka osaavaksi ja tasapainoiseksi psykologiksi
  • en osaisi kuvitella itseäni millekään muulle alalle


Kaiken tämän jälkeen, tervetuloa vuosi 2017!
Odotan kaikkia mukanasi tuomia haasteita ja oppeja. Toivon saavani tulevan vuoden aikana taas kasvaa kohti sitä ihmistä, joka haluan olla. Näin jälkikäteen ajateltuna nimittäin luulen, että olenpa saattanut tulla kasvaneeksi edellisenkin vuoden kuluessa ainakin muutaman arvokkaan itsetutkiskelevan ajatuksen verran.




P.S. Oli muuten aivan uskomaton vuodenvaihde! Rentoutumista, hyvää ruokaa, yhdessäoloa, kokkaamista, ensimmäiset yhdeksän tunnin yöunet pitkään aikaan, ihania ystäviä uudenvuodenaaton peli-illassa, pitkä kävely yliopistolle ja entistä vapautuneempi olo kun sain kandin fyysisesti käsiini ihan valmiina. Viikonloppu oli pitkään aikaan ensimmäinen, jonka aikana en huolehtinut juurikaan tulevista töistä, vaan annoin itselleni luvan vain olla ja levätä.



Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Saisko vähän joulutunnelmaa tännekin?




Miten voi olla jo joulukuun neljäs? Olen tunnetusti jouluihminen henkeen ja vereen, mutta tämä vuosi on ollut kyllä ennätyksellinen siinä mielessä, etten ole ehtinyt valmistella joulua vielä yhtään. Kaikki joululahjat ovat ostamatta, kortit askartelematta ja joululaulut kuuntelematta. Kotimmekin on ollut vielä vailla minkäänlaisia joulukoristeita, vaikka olen niistä monena pimeänä iltana haaveillut. Olen ollut niin sitoutunut arkipuurtamiseen, etten ole saanut aikaiseksi ottaa pientä hetkeä joulutunnelman luomiseen. Joulukalenterikin jäi varmaan ensimmäistä kertaa hankkimatta, sillä en "ehtinyt" käydä kaupassa. Ja tietenkin pikkuhiljaa alkaa mieleen hiipiä jo huoli, että missäköhän vaiheessa saan kaikki jouluvalmistelut tehtyä. Tai ehkä oikeammin, meneekö tämä joulu minulta ihan kokonaan ohi? Tenttilukeminen ja kandin väsääminen jatkuu aivan varmasti vielä jonkin aikaa, joten kauheasti ylimääräistä aikaa ei ole tarjolla. En edes vielä tiedä tarkkaan, missä ja millä kokoonpanolla tulemme tänä vuonna viettämään joulunpyhiä.

Niinpä tänään järjestin aikaa. Irrottauduin opinnoistani jo varhain iltapäivällä ja keskityin täysin kotimme siivoamiseen ja laittamiseen. Eikä se lopulta vaatinut paljon, mutta yhteistuumin oli sitäkin mukavampaa. Kun vedin varastosta hakemani tonttulakin päähäni, huomasin mielialani muuttuvan heti iloiseksi. Vaikka takaraivossa tykyttää miljoonat keskeneräiset työt, oli ehkä hyvä irrottautua hetkeksi ja keskittyä huolettomaan olemiseen. 

Nyt siis tuntuu hyvältä, että saan istua tässä lattialla kynttilän ja joulukuusen valojen loisteessa, kuunnella jazz-joulukanavaa ja odottaa, että glögiveteni kiehuu. Kyllä se pieni joulutunnelma tähänkin osoitteeseen ehtii. Eikä tässä toisaalta ole minnekään kiire. Tärkeintähän on nimenomaan se, että tässä rauhallisessa tunnelmassa saa olla ja nauttia siitä tärkeiden ihmisten kanssa.






Hyvää toista adventtia!


perjantai 2. joulukuuta 2016

Tee kandia, juo viiniä

Perjantai-ilta. On ollut raskas viikko, mutta keskittymiskykyni on ollut surkea. Tämä päivä on ollut kiireinen, niinkuin suunnilleen kaikki muutkin päivät tänä syksynä. Vaikka heräsin jo 7.30, olen ehtinyt keskittyä hädintuskin pari tuntia siihen, mihin piti. Omatuntoani helpottaakseni asettaudun vielä päivällisen jälkeen läppärin ääreen, jotta voin täydentää kandini ammottavia aukkoja juuri kirjastosta kiikuttamallani DSM-V -manuaalilla. Yleensä käytän kannustimena kahvia, mutta kellonajasta johtuen suunnittelen ottavani jääkapista Jaffaa.

Ja kuinka käykään? Kun käännän selkäni hetkeksi hakeakseni loputkin tarvitsemani materiaalit riittävän lähelle opiskelupistettäni, on sillä aikaa eteeni laitettu lasinalunen ja kohta jo viinilasi. Enkä ehdi hämmennykseltäni reagoida kuin sanomalla "oho", kun Niko jo kaataa lasiini viiniä. "Tarvitset sitä".




No onhan se myönnettävä, että kyllä kandin tekeminen on aika mukavaa näin. Tässä minä istun, DSM toisella puolella, läppäri toisella. Näpyttelen ruudulle sanoja ja tuskastelen luomieni lauseiden pituutta ja monimutkaisuutta. Ne ovat juuri sellaisia, mistä en huomenna ymmärrä mitään. Mutta aina kun tulee umpikuja, siemaisen ihan vähän viiniä. Voisin melkein sanoa, että suosittelen.

Niin, enää vajaa kuukausi kandin palautuspäivään.




perjantai 14. lokakuuta 2016

Pizzaperjantai!





