Ja niin on ihminen hauras

Olen miettinyt. Olen pohtinut ja itkenyt ja vajonnut ajatuksiini. Miten olla riittävän hyvä? Miten jaksaa kannatella toista? Miten olla riittävän vahva, jotta voi kantaa toisen tuskaa? Miten ilmaista empatiaa niin, että se tavoittaa toisen?

Roolini on tänä keväänä niin opinnoissa kuin töissäkin on monella tapaa vastuullisempi kuin koskaan aikaisemmin. Uudenlainen asemani on laittanut rattaat pyörimään mielessäni. Ja tunnen itseni niin epävarmaksi ja heikoksi. Heikoksi kaiken uuden edessä, hauraaksi omien vikojeni kanssa. Tiedän vaativani itseltäni aika paljon. Ajattelen, että voisin olla heti täydellinen ja osata kaiken. Luulen osaavani reagoida juuri oikealla tavalla juuri oikeaan aikaan, epäröimättä. Joku sanoisi, että ei saisi vaatia itseltään täydellisyyttä. Vastahan tässä harjoitellaan. Oppimassahan tässä ollaan. Ja niinhän se on. Mutta minäpä heitän tähän ajatuksen, joka on muhinut viimeisen viikon aikana mielessäni ja puhjennut vähitellen nupusta kukkaan. Entäpä jos (ja olen aika varma, että juuri näin on) en voi koskaan tulla valmiiksi. Asiakastyössä kohtaa jatkuvasti tilanteita, joissa joutuu vastakkain omien tunteiden ja ajatusten kanssa, eivätkä ne aina ole kaikista mukavimpia. Jokainen ihminen tulee tilanteisiin omista lähtökohdistaan ja kokee elämänsä omalla ainutkertaisella tavallaan. Niinpä myös minun reaktioni voidaan kokea milloin juuri sopivina ja milloin täysin sietämättöminä. Ja niinpä ainut asia, mitä voin todella oppia, on oppia sietämään epävarmuutta ja epätäydellisyyttä.

Kysymys kuuluukin, miten olla ihminen ihmiselle? Miten antaa itsensä olla juuri yhtä hauras ja haavoittuvainen kuin se toinenkin? Miten antaa itselleen anteeksi ne virheet, joita tulee väistämättä tehneeksi? Tällä viikolla koin valtavaa epäonnistumista, vaikka olin juuri ylittänyt itseni ja tehnyt jotain, mitä pelkäsin ja jännitin. Toisena päivänä manasin, ettei minusta näillä pelimerkeillä voi koskaan tulla hyvää psykologia. Mutta mitä oikeastaan on olla hyvä psykologi? Onko se sitä, että onnistuu kaikessa heti täydellisesti? Vai onko se kuitenkin kaikista eniten sitä, että on sinut oman haavoittuvuutensa kanssa? On vaan ja on juuri niin aito, että toinenkin uskaltaa olla.

Päiviä kestäneen harmauden jälkeen herään yhteen aikaiseen aamuun. Olen nukkunut liian vähän. Taas. On huono olo, niin väsynyt ja uupunut olen. Mutta ei auta, on herättävä, noustava ylös. Lähden kävelemään kohti yliopistoa ja kiroan kun pitää olla niin kylmä. Pari askelta ja olen jo jäässä. Olen varmaan niin unessa, etten ensin edes tajua. Ehdin kävellä pitkälle, ennen kuin näen mitään. Ennen kuin tunnen. Kuulokkeissa soi Oh Wonder ja sitten näen. Yhtäkkiä tunnen sisälläni samanaikaisesti painavan haikeuden, ihmetyksen ja onnen. Tunnen itseni hyvin pieneksi ja vaatimattomaksi, mutta se tuntuu juuri oikealta: olen vain pieni osa tätä kaikkea. Kyyneleet nousevat silmiini. Maailman kaunein auringonnousu värittää tieni uuteen päivään. 

Uskon, ettei ole väärin olla heikko. Toivottavasti voin osoittaa, että oman heikkouden hyväksyminen saattaa olla vahvistumisen alku.

Ihanaa ja voimauttavaa viikonloppua!