Kun olin pieni, meillä oli perheessäni yksi tärkeä rutiini. Tapanamme oli korkata viikonloppu pizzalla. Vanhempani kävivät yleensä perjantaisin konsertissa ja tullessaan sieltä kotiin he toivat mukanaan Kotipizzan herkkuja. Myöhemmin perinteemme muotoutui niin, että vastuu pizzan "valmistuksesta" lankesi osittain minulle. Hengailin kotona sen aikaa kun isä ja äiti olivat konsertissa. Yhdeksän aikaan sain sitten puhelun äidiltä, jonka jälkeen napsaisin uunin päälle. Perjantai-iltamme huipentuivat lähes poikkeuksetta Ristorante-pakastepizzoihin.

Sittemmin on pizzailut jäänyt vähemmälle. Meni monta vuotta niin, etten syönyt ollenkaan pizzaa. Sitten maistoin itse tekemääni ja pikkuhiljaa, pienin askelin, uskaltauduin kokeilemaan joidenkin ravintoloiden pizzoja. Turussa asuessani olen päässyt tutustumaan mitä huikeimpiin pizzoihin, joista parhaimpina Pub Niskan Kickan ja Tintå:n suussasulava vuohenjuusto-mansikka-pistaasi-pizza.

Yksi pizzakokemus on kuitenkin jäänyt minulta vajaaksi jo valehtelematta lähemmäs kymmenen vuoden ajan. Se on vieläpä juuri se, mistä koko pizzaperjantai sai alkunsa. 

Niinpä toissa perjantaina päätimme Nikon kanssa toteuttaa pitkään suunnitteilla ollut tempaus ja testata aivan naapurissamme olevaa Kotipizzaa. Oli jotenkin äärettömän nostalgista astua pienen pieneen, sankan savun täyttämään ravintolaan, jonka tuoksut toivat välittömästi mieleen lapsuuden perjantait. Ja olihan se pizzakin aika hyvää. Jopa niin hyvää, että pizzaperjantai on saattanut syntyä uudelleen!





Hyvää perjantaita ja alkavaa viikonloppua!

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Parasta syksyssä

Olen havainnut itsessäni jonkinasteista melankoliaa. Väsyttää, turhauttaa, paleltaa, ärsyttää ja vielä kerran väsyttää. Aamuisin on varsin työlästä päästä hereille ja päivän viimeisen luennon kohdalla tuntuu lähes poikkeuksetta suorastaan mahdottomalta jaksaa pyöräillä takaisin kotiin.

Pitkät päivät ovat uuvuttavia, mutta onneksi syksyssä on kiireestä huolimatta paljon hyvääkin. Jokin hämyisissä syysilloissa on mielestäni todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Lisäksi raskaan päivän jälkeen ja vastatuulen johtaman paluumatkan jälkeen voi hyvällä omallatunnolla vain heittäytyä sohvalle ja nautiskella myrskysäästä turvallisesti sisätiloissa. Ajattelinkin nyt koota pientä listaa asioista, jotka ovat mielestäni juuri tänä syksynä olleet niitä ihan parhaita.

1) Kynttilät. Klassikko. Ei ole syksyä, jolloin kynttilöiden polttaminen ilta toisensa perään ei tuntuisi kaikista tärkeimmältä. Parin viikon ahkeran tunnelmoinnin seurauksena kolme pöytäkynttilää osoittavat vetelevänsä jo viimeisiä hetkiänsä. Täytynee uusia varastot.

2) Tapahtumat. Vaikka välillä on tuntunut siltä, että täysin vapaa viikonloppu tekisi terää, niin täytyy todeta olevani todella onnekas saadessani viikko toisensa jälkeen osallistua mitä mukavampiin tapahtumiin ja illanviettoihin. Arjessa on ihan riittävästi puurtamista ja pähkäilemistä. Tekee varmasti ihan hyvää nähdä monipuolisesti ihmisiä ja hellittää aina välillä työnteosta.

3) Iltakävelyt uudessa ympäristössä. Meille on kehittynyt jo ihana kävelyreitti uuden kodin ympäristössä. Olen jäänyt ihan koukkuun tähän iltarituaaliin. Se auttaa rentoutumaan ja irrottautumaan päivän stressaavista asioista. Yleensä kävelylenkin aikana ehtii jutella yhtä ja toista ja monesti sen jälkeen olo on kaikin tavoin vapautunut ja puhdistunut.




4) Useat omenakilot. Toimme viime Tampere-reissulta kaksi isoa muovikassillista omien omppupuiden satoa. Eilen tein ensimmäistä kertaa itse omenasosetta ja siitä tuli hyvää!

5) Omena-kaurapaistos. Edelliseen viitaten, omenoita on PALJON. Ja jos minulta tai vieressäni istuvalta henkilöltä kysytään, niin omena-kaurapaistos vaniljakastikkeen kera on syksyn ehdoton ykkösjälkkäri. En kehtaa edes kertoa, montako uunivuoallista tätä herkkua on jo mennyt...

6) Väriloisto ja aurinko. Vaikka aamulla on vaikea päästä ylös sängystä, niin viimeistään pyöräillessäni viimeisen sillan yli ennen yliopistoa voin todeta heräämisen olleen sen arvoista. Tulen niin hyvälle mielelle saadessani ihastella Aurajoen pintaan piirtyviä väriloisteisia puita. Parhaina päivinä saan nauttia sokaisevasta auringonlaskusta vielä kotiin pyöräillessänikin.

Mikä teidän mielestä on juuri tässä syksyssä parasta?



 


Värikästä ja kaikin puolin onnellista lokakuun alkua!